Risto Jarvan biografia

(Nuoruutta ja opiskeluvuosia koskevat tiedot Sakari Toiviaisen kirjasta Risto Jarva, 1983)

Risto Antero Jarva syntyi Helsingissä 15.7.1934 insinööriperheeseen. Hänen isänsä oli Rafael Jarva (alun perin Jakobsson) ja äitinsä Margit Jarva, o.s. Häggström. Risto Jarvan äiti kuoli tuberkuloosiin pojan ollessa 8-vuotias. Risto oli kiltti ja sopuisa poika, joka kehitti oman mielikuvitusmaailmansa. Koulussa hän oli hyvä matemaattisissa aineissa ja ainekirjoituksessa.

Taipumus yksinäiseen askarteluun johti Riston noin 12-vuotiaana valokuvauksen pariin. Hän oppi pian kehittämään ja suurentamaan kuvansa itse kodin kylpyhuoneessa. Poika sai tehtäväkseen ottaa koulunsa kaikki luokkakuvat. Hän liittyi seurakunnan valokuvauskerhoon, jossa harrastettiin myös kaitafilmausta ja valokuvamontaasien tekoa. Opettajana oli pastori Ilmo Launis. Jo tuolloin Ristolle oli tunnusomaista, että hän paneutui huolellisesti ja perusteellisesti kaikkeen mihin ryhtyi.

Lukioluokilla Risto innostui matkustamisesta ja kävi Ruotsissa, Tanskassa ja Norjassa. Hän oli reservialiupseerikurssinsa paras ja RUK:n kurssin kolmanneksi paras, vaikka ei pitänyt armeijasta eikä vääpelistä. Matkat koulutoveri Juhani Jauhiaisen kanssa olivat Ristolle merkittäviä. Ensimmäisen matkan he tekivät kesällä 1954 tuoreina ylioppilaina Ranskaan, Italiaan, Sveitsiin ja Saksaan. Toisen skootteriristeilynsä Eurooppaan he tekivät vuotta myöhemmin. Tuolloin Risto joutui vähäksi aikaa MRA:n eli Moraalisen jälleenvarustautumisen liikkeen vaikutuspiiriin Sveitsissä. Kolmas matka tehtiin autolla kesällä 1959, ja se ulottui Kreikkaan ja Turkkiin asti. Matkoilla otettiin paljon valokuvia (esim. Kreikka-aiheinen sarja julkaistiin Teekkari-lehdessä) ja pidettiin päiväkirjaa. Risto ja hänen ystävänsä kuvasivat kaitafilmiä mm. Kreikan Mykonos-saarella.

Teekkaritausta

Risto Jarva ryhtyi opiskelemaan kemiaa Teknillisessä korkeakoulussa. Kemia liittyi hänen valokuvausharrastukseensa, ja samalla hän täytti isänsä toivomusta jatkaa hänen jalanjäljissään insinöörinä ja valmistua ”kunnon ammattiin”. Hänen todellinen kiinnostuksensa suuntautui muualle, mutta isän vaikutus ja sinnikkyys suorittaa loppuun se minkä oli kerran aloittanut saivat hänet jatkamaan. Hän valmistui diplomi-insinööriksi 10 vuoden opiskelun jälkeen 1964. Diplomityön hän teki epäorgaanisen kemian alalta, tutki ja kehitteli professori Erämetsän alaisuudessa harvinaisten maametallien käyttöä lasin värjäämisessä, tarkoituksena muuttaa hehkulampun valo silmälle miellyttävämmäksi. Professorisai keksinnöstä kultamitalin kansainvälisessä näyttelyssä.

