Jörn Donner. Aina elokuvakulttuurin puolesta.

Tuskin kukaan on tehnyt Suomessa työtä elokuvakulttuurin hyväksi niin paljon kuin Jörn Donner.

Hän oli perustamassa Suomen elokuva-arkistoa 1950-luvun lopulla, joka toimi yhdistyspohjalta parikymmentä vuotta, kunnes suuri tavoite saavutettiin ja elokuva-arkisto päätettiin valtiollistaa. Elokuva-alan aktiivit eivät kuitenkaan halunneet haudata Suomen elokuva-arkisto ry.:tä, yhdistystä joka ”toiminnassaan tukeutui elokuvakulttuuria luoviin ja ylläpitäviin voimiin, elokuvan todellisiin ystäviin”.

Yhdistys oli toimintansa aikana pystynyt kokoamaan tällaiset perusvoimat tärkeään kulttuurityöhön. Koettiin, että perinnettä ei saanut unohtaa. Edelleen oltiin sitä mieltä, että todellisen elokuvakulttuurin juurtuminen Suomeen tapahtui merkillisen hitaasti. Suomea pidettiin lähes viimeisenä maana Euroopassa, jossa elokuvan tuntemus luettiin osaksi yleissivistystä.

Joulukuussa 1978 kokoontui Säätytalolle 47 henkilöä perustamaan uutta yhdistystä. Sen nimeksi annettiin Risto Jarva -seura, vuotta aiemmin tapaturmaisesti kuolleen elokuvaohjaajan kunniaksi, ja koska ”elokuvakulttuurin pitkän linjan parhaat ominaisuudet – pyyteettömyys, rehellisyys, aito rakkaus elokuvaan – toteutuivat Risto Jarvan henkilössä.” Nimi oli luonnollisesti myös kunnianosoitus Jarvan tinkimättömälle työlle elokuvakulttuurin hyväksi.

Risto Jarva -seuran ensimmäiseksi puheenjohtajaksi valittiin yksimielisesti Jörn Donner.

Kokouksen päätteeksi Donner käytti puheenvuoron, jossa ”hän toi esiin ilonsa seuran perustamisesta, koska seuralla on mahdollisuus kerätä toimintaansa mukaan kaikki elokuvasta ja elokuvakulttuurista kiinnostuneet jatkamaan Risto Jarvan kesken jäänyttä elämäntyötä.”

Jörn Donner syntyi puolitoista vuotta ennen Risto Jarvaa. Jarva eli 43-vuotiaaksi. Donner eli kaksi kertaa 43 vuotta.

Molemmat tekivät valtavasti töitä elokuvakulttuurin hyväksi. Kun tiedämme, mitä Jörn Donner sai elämässään aikaan, miten paljon hän kirjoitti, ohjasi, tuotti, puhui, teki luovaa työtä laidasta laitaan, avusti nuoria tekijöitä eteenpäin urallaan, ei hänen kohdallaan tunnu nimenomaisesti siltä, että mitään varsinaisesti jäi kesken.

Jörn itse olisi tietysti eri mieltä. Kaikki ei tule koskaan valmiiksi, liikaa asioita jää kesken. Hänen elämänsäkin.

Seura jatkaa Jarvan kesken jäänyttä elämäntyötä, mutta nyt myös ensimmäisen puheenjohtajamme Jörn Donnerin elämäntyötä. Jörnin intohimo elokuvakulttuuria kohtaan olkoon johtotähtemme.

Risto Jarva -seuran kevät 2020

Syyskokouksessa 29.11. Risto Jarva -seura sai uuden hallituksen. Varapuheenjohtajana jatkaa Päivi Istala, muina jäseninä Matti Lahtinen, Mikko Lyytikäinen, Henri Waltter Rehnström, Markku Varjola ja Juha-Veli Äkräs. Uutena joukkoon astuu Liina Härkönen. Sihteerinä jatkaa Merja Ritola ja puheenjohtajana Ville Suhonen. 

KEVÄÄN ELOKUVIA

Uusi vuosikymmen käynnistyi Jarva-seuran osalta maanantaina 13.1. klo 19, jolloin elokuvateatteri Orionissa esitettiin Tuija-Maija Niskasen Avskedet (Jäähyväiset, 1981). Näytöksessä oli vieraana elokuvan käsikirjoittaja Eija-Elina Bergholm.

Kevään ohjelmisto näyttää toistaiseksi tällaiselta. Muutokset ovat mahdollisia, lisäykset todennäköisiä. Tarkemmat tiedot: cinemaorion.fi

Tuija-Maija Niskanen in Memoriam

Ma 13.1. klo 19  Avskedet (Jäähyväiset, 1981, 90 min. K12, 35 mm) 

Vieraana elokuvan käsikirjoittaja Eija-Elina Bergholm

Ma 20.1. klo 17  Suuri illusioni (1985, 95 min. S, 35 mm)

Tekijävieraita

Petri Rossi in Memoriam

Su 26.1. klo 16 Hiljaisuus (2011, 112 min. K13, 35 mm)

Yhteistyössä Suomen elokuvaajien yhdistyksen (F.S.C.) kanssa. 

Antti Peippo – dokumenttielokuvan suuri tuntematon

Ti 28.1. klo 14 Antti Peippo – kirjan julkistustilaisuus

Graniittipoika (1979, 10 min. S, 35 mm) 

Seinien silmät (1981, 9 min. S) 

Sivullisena Suomessa (1983, 24 min. S, 35 mm) 

Sijainen (1989, 24 min. S, 35 mm) 

Antti Peippo – Turisti (Eero Tammi ja Juha-Veli Äkräs, 2019, 8 min. S) 

Paikalla kirjan tekijöitä sekä kustantajan (Aalto ARTS Books) ja Elokuvataiteen laitoksen edustajia. 

