Ratsastus Aasian halki (1987)

Tsaarin armeijan eversti C.G. Mannerheim lähetettiin vuonna 1906 tiedusteluretkelle Keski-Aasiaan ja Kiinaan. Tarkoituksena oli kerätä sotilaallista ja poliittista aineistoa. Kaksi vuotta kestäneen reissun pituudeksi tuli 14000 kilometriä, jotka tuleva Suomen marsalkka suoritti ratsain.

Mannerheim ei kuitenkaan voinut lähteä matkaan tsaarin armeijan upseerina. Niinpä hänelle luotiin peitetarina, jonka mukaan hän toimi tieteellisenä tutkijana. Mannerheim otti peitetarinan kuitenkin tosissaan ja hän keräsi saaliikseen mittavan arvokkaan kokoelman kansantieteellistä aineistoa.

Peipon dokumentti seuraa Mannerheimin matkaa lähinnä Kiinan luoteisosaan sijoittuvalta osuudelta. Elokuvan kuvallisen ilmaisun perusta on valokuvissa, jotka Mannerheim matkallaan otti joko tiedustelua tai kansantieteellistä tutkimustaan varten. Kiinan luoteisosasta on myös peräisin suurin osa matkalta tuoduista 1400 esineestä. Myös nämä ovat esillä elokuvassa.

Ääninauha koostuu Mannerheimin matkallaan tekemistä muistiinpanoista ja päiväkirjakatkelmista, joissa hän kommentoi näkemäänsä. Alusta asti Suomalais-ugrilainen seura ja Antellin kokoelmat suhtautuivat suopeasti matkaan. Mannerheim kertoo tarkasti, mitä kaikkea seurat halusivat hänen tuovan mukanaan, harvinaisia käsikirjoituksia, arkeologisia löytöjä, kansantieteellisiä esineitä ja tietoa vähän tunnetuista kansoista.

Vaikka Mannerheimin matka oli ennen kaikkea sotilaallinen, se puoli tuntuu jäävän toisarvoiseksi. Rivien välistä suorastaan hehkuu Mannerheimin into vieraita kulttuureita, heidän tapojaan ja elinpiiriään kohtaan. Myös karut aasialaiset vuoristomaisemat pääsevät elokuvassa osallisiksi. Mukana on myös aavistus huumoria, kun Mannerheim selittää byrokraattisista vaikeuksista, joita hänen valeidentiteettinsä aiheutti. Lopussa kuullaan Mannerheimin tiedusteluretken yhteenveto. Se kuitenkin kuulostaa pelkältä muodollisuudelta, ja vähemmän tärkeältä asialta kuin matkan tarjoama kansantieteellinen rikkaus.

Elokuva esitetään 35mm kopiona englanninkielisellä kertojaäänellä. Dokumentissa ei ole tekstitystä.

– Henri Waltter Rehnström 2017

ohjaus, käsikirjoitus ja kuvaus Antti Peippo
valaisu C.G.Hagström
äänitys ja leikkaus Olli Soinio
lukija Veikko Honkanen
miksaus Tom Forsström ja Tuomo Kattilakoski
tiedeasiantuntija Harry Halén
laborointi (Suomi-Filmi Oy) Jorma Korpinen

35 min. 

Sivullisena Suomessa (1983)

Antti Peipon dokumenttielokuva Sivullisena Suomessa valmistui vuosia kestäneiden tutkimusten jälkeen vuonna 1983. Elokuva avaa aikalaisnäkökulman itsenäisyyttä edeltävään autonomian aikaan Suomen suurruhtinaskunnassa. Sen näkijä ja kokija on kenraalikuvernöörin adjutantti Ivan Timirjasew, joka kuvasi valokuvakamerallaan itsenäistymisen hetkeä lähestyvän kansakunnan elämäntyyliä Helsingissä vuosina 1891–1818.