Risto Jarvan päähuomio opiskeluaikana pyöri Teknillisen korkeakoulun ylioppilaskunnan ympärillä tapahtuvassa kulttuuritoiminnassa. 1950-luvulla hän toimi aktiivisesti ylioppilaspolitiikassa, etenkin monipuolisena kulttuuripoliitikkona. Hän oli puheenjohtajana Reima Pietilän suunnitteleman Dipoli-talon huonetilaohjelmaa laatineessa toimikunnassa. Hän oli 1960-61 Teekkari-lehden päätoimittaja. Hänen aikanaan lehteen kerääntyi melkoinen osa -60-luvun nousevasta kulttuuriradikalismista ja taiteiden osuus oli siinä keskeinen. Lehdessä käsiteltiin tuolloin monia sellaisia aiheita joihin Jarva palasi elokuvissaan, kuten yhdyskuntasuunnittelua, autoistumista, yleensä ihmisen suhdetta elinympäristöönsä, sukupolvien kuilua suhteessa sotaan, ja harrastettiin kulttuurikritiikkiä. Jarva koki itsensä edistyksen lipunkantajaksi ja myyräntyöntekijäksi TKY:n vanhoillisessa ilmapiirissä.

Jarva oli yksi perustajajäsenistä, kun teekkarien elokuvakerho Montaasi perustettiin 1957. Pohjana hänellä oli halu tehdä elokuvia, ei pelkästään katsoa niitä, vaikka kerhossa viljeltiin myös teoriaa. Elokuvia eriteltiin kuva kuvalta, tutkittiin valaistusta, kuvakulmia, kameratekniikkaa ja leikkausta, rytmistä kuvamontaasia. Kerran vuodessa järjestettiin elokuvantekemisen kurssi. Jarva on kertonut: ”Montaasilla ei ollut sinänsä mitään johtavaa teemaa tai estetiikkaa, vaan se oli sellaista avantgardismia, jokaisen yksilön tai työryhmän omaa avantgardismia. Teimme esteettisiä kokeiluja kameralla.” Jarva piti Jean Renoirista, Ingmar Bergmanista – josta kirjoitti elämänsä ainoan ohjaajatutkielman (Teekkari, 3 / 60, julkaistu myöhemmin Filmihullussa, 1 / 78) – Sergei Eisensteinista, Luis Buñuelista ja Akira Kurosawasta. Alain Resnais’n Hiroshima rakastettuni ja Roberto Rossellinin Matka Italiassa tekivät häneen suuren vaikutuksen. Hollywood-elokuva jäi Jarvalle varsin vieraaksi. Montaasissa inhottiin suomalaista elokuvaa, samoin kirjallista elokuvaa, sitä mikä ei ollut ”elokuvallista”. Muita Montaasin perustajajäseniä olivat Raimo Oksa, Juhani Jauhiainen, Martti Tiula ja Jaakko Ylinen. Jäseniksi liittyivät vähän myöhemmin mm. Pertti Maisala ja Kari Nissinen. Jarva voitti kaitaelokuvauksen akateemisen mestaruuden 1959.

Esikoiselokuva syntyy

Ylioppilasteatterin toinen johtaja Markku Annila oli teekkari ja Jarvan hyvä ystävä, ja hänen kauttaan Jarva tutustui YT:n toiseen johtajaan, Jaakko Pakkasvirtaan. He aloittivat yhteistyön. Pakkasvirta on kertonut: ”Ylioppilasteatterin niin kuin Montaasinkin työt olivat siihen aikaan varsin kokeellisia. YT – – toi yleismaailmallisen modernismin virtauksia Suomeen.” ”Minä olin lähinnä työskennellyt näyttelijöiden kanssa teatterissa – – Jarva taas – – asennoitui kysymyksiin enemmän elokuvatekniikan kannalta. Kyllä ainakin oppimistapahtumana oli mielekästä pyrkiä yhdistämään nämä eri puolet.” Jarvan ohjaama lyhytelokuva Työtä ylioppilasteatterissa (1961) voitti valtion elokuvapalkinnon niiden ensimmäisenä jakovuonna. Teknillisen korkeakoulun ylioppilaskunta täytti 1962 90 vuotta, ja merkkipäivää päätettiin juhlistaa tuottamalla pitkä elokuva. Tätä varten TKY, Jarva, Juhani Kolehmainen ja Pakkasvirta perustivat Elokuvaosakeyhtiö Filminorin, ja Jarva ja Pakkasvirta saivat tilaisuuden tehdä pitkän esikoiselokuvansa Yö vai päivä (1962), vieläpä väreissä.