Ti 18.2. klo 17 Ihmemies (1979, 103 min. K12, 35 mm) 

Tekijävieraita 

Alkuperäiskansojen elokuvaviikko 3.–9.2.2020 

Vuosi 2019 oli YK:n alkuperäiskansojen kielten teemavuosi. Tavoitteena oli lisätä tietoisuutta alkuperäiskansojen kielistä ja niiden uhanalaisuudesta. Jäikö vuodesta jälkiä vai oliko se pelkkä symbolinen juhla? Cinema Orion palaa teemaan esittämällä viikon aikana lukuisia alkuperäiskansojen elokuvia 2000-luvulta. Risto Jarva -seura on saanut tukea tapahtuman järjestämiseen AVEKilta.

Ohjelmisto:

3.2. klo 19.30 Atanarjuat.: The Fast Runner (Zacharias Kunuk , Kanada, 2001, 172 min. K16)

4.2. klo 16.45 Spears from All Sides (Christopher Walker, 2019, USA, 90 min. K16) 

5.2. klo 16.15 Нация / The Nation (Julia Mironova, 2017, Venäjä, 65 min. S) 

5.2. klo 17.45 Akornatsinniittut -tarratta nunaanni / Among Us – In the Land of Our Shadows (Marc Fussing Rosbach, 2017, Grönlanti, 93 min. K16)

6.2. klo 16.30 Царь-птица / The Lord Eagle (Eduard Novikov, 2018, Venäjä, 80 min. K16)

8.2. klo 13.30 The Body that Remembers When the World Broke Open (Elle-Máijá Tailfeathers and Kathleen Hepburn, 2019, Kanada, 105 min. K16) 

9.2. klo 18.15 Wiñaypacha / Eternity (Oscar Catacora, 2018, Peru, 88 min. K16)  

Jörn Donnerin parhaita

Ma 3.2. klo 17 

Näinä päivinä (1955, 9 min. S, 35 mm) 

En Söndag i september (Syyskuinen sunnuntai, 1963, Ruotsi, 98 min. K16, 35 mm) 

Ma 10.2. klo 17 

Vittnesbörd om henne (Todistus hänestä, 1962, Ruotsi, 17 min. S, 35 mm)

Tvärbalk (Poikkiparru, 1966, Ruotsi, 90 min. K16, 35 mm) 

Ma 24.2. klo 17 Mustaa valkoisella (1968, 96 min. K16) 

Ma 2.3. klo 19 Naisenkuvia (1970, 90 min. K16)

Ma 9.3. klo 19 Anna (1970, 82 min. K12, 35 mm)

Ma 16.3. klo 19 Dirty Story (1984, 100 min. S, 35 mm) 

Hannu Peltomaan koko perheen elokuvia

Ma 2.3. klo 17 Taikapeli (1984, 80 min. S, 35 mm) 

La 7.3. klo 14 Rusinoita (1987, 52 min, S, 16 mm) 

Ma 9.3. klo 17 Kumma juttu (1989, 76 min. S, 35 mm)

Tero Jartin elokuvia

Su 22.3. klo 17 ja Ma 20.4. klo 19

Kun piru tuli polkupyörällä sepän tölliin ja sepän vaimo sai uuden nenän (1993, 34 min. K14, 35 mm) 

Aapo (1994, 55 min. K16, 35 mm)

Anneli Sauli – retrospektiivi

Ma 23.3. klo 17 Hilja, maitotyttö (Toivo Särkkä, 1953, 87 min. K12, 35 mm) 

Ma 30.3. klo 17 Jokin ihmisessä (Aarne Tarkas, 1956, 75 min. K16, 35 mm) 

Ma 6.4. klo 17  Miriam (William Markus, 1957, 88 min. K7, 35 mm) 

Ma 13.4. klo 17 Raportti eli balladi laivatytöistä (Maunu Kurkvaara, 1964, 88 min, K16) 

Sarja jatkuu…

Vieraana Yrjö Tähtelä 25.11. – 2.12.

Ohjaajana, näyttelijänä, tuottajana ja mm. Yleisradion kirjeenvaihtajana toiminut Yrjö Tähtelä (s. 1936) on vieraana kahdessa erikoisnäytöksessä Cinema Orionissa, joissa esitetään 1960-luvun moderneja harvinaisuuksia Tähtelän tähdittämänä. Monialainen taiteilija on jo pitkään ollut myös aktiivinen romanikulttuurin puolestapuhuja ja analysoija.

Molemmissa näytöksissä Tähtelää haastattelee Päivi Istala.

25.11. klo 17.30 Eino Ruutsalo: Hetkiä yössä (1961)

Kohtaa yövartija Kristus Helsingin yössä!

”Sitten Nyrki Tapiovaaran Varastetun kuoleman ei kukaan ole käyttänyt Helsinkiä hyväkseen yhtä tehokkaasti kuin Ruutsalo”, ylisti Helsingin Sanomien arvostelija Juhani Lindström Eino Ruutsalon esikoisohjauksen miljööntajua. Ja totta se onkin: Hetkiä yössä on Helsinki-elokuvien joukossa todellinen kätketty aarre, josta monet alaan perehtyneet kirjatkin vaikenevat. Suomalaisen modernin elokuvan historiassa Ruutsalo oli heti Maunu Kurkvaarasta seuraava, mutta hänen uransa pitkän elokuvan puolella jäi enemmänkin kokeiluiksi kuvataiteilijana. Hetkiä yössä -elokuvan syyskesäisen pimeät, jopa pariisilliset Helsinki-tunnelmat lupaavat kuitenkin paljon ja Yrjö Tähtelän suoritus yövartija Kristuksena on omaleimaisuudessaan vailla vertaa.

Ruutsalon elokuvassa voi bongata ohimennen mm. Raimo Jääskeläisen alias Monsieur Mossen sekä puussa kiipeilevän ja jumalan olemassaoloa pohtivan 10-vuotiaan Christer ”Cisse” Häkkisen.

2.12. klo 17.30 Jarno Hiilloskorpi: Varjostettua valoa (1962)

Elokuva, jonka näytöksissä oli tarjolla ensiapua!