Ivan Timirjasew (1860–1927) toimi Suomessa 27 vuotta Venäjän kenraalikuvernöörin adjutanttina vuodesta 1891 aina Suomen itsenäistymiseen saakka. Hän palveli peräti seitsemää eri kenraalikuvernööriä. Elokuvassa seurataan eversti Timirjasewin vaiheita virkamiehenä ja emigranttina hänen itse ottamiensa valokuvien että varhaisten filmiotosten avulla.

Timirjasewin ottamat kuvat ja elokuva-arkiston restauroimat varhaisimmat säilyneet uutisfilmikatkelmat muodostavat Peipon montaasin yhdistämänä eläytymisherkän rakenteen muistikuvien ulkopuolelle etääntyneen aikakauden ymmärtämiseksi.

– Ilkka Kippola & Jari Sedergren 28.11.2012

 

ohjaus, käsikirjoitus ja kuvaus Antti Peippo
äänitys Olli Soinio
leikkaus Antti Peippo ja Olli Soinio
musiikki Heikki Valpola
äänitehosteet Antero Honkanen
trikkikuvaus Seppo Rintasalo
lukija Markku Blomqvist
historiallinen asiantuntija Juhani Tasihin
suunnittelutyöryhmän jäsenet Lauri Anttila ja Timo Linnasalo

25 min.

Kettu-mitali 1983
Tampereen elokuvajuhlat 1983 kunniakirja
Elokuvatuotannon laatutuki 1983

Seinien silmät (1981)

Ranskan elokuva-arkiston Cinematequen esitykset jättivät Antti Peippoon lähtemättömän vaikutuksen ja suuntasivat osaltaan Taideteollisen kamerataiteen opintoihin vuosina 1962–64. Peipon kamerasilmä kehittyi huippuunsa elokuvayhtiö Filminorissa Risto Jarvan elokuvien pääkuvaajana vuosina 1964–75. Näinä vuosina Filminor valmisti Postipankille myös uudenlaisia tilauselokuvia, joiden montaasikokeilut olivat Peipolle hyödyllinen sisäänajo oman Verity Films -yhtiön lyhytkuviin.

Tämän dokumentin myötä Alain Resnais sai Antti Peiposta elokuvallisen filosofiansa syvällisen ymmärtäjän. Peippoa kiehtoi läpi tuotantonsa Resnais´n 1950- ja 1960-luvun elokuvien aatetausta, Henry Bergsonin kulttuurifilosofa, Cinemateque-liikettä elävöittäneet kysymykset nykyisen ja historiallisen vuoropuhelusta, historian ymmärtämisen mahdollisuudesta ja rajallisuudesta elokuvan keinoin.

Kuten Resnais myös Antti Peippo käytti Bergsonin ajattelua dokumenttielokuviensa katalyyttinä, mutta omista lähtökohdistaan, oman kansakuntansa historiaan kohdentaen. Nuoruuden ystävä Lauri Anttila on muistellut Peipon ateljeessa vallinnutta ilmapiiriä ja seinälle kiinnitettyä kuvaa Max Ernstin maalauksesta Eurooppa sateen jälkeen. Kollaasi sodan hävityksestä implikoi syvälle Antti Peipon elokuvien tunnelaatuun ja merkityksiin, jotka olivat pysyvästi lähellä sodan tragediaa ja sodan lapsuudessaan kokeneen elokuvaajan mielenmaisemaa.

Peippo lähestyi toistuvasti dokumenttielokuviensa kautta historian varjokuvia: rakennuksia, veistoksia ja monumentteja, jotka kantavat itsessään sodan jälkiä ja samalla kätkevät inhimillisen kokemuksen lähihistoriaan tai kansakunnan syviin kerrostumiin.