Risto Jarvan puoliso oli fil.maisteri Hilkka Marjatta Jarva, o.s. Pyysalo. Hän tutustui Jarvaan, kun tämä etsi lehti-ilmoituksella näyttelijöitä Montaasin erääseen toteutumattomaan elokuvaprojektiin. Hilkka Pyysalo toimi kuvaussihteerinä Yössä vai päivässä. He solmivat avioliiton 1964, jolloin Jarva vasta muutti kotoa. Hilkka Jarva on keraamikko.

Yössä vai päivässä käytettiin rinnan ammatti- ja amatöörinäyttelijöitä, mistä tuli Jarvalle tapa pitkäksi aikaa. Pakkasvirta on kertonut: ”Tämän työryhmän alkuperäiset pyrkimykset syntyivät tavallaan amatööri- ja harrastuspohjalta sekä teekkarien että Ylioppilasteatterin piiristä. Kaikille työryhmässä mukana olleille henkilöille amatöörien käyttäminen oli joka suhteessa luonteenomaista. – – se oli välttämätön rakenneosa, koska ammattiteatteri ja sen aikainen elokuva olivat hyvin kangistuneita tiettyyn ilmaisuun ja nojautuivat epäaitoon ”näennäiskansanperinteeseen”. – – Tietysti myös taloudelliset seikat vaikuttivat.”

Filminorin vahva työryhmä

Yö vai päivä sai pienen valtion elokuvapalkinnon, mutta tuotti silti huomattavan tappion. Filminor päätettiin pitää pystyssä, jotta sijoitetut varat voitaisiin ennen pitkää saada takaisin. Yhtiön talous parani -60-luvun mittaan, mihin vaikuttivat olennaisesti tilauslyhytelokuvat, jotka työllistivät nuoremmasta päästä täydentyvää henkilökuntaa. Tappiollista pitkien elokuvien tuotantoa kompensoitiin ja ylläpidettiin lyhytkuvatuotannolla samoin kuin valtionpalkinnoilla, joilla oli ratkaiseva merkitys. Vuonna 1968 TKY möi valtaosan osakkeistaan Jarvalle sekä Pakkasvirralle, Lasse Naukkariselle ja Antti Peipolle ja Kolehmainen kaikki osakkeensa Jarvalle, samoin Pakkasvirta kaksi vuotta myöhemmin. Jarvan hallussa oli tämän jälkeen 80 % Filminorin osakekannasta. Hän toimi yhtiön toimitusjohtajana 1965 – 1970. Vuonna 1970 hänet nimitettiin taiteilijaprofessoriksi kaudeksi 1970 – 1975, jolloin hän jätti toimitusjohtajan tehtävät Kullervo Kukkasjärvelle ja jatkoi hallituksen puheenjohtajana.

Filminorin ammattilaisista (Antti Peippo, Kullervo Kukkasjärvi, Lasse Naukkarinen, Pertti Maisala, Otto Donner, Anssi Blomstedt, Erkki Kurenniemi, Timo Linnasalo, Matti Kuortti, Erkki Peltomaa, Orvokki Taivalsaari, Jukka Mannerkorpi, Juha-Veli Äkräs) ”oli vuosien yhteistyön merkeissä hioutunut oloissamme harvinaisen pätevä, toimiva ja monipuolisesti lahjakas työryhmä” (Sakari Toiviainen).