60-luku ei ollut pelkkää Jarvaa, Niskasta ja Spedeä. Vuosikymmenellä teki debyyttinsä moni lupaavalta vaikuttanut ohjaaja, jonka ura katkesi kuitenkin yhteen tai kahteen elokuvaan. Yksi heistä oli Jarno Hiilloskorpi, jonka 22-vuotiaana ohjaama esikoinen Varjostettua valoa otettiin vastaan huomattavan innostuneesti. Usko itsenäiseen tuotantoon on ollut vahva levittäjä SF:lläkin, sillä elokuva sai Helsingin ensi-iltansa poikkeuksellisesti peräti neljässä elokuvateatterissa. Tarina tapahtuu pitkälti sairaalassa ja on ilmiselvästi innoittunut aikansa valkokankaan, television ja kioskikirjaallisuuden suositusta lääkäriviihteestä, joskin se uppoutuu monta astetta kuumeisemmin kirurgisten operaatioiden konkretiaan. Ensi-iltakierrokseen mahdollisiin pyörtymiskohtauksiin varauduttiin jopa päivystävällä sairaanhoitajalla!

KATARIINA LILLQVIST retrospektiivi 28.10. -11.11.2019

Animaatiotaiteilija Katariina Lillqvistin retrospektiivi käynnistyy Cinema Orionissa maanantaina 28.10.  Kahdessa näytöksessä esitetään Lillqvistin taianomaisia nukkeanimaatioita, romani- ja kurditarinoita sekä Franz Kafka-filmatisointeja. Lisäksi dokumenttielokuvien näytöksen osana 11.11. on romanimusiikin konsertti, jossa esiintyvät mm. mestarikansanlaulaja Hilja Grönfors ja Latšo Džinta -yhtye. Konsertilla kerätään varoja romanikulttuurin museolle.

Katariina Lillqvist (s. 1963) on käsikirjoittaja, ohjaaja sekä tuottaja, joka on animaatioelokuvillaan kirjoittanut uudelleen Euroopan historiaa. Hän sai hiljattain Master of Animation –elämäntyöpalkinnon, yhtenä nukkeanimaatiogenren merkittävimmistä tekijöistä.

Lillqvistin kauniit nuket ovat saaneet vaikutteita tšekkiläisestä perinteestä. Hänen tavaramerkkinään ovat vanhat ja vahvat eurooppalaiset tarinat, jotka on tuotu tähän päivään. Sarajevon tilannetta kuvaa Maalaislääkäri (1996), romaniyhteisöjen tilanteesta muuttuvassa Euroopassa kertoo Romanien peili (2001), pohjoisen perinteen katoamista käsittelee Uralin perhonen (2008) ja Espanjan sisällissodan käänteisiin pureutuu Radio Dolores (2016) – muun muassa näiden töidensä kautta Lillqvist käsittelee eurooppalaista mielenlaatua pureutuen sen traumaattisiin historian käänteisiin.

Lillqvist on työskennellyt Prahassa vuodesta 1989 jolloin hän perusti sinne itsenäisen osuuskuntamallisen tuotantoyhtiön Camera Cagliostron. Cagliostro on sittemmin jatkanut toimintaansa myös Suomessa, muissa Pohjoismaissa ja Espanjassa. Tällä hetkellä Lillqvist jakaa aikansa Lapinlahteen Helsinkiin rakentuvan Romaanikulttuurin museon, Teijon Ruukinkylässä sijaitsevan animaationäyttelynsä ja ensimmäisen pitkän fiktioanimaationsa Mestari ja Margaritan (tarina tunnetaan myös suomennoksena Saatana saapuu Moskovaan) toteuttamisen välillä.

Retrospektiivin ovat toteuttaneet yhteistyössä Risto Jarva -seura ry. ja Elävän kuvan keskus ELKE ry.

Lisätiedot:

Risto Jarva -seura ry. / Ville Suhonen

pj.ristojarvaseura@gmail.com

Katariina Lillqvist

katariina.lillqvist@gmail.com

romanikulttuurinmuseo.com

Elokuvasarjan liput myynnissä

https://cinemaorion.fi/erikoisnaytokset/katariina-lillqvist-retrospektiivi/

 

KATARIINA LILLQVIST RETROSPEKTIIVI

Cinema Orionissa 28.10.  – 11.11.2019

Ohjaaja Katariina Lillqvist on näytöksissä tekijävieraana. Animaationäytöksissä häntä haastattelee animaatiotutkija Tuula Leinonen.

MA 28.10. KLO 17.00 

Hiilisangolla ratsastaja (1992)

Kamarihaikara (1993)

Romanien peili (2001)

Mustan Saaran legenda (2002)

Laulu hirsipuista (2002)

Faruza (2011)

 

MA 4.11. KLO 17.00 

Tyttö ja Sotamies (1995)

Maalaislääkäri (1996)

Uralin Perhonen (2008)

Radio Dolores (2016)

 

MA 11.11. KLO 17.00

Eihän tämä maa minun omani ollut (2008)

Dokumenttielokuva Suomen romanien historiasta, kulttuurista ja nykypäivästä. Keskushenkilönä elokuvassa nähdään laulaja Hilja Grönfors.

Romanimusiikin konsertti, Hilja Grönfors ja Latšo Džinta sekä yllätysvieraita. Konsertin tuotto menee Romanikulttuurin museolle. Lisätietoja: www.romanikulttuurinmuseo.com

Arvoisa herra Tarzan (2003)

Dokumentti legendaarisesta suomalaisesta sirkustaiteilijasta Kalle ”Caru” Nymanista.