Historiallisten kompilaatioelokuvien väliin sijoittui Antti Peipon ”Verity Films” -lyhytkuvien idearikas vaihe. Näissä tekijä testasi ja sovitti määrätietoisesti kompilaation estetiikkaa lyhyen elokuvan puhtaaseen muotoon. Välikauden lyhyistä, tiheistä elokuvateksteistä on kommentaari riisuttu tarpeettomana. Vain elokuvakerhojen ja asiantuntevan festivaaliyleisön nähtäväksi valmistuneet filmiesseet tiivistyivät parhaimmilleen Graniittipojan (1979) ja Seinien silmät -elokuvan rakenteissa. Nämä lyhytkuvat kytkeytyvät Peipolle luonteenomaisesti sota-aikaan. Nyky-Helsingin fasadit ja kadut kantavat itsessään pommitusten arpia, jotka täyttyvät nähtävässä elokuvassa sodan uutisfilmikudoksen todistusvoimalla. 

Elokuvassa Seinien silmät (1981) Lasse Naukkarisen kamera tallentaa niitä paikkoja Helsingissä, joissa sodan jäljet yhä näkyvät. Rakennuksissa, muistomerkeissä ja patsaissa löytyy vuosikymmeniä sodan jälkeen pommitusten jälkiä. Näiden elokuvausten rinnalle Peipon kollaasin aineksiksi valikoituu sotakuvaaja Niilo Helanderin ottamaa filmiä yliopiston palosta. Peippo värittää mustavalkoiset kuvat voimakkaasti – tekniikka on hänelle uusi.

– Jari Sedergren 2017

ohjaus ja kuvaus Antti Peippo
käsikirjoitus Antti Peippo ja Lauri Anttila
äänisuunnittelu ja leikkaus Timo Linnasalo
musiikki Heikki Valpola ja Antti Hytti

9 min.

Valtion elokuvapalkinto 1981

Viapori – Suomenlinna (1972)

Antti Peipon elokuva on kertomus Viaporina aiemmin tunnetusta Suomenlinnasta, jonka historia voidaan tiivistää sarjaan poliittisia ja sotilaallisia katastrofeja. Suomenlinnaa rakennettiin 1700-luvun puolivälistä lähtien turvaamaan Suomen etelärannikkoa hyökkäyksiltä ja todistamaan entisen suurvalta-Ruotsin jo murtunutta sotilasmahtia. Elokuvassa kerrotaan vanhoin piirroksin ja kuvin linnakkeen asukkaiden, sotilaiden ja vankien asemasta vaihtuvissa linnakkeen vaiheissa. Filmissä lomittuu mielenkiintoisella tavalla menneisyys ja nykypäivä, miten Suomenlinna on ollut vaihtuvien hallitsijoidensa poliittisen vallan symboli.

Lauri Anttila on kertonut kuvauksista: ”Eräs avainkuvauksia oli tuolloin kulku läpi armeijan vanhan varaston, jossa oli sikin sokin esineitä edellisestä sodasta. Koko tila oli pimeä ja kuin Brueghelin sokeat kuljimme kuvaten läpi pitkän kasarmin. Kannoin akkuja ja valaisin tilaa Antin ohjeiden mukaan. Valo kuori esiin pelottavia tai kiintoisia muotoja ja koko tilanne muistutti erästä [ – – Max] Ernstin työtä, jossa yömaisemassa on päiväkuvia, maalauksia kallioilla. Tämä oli kuitenkin paljon enemmän, todempi. Reaalisempi”. Viapori-elokuvaan tämän kuvauksen tuloksia ei käytetty. Mutta Enemmän kuin todellisuuden surrealistisia vaikkakin konkreettisia ilmentymiä Peippo etsi ja löysi vielä enemmän kertovia jälkiä. Anttila todistaa Peipon työtavasta: ”Hän huomaa Suomenlinnan seinien puhuvat naarmut, pelon ja välivallan mielettömyydessä syntyneet tai vielä erottuvat sodan jäljet, joita mykkien rakennusten kiviset silmät alati katsovat.”