Elokuvapolitiikka ohjaustyön rinnalla

Risto Jarvasta tuli aikansa palkituin suomalainen elokuvaohjaaja ja -tuottaja. Hänen ajankohtaiset visionsa suomalaisesta ihmisestä ja miljööstä tekivät hänestä myös yhteiskunnallisen vaikuttajan. Hän sai valtion henkilökohtaisen elokuvataiteilijapalkinnon 1967. Hän sai Suomen Kulttuurirahaston apurahan 1966. Hänet palkittiin Kritiikin kannuksilla 1966. Hänet palkittiin Jussi-palkinnolla vuoden parhaasta ohjauksesta elokuvista Onnenpeli (1965), Työmiehen päiväkirja (1967), Bensaa suonissa (1970) ja postuumisti elokuvasta Jäniksen vuosi (1977), sekä lyhytelokuvista Kaupungissa on tulevaisuus (1967) ja Nainen ja yhteiskunta (1968). Hänet palkittiin osana työryhmää Jussi-palkinnolla vuoden parhaasta käsikirjoituksesta elokuvista Mies, joka ei osannut sanoa ei  (1975) ja Jäniksen vuosi (1977). Jarvan pitkistä elokuvista valtionpalkinnon tai laatutuen saivat Yö vai päivä (1962), Onnenpeli (1965), Työmiehen päiväkirja (1967), Ruusujen aika (1969), Bensaa suonissa (1970), Kun taivas putoaa… (1972), Yhden miehen sota (1973), Mies, joka ei osannut sanoa ei (1975) ja Jäniksen vuosi (1977). Jarvan lyhytelokuvista valtionpalkinnon saivat Työtä ylioppilasteatterissa (1961), Kitka (1963), Asuminen ja luonto (1966), Kaupungissa on tulevaisuus (1967), Kansanvakuutus turvanamme (1967), Nainen ja yhteiskunta (1968), Maaseudun tulevaisuus? (1970) ja Luonnon talous (1971).

Risto Jarvasta tuli Suomen Filmivalmistajien liiton hallitukseen 1966, Suomen Filmikamarin hallitukseen 1966 ja Suomen elokuvasäätiön hallitukseen 1969. Hän sai elokuva-alan hopeisen ansiomerkin 1968. Hän oli valtion elokuvapoliittisen komitean puheenjohtaja 1970 – 1974, Suomen elokuva-arkiston hallituksen puheenjohtaja 1973 – 1977 ja Taideteollisen korkeakoulun elokuva- ja TV-linjan yliopettaja 1975 – 1977. Hän oli kuollessaan myös valtion elokuvataidetoimikunnan puheenjohtaja.

Yhdysvaltain kansallisgalleria National Gallery of Art esitti 1998 kahdeksan elokuvaa käsittävän sarjan, johon teokset oli poimittu suomalaisen elokuvan historiasta. Valitsijoina olivat Suomen elokuva-arkisto, Suomen elokuvasäätiö ja Nykytaiteen museo. Sarjaan oli valittu kaksi Risto Jarvan elokuvaa: Työmiehen päiväkirja ja Yhden miehen sota.

Risto Jarvan päivätyö suomalaisessa elokuvassa oli vuosissa suhteellisen lyhyt, mutta sisällöltään ja tuloksiltaan mittava ja kauaskantoinen. Työntäyteisellä, hektisellä mutta samalla rauhallisella tavalla siihen ikään kuin tiivistyi olennaisin mitä suomalaisessa elokuvassa -60- ja -70-luvulla tapahtui.

Laaja vaikutus

Risto Jarva kuoli 16.12.1977 Jäniksen vuoden kutsuvierasesityksen jälkeen auto-onnettomuudessa 43 vuoden ikäisenä. Allaoleva teksti luettiin viimeisenä tervehdyksenä hänelle 30.12.1977. Siihen yhtyivät Suomen elokuva-arkisto ry, Suomen elokuvakerhojen liitto SEKL ry, Suomen elokuvatyöntekijät ry, Suomen elokuvatuottajat ry ja Suomen elokuvakontakti ry.