 

 

 

EIJA POKKINEN – Kiiltokuvatyttö

Eija Pokkisen muistelmateoksen julkistustilaisuus sekä elokuvien sarja Cinema Orionissa 30.9. – 21.10.2019

Eija Pokkinen (s. 1939) oli pariisilaistunut kansainvälinen valokuvamalli, kun ura johti elokuvarooleihin Risto Jarvan Onnenpelissä ja Jaakko Pakkasvirran Vihreässä leskessä. Myöhemmin hän oli naispääosassa amerikkalaisessa elokuvassa Distance sekä pienemmissä rooleissa Jarvan elokuvissa Loma ja Jäniksen vuosi. Pokkinen on työskennellyt myös arvostettuna suomentajana, mm. kymmenien elokuvaklassikoiden kääntäjänä. Pokkisen muistelmateos Kiiltokuvatyttö ilmestyy 30.9. ja julkistustilaisuus vietetään tuolloin klo 17.30 Orionissa.

Merkkivuottaan viettävän taiteilijan kunniaksi elokuvateatteri Orion esittää Eija Pokkisen elokuvien sarjan.

TULOSSA OLEVAT NÄYTÖKSET:

MA 30.9. KLO 17.30 

Onnenpeli (Risto Jarva, Suomi, 1965, 95 min, K 12). Onnenpeli on Eija Pokkisen ensimmäinen elokuva. Hänellä on siinä yksi pääosista kansainvälisenä valokuvamallina ja mannekiinina, jollainen itsekin oli. Ennen elokuvaa on Eija Pokkisen muistelmateoksen Kiiltokuvatyttö (Docendo) julkistustilaisuus. Pokkista haastattelee toimittaja Päivi Istala.

TO 3.10 KLO 18.00

Vihreä leski (Jaakko Pakkasvirta, Suomi, 1968, 76 min, K12, 35 mm). Vihreä leski on 1960-luvun suomalaisia avainelokuvia – aikansa kohutuimpia – ja Eija Pokkisen suuri voittoisa pääosa. Näytös järjestetään yhteistyössä Näyttelijäliiton kanssa osana Lähikuvassa näyttelijä -sarjaa. Vieraana Eija Pokkinen, keskustelun vetää Satu Kyösola.

MA 7.10. KLO 17.30 LYHYTELOKUVAT (näytöksen kesto n. 60 min):

Pockpickeeli katkelmia helsinkiläisen porvarisnuoren elämästä on Peter von Baghin varsinainen esikoiselokuva. Pertti Maisalan kanssa ohjattu underground-henkinen lataus levittäytyy  Helsingin kaduille, joita olemassaoloa pohtiva idealistinen päähenkilö (Sulevi Peltola) filosofisesti flaneeraa. Porvarillinen sielunmaisema seivästyy ironian ja satiirin kautta. (Peter von Bagh & Pertti Maisala, Suomi, 1968, 19 min. S)
Ugo Rosellin Senso e anagramma on tuntematon löytö ja harvinaisuus. Leikkaukseen perustuvassa kollaasissa tutkaillaan länsimaisessa populaarikulttuurissa vallitsevaa naiskuvaa ja naisen kaupallistamista kulutuksen ja mainonnan eroottisena objektina. Yhtenä valokuvamalleista esiintyy Eija Pokkinen, joka työskenteli (myös) Italiassa. (Ugo Roselli, 1970, 13 min)
Nainen ja yhteiskunta on Risto Jarvan poleemisten, yhteiskunnallista keskustelua käyvien dokumenttien valioita (ja sai valtion elokuvapalkinnon). Naisihanne ja naisen arkitodellisuus, sukupuoliroolit ja naiseen kohdistuvat patriarkaaliset asenteet saavat terveellistä tuuletusta elokuvassa, jota naiset ovat olleet kirjoittamassa. Eija Pokkinen nähdään lavastetuissa osuuksissa. (Risto Jarva, 1968, 30 min, S)

TI 15.10 KLO 19:00

Distance (Anthony Lover, USA, 1975, 93 min, 35 mm). Anthony Loverin ohjaama indietuotanto Distance (1975) kuvaa pariskuntien ongelmia 1950-luvun Yhdysvalloissa. Toisiinsa kietoutuvissa tarinoissa vaikeuksia aiheuttavat niin rotujenväliset ristiriidat kuin uskottomuus. Eija Pokkinen esittää naispääosassa saksalaista Gretaa, joka on naimisissa tummaihoisen kersantin (Paul Benjamin) kanssa.

MA 21.10. KLO 17:00

Loma (Risto Jarva, Suomi, 1976, 113 min, K7, 35 mm). Auringossa, värissä ja huumorissa kylpevä Loma oli Jarvan suosituin elokuva: se sai ensi-iltakierroksellaan yli puoli miljoonaa katsojaa. Miespuolinen pankkivirkailija Niemi (mainio Antti Litja) halajaa talviolympialaisiin, mutta eksyy suksineen Rodoksen aurinkorannalle tyhjätaskuna naisen papereilla ja matkalaukulla. Eija Pokkinen esittää Niemen unelmien naista.

 

LASSE NAUKKARINEN RETROSPEKTIIVI 12.8.-16.9.2019 Orionissa

Lasse Naukkarinen on suomalaisen dokumenttielokuvan Grand Old Man, jonka mittava ura ulottuu kuudelle vuosikymmenelle.

Suomi dokumentaristin ympärillä on muuttunut, näin Naukkarisen elokuvatkin. Hän aloitti suomalaisen poliittisen elokuvan perusteoksilla, tarkkaili maailmaa havainnoivan elokuvan keinoin, löysi henkilökohtaisen dokumenttielokuvan ja jalosti pohtivaa esseemuotoa eteenpäin. Mestarin elokuvat katsovat tarkasti niin koko yhteiskuntaa kuin yksilön kokemustakin – aina myötäeläen, lämmöllä ja huumorilla.
 
Elokuvateatteri Orionissa on nyt tilaisuus nähdä Suomi ja sen muuttuminen Lasse Naukkarisen silmin. Mitä oli 1970-luvun poliittinen uho? Entä 1980-luvun yksilöllisyyttä korostava nousukausi? Mitä on olla nuori? Mitä on olla vanha? Mitä on olla taiteilija?
 
Naukkarinen näkee, tarkkailee, pohtii ja oivaltaa elokuvissaan, jotka kertovat niin yhteiskunnasta kuin yksilöistäkin – aina myötäeläen, lämmöllä ja huumorilla.
 