Peippo sanoi olevansa sodan lapsi kuvien äärellä. Sotateeman huipentuma juuri tästä näkökulmasta toteutui 1979 Wäinö Aaltosen taideteokseen pureutuvassa elokuvassa Graniittipoika ja 1981 Helsingin sodan jäljistä valmistunut lyhytdokumentti Seinien silmät. Kuvataiteiden vaikutus Peipon elokuvavisioihin on selvää, sillä jo vuonna 1959 Peippo oli kirjoittanut Max Ernstin teoksesta ”Eurooppa sateen jälkeen”: ”Sodan aikana tehty kuva sisältää jotain, joka tuntuu todelta; on se. Rikottuja muotoja, palaneen katkua, raunion unikuvia. Ei minkäänlaista selkeää järjestystä ja kaiken yllä pala kylmää sinistä taivasta. Ja silti jotain voimakasta – lämmintä. Ymmärrystä.”

Viapori – Suomenlinna rakentui elokuvaksi valtapolitiikasta ja vallankäytön verisestä historiasta tekijän kameran tätä päivää esittelevien kuvien sekä toisaalta Ruotsin valtakauden gravyyreiden, keisariajan valokuvien ja vuoden 1918 uutisfilmikatkelmien kompilaationa. Suomenlinnassa tekijä etsiytyi ehkä ohjelmallisesti Resnais´n Yön ja usvan lähtökohtiin. Hän kohtasi linnoitusta kunnostavia työmiehiä, joille kohde oli historiaton rakennusprojekti. Tämä auttoi elokuvaajaa näkemään muurien ja holvien merkityksistä riisutun kulissiluonteen. Linnoituksen historian löytäminen ja inhimillistäminen elokuvan keinoin tuli tekijänä taka-alalle jättäytyvän Peipon ”resnaislaiseksi” tavoitteeksi.

Viapori sai Jussinsa 1972 parhaana dokumenttielokuvana. Sille oli myönnetty myös elokuvatuotannon laatutukea ja vuoden 1973 Tampereen elokuvajuhlilla se sai kunniamaininnan.

– Jari Sedergren & Ilkka Kippola

23 min.

ohjaus, käsikirjoitus ja kuvaus Antti Peippo
selostusteksti Antti Peippo ja Elias Härö
suunnittelussa mukana Lauri Anttila
äänitys Timo Linnasalo ja Matti Kuortti
leikkaus Timo Linnasalo ja Antti Peippo
selostaja Elias Härö

 

Risto Jarvan lyhytelokuvat

 

”Käsitykseni mukaan lyhytfilmi ei ole yhtään pitkää teosta arvottomampi eikä niiden välisessä vaikeusasteessa ole eroja. Lyhyet ja pitkät elokuvat täydentävät toisiaan.”

– Risto Jarva

 

Risto Jarva ohjasi Sakari Toiviaisen kokoaman filmografian (kirjassa Risto Jarva, 1983) mukaan 27 lyhytelokuvaa, joista kuusi yhteistyössä. Luvusta puuttuu joitakin 8-millisiä kaitafilmejä, kuten kaksi noin puolituntista Mykonos-aiheista, kadonneina pidettyä dokumenttia.

Teekkarien elokuvakerho Montaasin piirissä Risto Jarva ohjasi ja leikkasi 8 mm:n lyhytelokuvia, jotka hän kirjoitti ja kuvasi yleensä yhdessä koulutoverinsa Juhani Jauhiaisen kanssa. Nämä olivat vapaamuotoisia kokeiluja, joissa Jarva aloitti elokuvan muotokielen tutkailun esteettisen modernismin, avantgarden ja abstraktismin hengessä.

Kun Montaasi ja Ylioppilasteatteri ryhtyivät yhteistyöhön vuonna 1960 hankittiin Montaasiin 16 mm:n kamera ja äänilaitteet. Jarva aloitti yhteistyön Ylioppilasteatterin (toisen) johtajan Jaakko Pakkasvirran kanssa, yhdessä elokuvassa yhteistyökumppanina oli Juhani Savolainen. Nyt etsittiin uutta ilmaisua rinnan elokuvan ja teatterin keinoin. Samoihin aikoihin syntyivät myös tilauselokuvat Teknilliselle korkeakoululle ja kunnallisvirkamiesliitolle.