”Me emme unohda työtoveria, jonka toiminta ulottuu elokuvakulttuurin kaikille alueille. Me tiedämme ja me tunnemme, että vielä vuosikymmenien kuluttua kun suomalaiselle elokuvakulttuurille alkaa muotoutua kauniimpi tulevaisuus, sen perustana on Sinun suorittamasi raivaus- ja rakennustyö. On merkityksellinen asia että tätä perustyötä suoritti ihminen, jolla on Sinun herkkyytesi ja Sinun näkemyksesi. Me olemme menettäneet Sinut liian varhain ja traagisissa olosuhteissa, mutta myös tällä hetkellä kertosäe on sama kuin elämässäsi. Olet toiminut muiden hyväksi, ihmisenä joka ei koskaan tehnyt numeroa itsestään, ihmisenä, jolta emme koskaan kuulleet yhtään epäystävällistä sanaa ja jolta ei jäänyt yhtään henkilökohtaista vihamiestä. – Sinä rakensit ja sinä jätät jälkeesi kauaskantoisimman päivätyön, jonka suomalainen elokuvakulttuuri tuntee. Me olemme kiintyneitä elokuviisi, jotka niin paljossa ovat Sinun kaltaisiasi: sävyltään hiljaisia, lempeitä, ystävällisiä. Ne ovat tuhansin säikein kiinni siinä mitä Suomessa todella tapahtuu, mutta ne valaisevat myös salatun voiman hehkuttamaa sisäistä maailmaa. Niissä yhdistyy syvä inhimillisyys ja lähimmäisen kunnioitus ehdottomaan määrätietoisuuteen ja periaatteellisuuteen. Nämä kaikki ovat hyveitä, joita on totuttu sanomaan vanhanhyvänajan ominaisuuksiksi. Töittesi kautta ja Sinun itsesi kautta meidän elämämme rikastui määrättömästi ja me saimme kuulla tulevaisuuden musiikkia.”

 

RISTO JARVA VALOKUVAAJANA

Valokuvaajana Risto Jarvan työ painottuu -50-luvulle. Hän teki niin kasvo- ja henkilötutkielmia kuin tilanne- ja maisemakuvia. Valokuvaaja Markus Leppo on arvellut, että Jarvasta olisi saattanut valokuvaajana tulla yhtä merkittävä kuin elokuvantekijänä. ”Hänen valokuvaharrastuksensa oli tutkivaa, uutta ilmaisua etsivää.” Lepon mukaan ”monista hänen valokuvistaan voidaan johtaa kehitys staattisista aiheista kohti liikkeen kuvaamista”. Hyrrä ja tanssi ovat tyypillisiä Jarvan kuvissaan suosimia aiheita. Hänen nuoruuden lyhytelokuvissaan pyöröliikkeestä tuli melkein pakkomielle. Elokuvantekijä Elina Katainen näki Jarvan valokuvissa rakkautta ihmistä kohtaan ja pyrkimystä muodon, valon ja liikkeen tutkimiseen. Valokuvaaja Jussi Aalto on luonnehtinut Jarvan valokuvanäkemystä ”moderniksi, kansainväliseksi, ajattomaksi”. Aallon mukaan Jarvan vahvoja puolia olivat väri, sommittelu ja ihmiset, ja hän pääsi jo -50-luvulla väri-ilmaisussa pitemmälle kuin -60- ja -70-lukujen suomalainen valokuvaus.

(Sakari Toiviaisen teoksen Risto Jarva, 1983, mukaan)

 

RISTO JARVA ELOKUVAOHJAAJANA

Risto Jarva oli suomalaisen ”uuden aallon” keskeinen ohjaaja ja vaikuttaja. Hänen päivätyönsä ja uransa suomalaisen elokuvan historiassa on yksi arvokkaimpia ja mittavimpia siitä huolimatta, että hän kuoli 43-vuotiaana auto-onnettomuudessa.

Risto Jarva oli humanisti ja insinööri samassa persoonassa. Hänen elokuviensa keskipisteessä on ihminen luonnon ja yhteiskunnan välisessä tilassa, eli punaisena lankana on ihmisen ja hänen elinympäristönsä suhde. Jarva kartoitti pitkissä fiktiivissä elokuvissaan ja lyhyissä dokumenttielokuvissaan vallitsevia ja vaihtoehtoisia elämänmuotoja unohtamatta sen paremmin historiaa kuin tulevaisuutta. Hän näki ihmisen aina suhteessa ympäröivään fyysiseen ja henkiseen, sosiaaliseen miljööseen. Siksi hänen elokuvansa ovat myös sekä subjektiivisia että objektiivisia todistuskappaleita siitä millainen Suomi oli vuosina 1962 – 1977.