Tämä tekijäsarja järjestetään yhteistyössä Risto Jarva -seuran kanssa.
 
Lasse Naukkarinen on paikalla elokuviensa esityksissä, esittelee niitä ja keskustelee yleisön kanssa.
 
Solidaarisuus (1970)
Sarjassa nähdään seuraavat elokuvat:
MA 12.8. klo 17.30           SOLIDAARISUUS (1970) + TASAVALLAN PÄIVÄKIRJA (1971) 63 min
MA 19.8. klo 17.30           OLIPA KERRAN UTOPIA (2004) 90 min
MA 26.8. klo 17.30          TAITEILIJAELÄMÄÄ (1999) & KOULULAISEN ELÄMÄÄ (2002) 90 min
MA 2.9.klo 17.00             MIINAVAARA!  (2001) 89 min
MA 9.9. klo 17.30            POSTIKORTTI JA PEILI (1992) 90 min
MA 16.9. klo 17.30           NO COMMENTS (1985) 86 min

SUOMI-FILMIN ROMANTIIKKAA

Seminaari Kino Reginassa 25. – 26.1.2019

Suomi-Filmi Oy, itsenäisyyden ajan alkuvuosien suurin ja kaunein, täyttää sata vuotta. Kevään aikana Kino Reginassa esitetään romanttisia Suomi-Filmi -klassikoita.

Risto Jarva -seuran ja KAVIn yhteistyönä toteuttamassa seminaarissa esitellään asiantuntijoiden johdolla elokuvataivaan naistähtiä, Ansan ja Taunon yhteistä taivalta, legendaarisia elokuvaiskelmiä sekä Minna Canthin, F.E. Sillanpään ja Mika Waltarin teosten filmatisointeja.

Seminaariin on vapaa pääsy. Tervetuloa!

OHJELMA:

Perjantai 25.1     

klo 10.00 Panu Rajala: Mika Waltari-näytelmäfilmatisoinnit

klo 10.45 Emilia Koivumäki: Lea Joutseno auteurina 

klo 11.30 Sisko Rytkönen: Tuulikki Paananen – tanssiva tähtilöytö

klo 12.15 Tauko

klo 13.00  Jaana Nikula: Emma Väänäsen vahvat naisroolit

klo 13.45 Markku Varjola: F.E.Sillanpää -filmatisoinnit 

klo 14.30 ELOKUVA Valentin Vaala: Ihmiset suviyössä (1948)

 

Lauantai 26.1. 

klo 10.00 Aarne Day: Regina Linnanheimo -tähti joka halusi tummua

klo 10.45 Outi Hupaniittu: Kuinka Ansasta ja Taunosta tehtiin tähtiä

klo 11.30 Tauko

klo 12.15 Juha Seitajärvi: Suomi-Filmin romanttiset iskelmät

klo 13.00 Minna Maijala: Minna Canth ja 1800-luvun lopun vaiennetut naisten kertomukset

klo 14 ELOKUVA  Teuvo Puro: Anna-Liisa (1922) (Säestäjinä pianistit Suvi Sistonen ja Anu Rautakoski.) (Liput 12 € / 10 €)

ELOKUVAN TÄHDEN – Filmihullu 50 v Risto Jarva -seura 40 v

SEMINAARI ELOKUVATAITEESTA

Tervetuloa elokuvateatteri Andorraan Filmihullu-lehden ja Risto Jarva –seuran järjestämään juhlaseminaariin 16.11. klo 16 alkaen. Vapaa pääsy.

klo 16.00 ELOKUVAA ELOKUVAN VUOKSI – keskustelu elokuvataiteesta, klassikoiden näkyvyydesta ja merkityksestä Suomessa

Risto Jarva -seura aloitti toimintansa tuomalla maahan Jean Renoirin klassikon Suuri illuusio vuonna 1979. Maahantuontia varten kerättiin rahaa ja lopulta elokuvaentusiastit onnistuivat tavoitteessaan. Elokuvaa esitettiin menestyksekkäästi mm. Dianassa ja Cinemassa kuukausien ajan.

Vielä viime vuosisadan loppuvuosina saattoi elokuvateattereissa nähdä klassikoita, mutta nykyään niitä esitetään lähinnä harvoissa erikoisnäytöksissä ja usein vain pääkaupunkiseudulla. Edes uuden eurooppalaisen taide-elokuvan maahantuonti ei ole vakiintunut teattereissamme. Miten maahantuontia voisi kannustaa ja edistää? Miksi niin pitäisi tehdä?

Keskustelun moderaattorina FM elokuvakasvattaja Kaisa Kukkola, keskustelijoina Kino Tapiolan teatteripäällikkö Hannele Pellinen, Sodankylän elokuvajuhlien taiteellinen johtaja Timo Malmi, HuK elokuvalevittäjä Antti Suonio.

 

klo 17.00 ELOKUVAJOURNALISMIN JA -KRITIIKIN TULEVAISUUDESTA

Kenellekään elokuvaentusiastille ei ole epäselvää, että elokuvasta kirjoittaminen medioihin on muuttunut viimeisten vuosien aikana huomattavasti. Mikä on perinteisen sanomalehtikritiikin tila? Saako netissä ilmestyvä kritiikki näkyvyyttä? Määrän lisäksi myös laatua on oikeus vaatia. Kuka kokee itsensä elokuvakriitikoksi, puhumattakaan, onko meillä enää elokuvaesseistejä? Onko elokuvasta kirjoittaminen yhä enemmän vain ajankohtaisten uutisten raportoimista vailla laajempaa näkemystä? Mikä on kriitikon rooli elokuvakulttuurin edistäjänä?

Keskustelijoina elokuvaa rakastavat kirjoittamisen ammattilaiset Iida Simes, Antti Nylén, Antti Selkokari ja Ville Hänninen.