Jarvan ensimmäisen pitkän elokuvan Yö vai päivä tekemisen yhteydessä kuvatusta materiaalista syntyi myös kaksi lyhytelokuvaa, jotka aloittivat vastaperustetun Filminorin lyhytelokuvatuotannon. Niistä jälkimmäinen merkitsi Jarvan siirtymistä 35-milliseen tekniikkaan myös lyhytelokuvassa.

Kun Jarva alkoi ohjata pitkiä elokuvia, hän ei missään vaiheessa lopettanut lyhytelokuvien tekoa. Teollisuuden ja julkishallinnon tilauselokuvat muodostivat tärkeän osan Filminorin taloutta ja ylläpitivät ryhmän työllisyyttä. Eräissä Postipankin tuottamissa elokuvissa, joista osan käsikirjoitti Pertti Maisala, Jarva sai lisäksi tilaisuuden käsitellä varsin vapaasti hänelle tärkeitä asumiseen, kaupunkisuunnitteluun, luontoon ja elinympäristöön liittyviä ajankohtaisia ja pitkän tähtäimen kysymyksiä. Nämä lyhytelokuvat täydensivät hänen limittäin syntyneitä pitkiä elokuviaan ja päinvastoin.

Allaolevat Sakari Toiviaisen nimissä olevat sitaatit ovat hänen kirjastaan Risto Jarva (1983).

 

Kaupungin rytmiä / Kaupungin kasvot (1957)

(Suomen elokuva-arkistossa käytettyjä käsittelynimiä)

Ohjaus ja tuotanto: Risto Jarva
Lyhyt dokumentti
8 mm filmi

 

Episodi (1959)

Ohjaus ja leikkaus: Risto Jarva
Käsikirjoitus ja kuvaus: Risto Jarva, Juhani Jauhiainen
Tuotanto: Teekkarien elokuvakerho Montaasi

Rooleissa:
Risto Jarva
Juhani Jauhiainen

8 mm filmi

 

Pyörii (1959)

Ohjaus ja leikkaus: Risto Jarva
Käsikirjoitus ja kuvaus: Risto Jarva, Juhani Jauhiainen
Tuotanto: Montaasi

Rooleissa:
Pirkko Katila

8 mm filmi

”Boulognen metsässä tehtiin elokuva Pyörii: kyseessä oli abstrakti kokeilu pyörimisliikkeellä, joka toteutettiin siten että pyörimisliike jatkui pyörivästä naisesta (Pirkosta) kameran panorointina metsään, joka tuuheine lehtipuineen muodosti jännittäviä sisäisiä tiloja.”

Pyörii ja 9 runoa edustavat kokeellista linjaa puhtaimmillaan. Huimaava pyörimisliike on edellisen elokuvan ainoa, samalla kertaa fyysisesti koettava ja abstraktiksi jäävä sisältö.”

”Monien todistajien mukaan tanssikohtaukset kiehtoivat Ristoa erityisesti. Hänen varhaistuotantonsa elokuvissa niillä onkin merkittävä sija. Tanssin pyörivä liike oli keskeinen aihe monissa Riston valokuvissa ja lyhytelokuvassa Pyörii. Työtä ylioppilasteatterissa sisältää tanssillisia kohtauksia, Yön vai päivän juhannustansseissa tutkittiin edelleen pyörivän liikkeen ja siihen kohdistuvan näkökulmatekniikan ulottuvuuksia. X-Paronissa ilotellaan – etäältä ja ironisessa hengessä – twistin ja sadetanssin merkeissä.