Jarvan myötä suomalainen elokuva löysi luonnon värit, nuoren kaupunkilaisen älymystön, työläisen ja tulevaisuuden vision. Hän etsi rakkauden ja yhteiselämän mahdollisuutta niin leikin ja huumorin kuin vakavoituvan pohdiskelun kautta. Hän tutki yksilön mahdollisuuksia selvitä kapitalismin ja valtion byrokratian rakenteissa. Hänen elokuviensa aiheet ovat ikuisia: miehen ja naisen, yksilön ja yhteiskunnan, luonnon ja teknologian väliset jännitteiset suhteet, ja miten ne ovat ratkaistavissa.

Jarvan elokuvien tyylillinen skaala on yhtä laaja kuin hänen aihepiirinsä. Tyylilaji vaihtelee parodiasta romantiikkaan, arkirealismista mielikuvitukseen, hiljaisesta meditaatiosta groteskiin satiiriin. Joukossa on suomalaisen elokuvan historian rikkaimpiin kuuluvia teoksia.

(Markku Varjola)

Nuoruudessaan, kaitafilmaajana Jarva oli taiteen muodon etsijä, modernisti tai avantgardisti, joka ei kokenut elokuvantekijän tehtävää yhteiskunnallisesti. Hänen näkemyksensä muuttui -60-luvun mittaan. Risto Jarva enemmän kuin kukaan toinen ruumiillisti suomalaisessa elokuvassa -60-luvulla kasvanutta yhteiskunnallista tietoisuutta ja muutosprosessia.

”Sosiologi Antti Eskola kirjoitti pamfletissaan Suomi sulo Pohjola jo ”hulluna vuonna” 1968, että aikalaiset näkivät silloisen nykyhetken kaikilla elämänaloilla dynaamisena ja mullistavana muutosprosessina ja vastakohtana jähmettyneelle menneisyydelle. Aikalaisintellektuellien lisäksi myös myöhemmät tutkijat ovat pitäneet 1960-luvun kulttuuriradikalismia suomalaisen taide-elämän, kulttuuripoliittisen keskustelun ja henkisen ilmapiirin suurena murroskohtana ja sukupolvikonfliktina, jossa suuret ikäluokat irrottautuivat aikaisempien sukupolvien porvarillista maailmankuvaa edustavista kulttuuri- ja taidekäsityksistä.”

(Mervi Pantti, Kaikki muuttuu…, 1998)

Komedioissa Yö vai päivä (1962) ja X-Paroni (1964) itse asetelma on varsin yhteiskuntatietoinen, ja myös Onnenpelissä (1965) sosiaaliselle ympäristölle annetaan merkitys. Työmiehen päiväkirja (1967) oli vielä selvemmin tuomassa Suomeen modernin elokuvan estetiikkaa, ja oli samalla yhteiskunnallisesti suuntautuvan elokuvan aluevaltaus. Jaakko Pakkasvirta on sanonut, että juuri esteettisestä radikalismista, taiteen vallankumouksesta Jarvalla ja hänellä lähti liikkeelle tietoisuuden syveneminen ja yhteiskunnallisten vaikutussuhteiden selvittely.

Vuosi 1968 muodostaa aatteellisen taitekohdan. Sen tunnelmissa syntyi Jarvan ehkä ideologisesti suuntautunein, poliittisesti analyyttisin elokuva Ruusujen aika (1969), joka merkitsi myös kiehtovaa avausta melodraamaan. Yleisön mielenkiinnon puute ajoi sitten menevämpään aiheeseen, Bensaa suonissa -elokuvan ralliautoilun härskiin satiiriin. Älyllinen ja intohimoinen, kiistelty sensaatiolehdistön paljastus Kun taivas putoaa… merkitsi runollista nousua, mutta kaupallista pudotusta. Yhden miehen sodan pienyrittäjän ja siirtotyöläisen tasolla liikkuva, niinikään uljaasti hahmotettu arkirealismi melkein teki Filminorista selvää, ylistävistä arvosteluista huolimatta. Pelastukseksi koitui suunnanmuutos, farssikomedia Mies, joka ei osannut sanoa ei, joka löysi yleisön. Jarva sai siihenkin sijoitettua yhteiskunnallisen kannanoton. Komediasuuntausta jatkoi Loma, joka sai vielä enemmän katsojia. Siinä henkilöt pakenevat jokapäiväistä sosiaalista todellisuuttaan ja identiteettiään. Viimeiseksi jäänyt elokuva Jäniksen vuosi irtaantui jo omaan suuntaansa, jopa mystiikkaan, samoin kuin palasi Yön vai päivän pohdiskeluihin ihmisestä luonnon ja yhteiskunnan välissä.