 

klo 18.00 RISTO JARVAN ELOKUVAPOLIITTINEN PERINTÖ

Risto Jarva oli 1970-luvun puolivälissä kehittelemässä laajaa elokuvapoliittista ohjelmaa kulttuuriministeriön toimeksiannosta. Sillä oli tarkoitus turvata perusta suomalaisen elokuvataiteen laadulliselle ja taloudelliselle tasolle. Jarvan mietintö vesitettiin poliittisen pelin mainingeissa eikä uutta saatu kunnolla käyntiin.

Mitä Jarvan ideoista olisi järkevää tuoda taas nykypäivään ja mihin suuntaan suomalaista elokuvataidetoimintaa tulisi kehittää? Mielipiteitä on moneen suuntaan.

Esitetään dokumenttikatkelma mietinnön luovutustilaisuudesta valtioneuvostossa v. 1974

Alustajana YTT Martti Soramäki

Puheenvuoro: Suomi – elokuvataiteen autiomaa? elokuvaohjaaja-käsikirjoittaja Maria Ruotsala ja leikkaaja-kääntäjä Ulrika Enckell.

Yleisöllä on mahdollisuus osallistua keskusteluun koko seminaarin ajan.

 

Klo 19-20

LYHYTELOKUVIA FILMIHULLUN JA JARVA-SEURAN HENGESSÄ

Maisala & Nissinen: Voi siskot mikä yö! (1963)  (katkelmia)

Katainen, Linnasalo, Maisala, von Bagh: Vanhan valtaus (1968)

Risto Jarva: Pakasteet II (1969)

Elina Katainen: Suomen elokuva-arkisto 29.11.1976  (1976)

Peter von Bagh: Lähikuvassa Rauli Badding Somerjoki (1983)  (katkelma)

Elina Katainen: Filmihullu- lehden mainosfilmejä (1968)

Aki Kaurismäki: Rich Little Bitch (1987)

Markku Varjola: NAINEN UUDEN AALLON ELOKUVASSA

Ruusujen aika (1969). Ohjaus: Risto Jarva. Kuvassa vasemmalta: Ritva Vepsä ja Tarja Markus

Uusi aalto merkitsi Suomessa modernismin syntyä kuolevan vanhan elokuvateollisuuden raunioille. Tekijäpolvi vaihtui, uusi vapautunut estetiikka ja maailmankuva murtautui esiin. Muuttuvan ajan ja naisen aseman myötä myös naiskuvassa tapahtui uudistumista. Monissa elokuvissa kuvattiin naista etsimässä omaa identiteettiään, paikkaansa maailmassa, rakkaussuhteessa ja sosiaalisessa verkostossa. Vähitellen mukaan saattoi tulla yksilön tarve osallistua paitsi oman elämän myös yhteiskunnan käytännön, jopa sen rakenteiden muuttamiseen. 

Kyllä vain, käytännöllisesti katsoen kaikki 1960-luvun suomalaisen uuden aallon ohjaajat olivat miehiä. (Ellemme lue uuteen aaltoon ainoaa naisohjaajan tuolloin tekemää pitkää elokuvaa, Ritva Arvelon Maria Jotuni -filmatisointia Kultainen vasikka, 1961, joka on eri ikäisten naisnäyttelijöiden juhlaa.) Poikkeuksena on pitkien elokuvien joukossa vain episodielokuva Tunteita (1966), ja sekin koostuu lyhytelokuvista, joista yhden (Toivo, rakkaus) ohjasi, kirjoitti ja kuvasi nainen, Leena Salokangas. Tässä suhteessa uudesta aallosta ei voi puhua naiselokuvana. Miesohjaajien vanha täysvalta alkoi hyvin hitaasti murentua vasta seuraavina vuosikymmeninä. Televisiossa naiset alkoivat yleistyä ohjaajina aikaisemmin, samoin kuin lavateatterissa. Elokuvien tuottajat olivat vielä tässä vaiheessa aina miehiä.

Uuden aallon merkkiteoksiin kuuluu Eila Kaarresalon esifeministinen lyhytelokuva Ampumarata (1969). 

Naisia sentään esittivät elokuvissakin naiset. Näytteleminen ei ole vain käsikirjoituksen ja  ohjaajan sanan ja tahdon välittämistä, vaan luovaa työtä, jossa näyttelijä jos kuka osallistuu henkilökuvan luomiseen, ja tulkitsee sen itsestään käsin. Näyttelijän persoona on roolin päällä ja alla, siihen kietoutuneena vahvasti läsnä. Kristiina Halkolaa saatettiin pitää Filmihullu-lehden syntyessä jopa auteurina. Useassa tapauksessa käsikirjoittaja, naishahmojen ja kokonaisuuden kirjallinen luoja on ollut osittain tai kokonaan nainen (Kerttu-Kaarina Suosalmi, Eija-Elina Bergholm, Marja-Leena Mikkola). Näin elokuviin on voinut tulla aitoa naisnäkökulmaa ohjaajien miesnäkökulman vastapainoksi. Sakari Rimmisen Pilvilinnassa (1971) käsikirjoittajana oli niinikään nainen (Meri Kurenniemi), ja lisäksi nainen toimi kuvaajana (Pirjo Honkasalo), äänittäjänä (Inger Nylund) ja leikkaajana (Ilona Tanttu), ja osa muusikoistakin oli naisia. Matti Sokan Mustassa lumikissa (1971) Ulla Kivipato paitsi esitti pääosan oli myös käsikirjoittajana.

Maunu Kurkvaara tapaili ja availi uutta aaltoa ja naiskuvaa elokuvilla Autotytöt (1960, pääosissa Ritva Vepsä ja Sinikka Hannula) ja Rakas… (1961, Hannula). Samaa teki avantgardisti Eino Ruutsalo Tuulisella päivällä (1962, Raili Metsä). Kurkvaara jatkoi (Hannulan kanssa) Meren juhlilla (1963) ja Naisilla (1964). Mikko Niskasen Käpy selän alla (1966, Kristiina Halkola ja Kirsti Wallasvaara) löi ”uuden” naisen viimeistään läpi suurelle yleisölle.