Ehkäpä Ristoa (jonka kukaan ei muista koskaan tanssineen sen paremmin kuin laulaneenkaan) veti puoleensa tanssin irrationaalinen elementti, sen sisältämä fyysinen ilmaus sanoin tavoittamattomasta mielentilasta, kiihtymyksestä, jopa hurmiosta. – – Onnenpelin kaksi tanssia ovat tehokkaita, sähköisiä kohtauksia – – (Tellen ja Jussin soidintanssin) lopputuloksesta näkee, että Risto ei ole uhrannut kameransa ja ihmistensä pyörivää huumaa leikkaukselle, joka myötäilee tapahtumien ja musiikin rytmiä ilman keinotekoisia tehosteita.”

(Sakari Toiviainen)

Jarvan suosikkielokuviin kuului Marcel Camus’n Rion karnevaaleihin sijoittuva Musta Orfeus (1959), eikä niinkään yllättäen.

 

9 runoa (1959)

Ohjaus, käsikirjoitus ja leikkaus: Risto Jarva
Kuvaus: Risto Jarva, Ilkka Salomaa
Tuotanto: Montaasi
8 mm filmi

Rooleissa:
Risto Jarva
Marketta Aaltonen

Kesto: 8 min.

”Tässä varhaisessa vaiheessa Jarva itse asiassa oli surrealistis-avantgardistinen elokuvantekijä, keskittynyt kokeelliseen ilmaisuun, ”visuaaliseen protestiin” aivan -20-luvun hengessä.”

9 runoa on jo (elokuvaan Pyörii nähden) ulotteisempi, kokemuksellisesti ja henkilökohtaisesti latautunut työ hurjine, välähdyksenomaisine näkyineen. 8-minuuttinen elokuva on rakennettu kahdeksan alaotsikoidun jakson tai pikkurunon varaan, jotka kokonaisuutena muodostavat yhdeksännen runon. Jaksot nimiltään ”Inho”, ”Omakuva”, ”Muisto”, ”Aivomekanismi”, ”Ympyrä”, ”Alas pimeyteen”, ”Omatunto”, ”Rippi” sivuavat kaikki ihmisen olemassaolon, ajattelun, tajunnan tai tuntemusten jotakin puolta – ja jo toisesta jaksosta selviää että kyse on Ristosta itsestään, elokuvan eräänlaisesta visuaalisesta minä-kokijasta.

Tässä elokuvassa Risto Jarva luo omakuvaa nuoruuden kaikella patoutuneella ilmaisutarpeella, sellaisella suoruudella, jolle hänen myöhemmässä tuotannossaan ei ole vastinetta. – –

9 runon toteutusta leimaavat nopea leikkaus, alituinen (ja usein pyörivä) liike, heiluva kamera, näkyvät ja sulamattomat vaikutteet esimerkiksi Pudovkinin Aivojen mekanismista ja Shakkikuumeesta, Buñuelin Andalusialaisesta koirasta. Tuloksena on ahdistuksen tajunnanvirta, surrealistisissa yksityiskohdissaan paikoin tehokas, mutta kaikessa konkreettisuudessaan, tajunnallisessa kokemuksellisuudessaan kokonaisuus jää abstraktiksi ja keinotekoiseksi. Ulkoiset tehokeinot, kokeellisuus kokeellisuuden vuoksi, montaasi montaasin vuoksi nousevat etualalle, niin selvästi kuin elokuva onkin sydänverellä tehty.”

(Sakari Toiviainen)

 

Leikkejä yksinäisille (1960)

Ohjaus ja leikkaus: Risto Jarva
Käsikirjoitus ja kuvaus: Risto Jarva, Juhani Jauhiainen
Tuotanto: Montaasi
8 mm filmi

 

Teekkarien tempaus Spexi-Sampo / Sampo (kuuluu teekkarien tempaus-spexiin) (1960)

Ohjaus ja käsikirjoitus: Risto Jarva, Jaakko Pakkasvirta
Kuvaus ja leikkaus: Risto Jarva
Tuotanto: Teknillisen korkeakoulun ylioppilaskunta, Montaasi
16 mm filmi
Kesto: 6 min.