(Markku Varjola, www.ristojarvaseura.fi, 2004)

”Ihmisen ja hänen elinympäristönsä suhde, ihmisen paikka maailmassa – näin voi määritellä Jarvan kaikkia elokuvia yhdistävän aiheen. – – Hän (Jarvan ihminen) on yhteiskunnallisten olosuhteiden tuote, jonka tietoisuutta ohjaavat luokka- ja valtarakenteet, tekipä hän sitten tiliä menneisyyden perinnön (Työmiehen päiväkirja) tai tulevaisuuden ihanteiden (Ruusujen aika) kanssa. Hän on valtaapitävien ja heidän ideologiansa sätkynukke ja uhri, joka tuhoutuu uskoen yksilöllisyyteensä ja siihen että on kohtalonsa herra ja oman onnensa seppä (Bensaa suonissa, Kun taivas putoaa…, Yhden miehen sota). Hän jaksaa helliä unelmaa paosta, toisenlaisesta elämästä jossakin muualla (Onnenpeli, Kun taivas putoaa…, Loma, Jäniksen vuosi).

Olli Alho näkee Jarvan elokuvien analyyttisen painopisteen ”niiden rakenteiden ja rajojen tarkastelussa joiden puitteissa ihmiset elävät elämäänsä. Nämä rakenteet ovat toisaalta fyysisiä (luonto, yhdyskunnat, tekniikan tuotteet), toisaalta sosiaalisia (yhteiskuntarakenne, sosiaaliset roolit, normit ja sanktiot).” – –

Jarvan ihminen voi pahoin teknologian ja byrokratian, tehokkuuden ja hyväksikäytön maailmassa. – – Yö vai päivä ja X-Paroni limittävät aineistoonsa luonnon puhtauden ja vieraantuneen kulttuurin asetelman, Onnenpeli asettaa vastakkain kaupunkisuunnittelun hävityksen ja tavallisen ihmisen tarpeet, Työmiehen päiväkirjassa vieraannuttava mekaaninen työ säteilee vaikutuksensa koko yhteiskunnalliseen prosessiin intiimeimpiä ihmissuhteita myöten. Jarvan ihmiset ovat järjestelmän uhreja; he saattavat rikkoa rajat, mutta heidän kapinansa on traaginen (Ruusujen aika, Kun taivas putoaa…), heidän poikkeavuutensa koomista (Mies, joka ei osannut sanoa ei, Loma) tai tragikoomista (Jäniksen vuosi).

Kaksoisroolissaan insinöörinä ja taiteilijana Risto Jarva itse oli teknisen ja humanistisen kulttuurin leikkauspisteessä.”

”Tragedia-komedia -asteikolla Jarvan elokuvat kattavat laajan alueen. Kolme ensimmäistä teosta (Yö vai päivä, X-Paroni ja Onnenpeli) ovat perusviritykseltään kepeitä ja leikkiviä. Ne kylpevät optimismissa, jossa vain harvoin uhkaavat varjot häivähtävät. Työmiehen päiväkirjasta lähtien sävyt synkkenevät tihentyen Yhden miehen sodan lohduttomissa ei-kenenkään-maan kuvissa. Mies, joka ei osannut sanoa ei teki hyppäyksen toiseen äärilaitaan, idylliin, ilotteluun, satuun, kunnes Jäniksen vuodessa komedia ja tragedia löytävät uuden tasapainon ja koko kysymyksenasettelu käy tavallaan epämielekkääksi.

(Sakari Toiviainen, Risto Jarva, 1983)

”Filminorissa ääntä tehtiin samalla vakavuudella ja samoilla resursseilla kuin kuvaa – toisin sanoen siellä tehtiin kokonaisuutta elokuvasta.”

(Timo Linnasalo, Filmihullu, 1 / 1978)