Vuosina 1967-1970 syntyi Suomessa sarja uuden aallon pitkiä elokuvia, joissa päähenkilönä  on nainen: Niskasen Lapualaismorsian (1967, näyttelijöinä Halkola-Wallasvaara-Aulikki Oksanen), Jaakko Pakkasvirran Vihreä leski (1968, Eija Pokkinen), Erkko Kivikosken Kuuma kissa? (1968, Maarita Mäkelä), Timo Bergholmin Punahilkka (1968, Halkola), Kurkvaaran Punatukka (1969, Tarja Markus), Pakkasvirran Kesäkapina (1970, Titta Karakorpi) ja Jörn Donnerin Anna (1970, Harriet Andersson). Tämän jälkeen uutta aaltoa oli päättämässä naisohjaajan läpimurto: Eija-Elina Bergholmin Marja pieni! (1972, Liisamaija Laaksonen). Tekijöille ja yleisölle tuli tarve ymmärtää ”uutta”, tasa-arvoa vaativaa naista, tai naista uudella tavalla. Näissä keskenään  erilaisissa elokuvissa naisia lähestytään heidän omien tunteidensa ja ajatustensa kautta, suhteessa itseen ja ulkomaailmaan. Niissä kysytään kykeneekö nainen ottamaan elämänsä omaan haltuunsa hänelle määrätyssä/hänen omaksumassaan roolissa, vai tuleeko hänen rikkoa tuo rooli tullakseen itsenäiseksi. Nähtävillä on laaja naiskuvien kirjo, jossa tyypillinen ja typologinen limittyy  persoonalliseen ja yksilölliseen.

Risto Jarvan elokuvissa naiskuva alkoi vähitellen ja välillä syventyä ja laajentua. Yössä vai päivässä (1962, co-ohj. Jaakko Pakkasvirta) ollaan kauniissa viattomuuden tilassa. Onnenpelissä (1965) ei päästä muotiammattien (valokuvamalli, lentoemäntä) taakse tai läpi. Työmiehen päiväkirjassa (1967) kerronta  etenee lähiörouvan (Elina Salo) yksinäisyyteen, vieraantumiseen ja ahdistukseen, josta Pakkasvirran Vihreä leski jatkoi (Eija Pokkinen). Miehelle nainen on mysteeri, jota pitää tutkia sosiologin (Vihreä leski) tai historioitsijan (Jarvan Ruusujen aika, 1969, Ritva Vepsä) voimin, äänen ja kuvan keinoin. Mutta voiko mies määritellä naista? Onko hänellä pääsyä naisen psyyken, sen koko rikkauden sisälle? Niskasen Kävyssä Kristiina Halkola laulaa ja Lapualaismorsiamessa puhuu suoraan kameralle. Kivikosken Kuuma kissa? avautuu Maarita Mäkelän puheella kameralle. Välittyykö elokuvista naisen oma ääni, vai rajaako miehen katse sen pois?

Jörn Donnerin elokuvissa Mustaa valkoisella (1968 ) ja Naisenkuvia (1970) päähenkilönä on mies, ja niitä dominoi miehen (Donnerin) katse naiseen. Täällä alkaa seikkailu (1965) antaa naiselle (Harriet Andersson) vähän enemmän omaa tilaa, ja Annassa hän nousee keskipisteeseen (kuten jo Poikkiparrussa, 1967, Ruotsissa) .

Osittaista naislähtöisyyttä tekoprosessissaan edustivat Käpy selän alla (Marja-Leena Mikkolan käsikirjoitusluonnos), Kuuma kissa? (jonka käsikirjoitukseen Kerttu-Kaarina Suosalmi otti aineksia ”Neitsyt”-romaanistaan), Punahilkka ja Anna (Eija-Elina Bergholm alkuperäiskäsikirjoitusten tekijänä, ohjaajan kanssa),  Pilvilinna (Meri Kurenniemi skenaristina alkuperäisaiheestaan, ohjaajan kanssa) ja Musta lumikki (Maria Wolskan alkuperäisaiheesta kirjoittanut Ulla Kivipato, ohjaajan kanssa). Naisnäkökulma esiintyy näissäkin elokuvissa miesohjaajan (ja työryhmän) näkemyksen läpi suodattuneena, mutta on saattanut murtautua esiin, jos ja kun niin on annettu tapahtua.

Elokuvissa on yleensä ihannoitu nuoruutta. Tämä vielä korostui 1960-luvun uudessa aallossa, kun tekijäjoukko ja maksava yleisö elokuvateattereissa oli voittopuolisesti nuorta. Tuottajat halusivat ennen kaikkea murtaa seksivallin. Tilanteesta kärsivät keski-ikäiset ja vanhemmat naiset. Heidät nähtiin lähes pelkästään sivurooleissa, joissa ei välttämättä ollut paljoa tilaa vivahteille. Heille jäi usein epäkiitollinen tehtävä toimia nuorten vapautumista vastustavien vanhoillisten näkemysten äänitorvina. Sama rooli oli kyllä monesti myös vanhemmilla miehillä tänä sukupolvikapinan aikana, eikä heitäkään paljoa suosittu pääosissa. Uuden aallon elokuvista vain Annan päähenkilö on keski-ikäinen nainen. Nuorin naispäähenkilöistä on Pilvilinnan koululainen (Meri Oravisto). Nuorison suhde vanhempaan sukupolveen nousee keskeiseksi Kurkvaaran ekologisessa pamfletissa Rottasota (1968).

Näiden elokuvien naiset ovat konttoristeja (Naiset, Työmiehen päiväkirja, Mustaa valkoisella, Marja pieni!), kotirouvia (Vihreä leski), opiskelijoita (Lapualaismorsian), koululaisia (Pilvilinna), koulukotilaisia (Punahilkka), opettajia (Kuuma kissa?), tehdastyöläisiä (Punatukka), insinöörejä (Ruusujen aika), valokuvamalleja (Onnenpeli, Kesäkapina), sairaanhoitajia (Musta lumikki) tai lääkäreitä (Anna), esimerkiksi. Donnerin elokuvassa Sixtynine 69 (1969) pankkivirkailija ja rallikuski. Kolmessa elokuvassa kuvauksen keskeisenä kohteena on naisten muodostama yhteisö: Lapualaismorsiamessa opiskelijoiden asuntokollektiivi, Vihreässä leskessä päiväaikainen nukkumalähiö, Punahilkassa tyttöjen koulukoti naisopettajineen.

Kokonaisuutena katsoen uuden aallon elokuvista piirtyy laaja sosiologinen, ympäristöllinen ja ennen kaikkea inhimillinen kaari. Tyylilaji vaihtelee komiikan ja tragiikan, arkirealismin ja unen  välillä. Naiskuvassa on parhaimmillaan elävää monitahoisuutta, ristiriitaisuutta ja särmää. Monessa elokuvassa kuvataan naisen kasvuprosessia tietoisuuteen itsestään ja maailmasta. Nainen on läsnä ja piirtyy esiin hengen ja ruumiin muodostamana ainutkertaisena luomuksena, yksilöllisenä ihmisenä, tietyssä ajassa ja paikassa, suhteessa häntä ympäröiviin erilaisiin rooleihin ja odotuksiin.

Markku Varjola (2018)

ELOKUVATEATTERI ORIONIN TOIMINTA JATKUU

Elävän kuvan keskus ELKE ry aloittaa esitystoiminnan historiallisesti arvokkaassa elokuvateatteri Orionissa.

Ovet avataan yleisölle remontin jälkeen helmikuussa 2019.

Risto Jarva -seura on ELKEn jäsenjärjestö ja aktiivisesti mukana Orionin toiminnassa myös tulevaisuudessa.

Helsingin kulttuurielämä saa vuoden 2019 alussa piristysruiskeen, kun elokuva-alan järjestöjen ja vaikuttajien perustama Elävän kuvan keskus ELKE ry kehittää Orionista elokuvakulttuurin tapahtumakeskuksen. Orionin ainutlaatuisessa miljöössä tullaan laadukkaan elokuvaohjelmiston lisäksi järjestämään yleisökeskusteluja, tekijävierailuja ja alan järjestöjen tapahtumia. Teatteri tarjoaa tilojaan myös pääkaupunkiseudun elokuvafestivaalien käyttöön. ”Yleisölle tämä tarkoittaa paitsi laatuelokuvien esitystoiminnan jatkumista, myös toiminnan laajentumista entistäkin osallistavammaksi”, yhdistyksen puheenjohtaja Heikki Kujanpää kertoo.

Orion tulee säilymään arvokkaana klassikkoelokuvien, taiteellisesti kunnianhimoisten uusien elokuvien sekä kotimaisten ensi-iltojen näyttämönä. Yhteistyötä tullaan tekemään elokuvien maahantuonti- ja levitysyhtiöiden, Risto Jarva -seuran, Dokumenttikillan, alan tekijäjärjestöjen, kulttuuri-instituuttien, oppilaitosten ja lukuisten muiden toimijoiden kanssa. Yhteistyössä Kansallisen audiovisuaalisen instituutin (KAVI) kanssa toteutetaan esityssarjoja 35 mm:n filmikopioilta. Elokuvia tarjotaan niin eläkeläisyleisölle, koululaisryhmille, perheen pienimmille kuin valtavirrasta poikkeavien elokuvien ystäville. Katsojatavoitteisiin kurotetaan monipuolisen perusohjelmiston ja tapahtumallisten esityskokonaisuuksien avulla. ”ELKE pyrkii toimimaan Orionissa koko elokuva-alan hyväksi. Erityisen lähellä sydäntämme ovat kotimainen elokuva ja elokuvakasvatus”, Kujanpää sanoo.

Ennen toiminnan aloittamista Orioniin rakennetaan esteettömyysvaatimukset täyttävät wc-tilat ja pyörätuoliluiskat tammikuun 2019 aikana. Elokuvateatteri aloittaa toimintansa helmikuussa 2019, ja yhdistys hakeekin nyt hankkeelleen toiminnanjohtajaa ja teatteripäällikköä. ”Orionista luodaan elokuvien ja elokuva-alan monipuolinen kulttuurikeskus. Yleisö voi luottaa siihen, että Orionin ohjelma on laadukasta – ja siitä pääsee nauttimaan historiallisessa ja puitteiltaan arvokkaassa ympäristössä”, Kujanpää toteaa.

Lisätietoja ELKE ry:n puheenjohtajalta:

Heikki Kujanpää / / elke.puheenjohtaja@gmail.com // 050 3599961

Elävän kuvan keskus ELKE ry. (ent. Uudenmaan elokuvakeskus ry.) on 18 yhteisöjäsenen sekä useiden elokuva-alan vaikuttajien perustama kulttuuriyhdistys, jonka tavoite on edistää elokuvan asemaa elinvoimaisena, korkeatasoisena ja moniarvoisena taiteena. Yhdistyksen jäseninä ovat pääkaupunkiseudun huomattavimpien elokuvafestivaalien sekä elokuva-alan tekijäjärjestöjen lisäksi muut alan keskeiset toimijat: AV-arkki ry, Docpoint -elokuvatapahtumat ry, Suomen Näyttelijäliitto ry, Elokuvien Aasia ry, Suomen Näytelmäkirjailijat ja käsikirjoittajat ry, Inland Film Company Oy, Helsinki International Film Festival (R&A), Risto Jarva-seura ry, Movision Ky, Helsingin freelancenäyttelijät ry, IhmeFilmi ry, Loikka -festivaali, Suomen elokuvaohjaajien liitto SELO ry, Suomen elokuva- ja mediatyöntekijöiden liitto ry, Filmihullu ry, Dokumenttikilta ry, Lavastus- ja pukusuunnittelijat ry sekä Espoon elokuvajuhlat ry.