”Montaasin ja Ylioppilasteatterin yhteistyö oli alkanut keväällä 1960 teekkarien jokavuotisen tempauksen, suurisuuntaisen show-tapahtuman merkeissä. – – Jarva pyysi Pakkasvirtaa ohjaamaan esityksen, joka tunnetaan Sampo-musikaalina. Samalla Jarva teki itse tähän yhteyteen muutamia täytefilmejä. Ohjelma esitettiin vapun tienoilla 1960 ja Pakkasvirran mukaan se oli suhteellisen onnistunut kokonaisuus.”

(Sakari Toiviainen)

”Se oli kunnianhimoinen, estoton ja henkisesti hyvin aktiivinen show-tapahtuma, jossa ilmassa olevia elokuva- ja teatteripyrkimyksiä yhdistettiin aika luovalla tavalla.”

(Jaakko Pakkasvirta)

 

Teknillinen korkeakoulu 1959 (1960)

Ohjaus, käsikirjoitus, kuvaus ja leikkaus: Risto Jarva
Tuotanto: Teknillisen korkeakoulun ylioppilaskunta, Montaasi
Kesto: 30 min.
16 mm filmi

 

Hairauksia (1960)

Ohjaus, kuvaus ja leikkaus: Risto Jarva, Juhani Savolainen
Käsikirjoitus: Risto Jarva, Juhani Savolainen (William Shakespearen näytelmästä Hairauksia)
Tuotanto: Montaasi, Ylioppilasteatteri
16 mm filmi

Kyseessä on Ylioppilasteatterin Shakespeare-esityksen tiivistetty elokuvaversio.

Jarvan ja Savolaisen elokuva Hairauksia on vain viidesosa näytelmän varsinaisesta kestosta. Juonen mutikikkaat polveilut on suoristettu ja mukaan on otettu tärkeimpiä kokonaisia kohtauksia, jotka sellaisenaan yhdistettiin peräkkäin. Samalla kuitenkin pyrittiin säilyttämään Shakespearelle ominainen tunnelmien äkillinen vaihtuminen lyyrisestä absurdiin tai päinvastoin.”

Tekijät kirjoittivat myöhemmin Teekkari-lehteen (4 / 1960) ”artikkelin teatterielokuvan perusteista, lähtökohtana juuri tämä käytännön kokemus – – Jarvan ja Savolaisen artikkelissa tarkastellaan teatterin ja elokuvan suhteita pitkälle niiden suuntaviivojen mukaan joita André Bazin esitti kuuluisassa tekstissään Elokuva ja teatteri. Jarva ja Savolainen polemisoivat sitä käsitystä vastaan, että teatterin filmaaminen voisi olla pelkästään dokumentaarista tallennusta sellaisena kuin salin keskelle pystytetty kamera esityksen näkee. Teatterin tila on erilainen kuin elokuvan tila eikä kaksiulotteiselle pinnalle heijastettu kuva vastaa teatteriesityksen tilaa.”

(Sakari Toiviainen)

Jarva ja Savolainen kuvasivat pyrkimyksiään: ”Pääasiana olivat kuitenkin näyttelijäsuoritukset, ja näyttelijäin liike pyrittiin hahmottamaan siten, että samalla myöskin näyttämön muodostama tila hahmottuisi. Filmin ja teatterin erilaisesta luonteesta johtuen oli useinkin luovuttava teatteriohjauksen tilakompositiosta, jotta katsoja kokisi vastaavanlaisen elämyksen kuin näytelmää seuratessaan.”

Teknisistä syistä elokuvassa ei voitu käyttää niin paljon ja niin pitkiä kameranliikkeitä kuin tekijät olisivat halunneet, eikä taloudellisista syistä voitu päästä myöskään täydelliseen äänisynkroniin. Näin filmi jäi luonnoksen asteelle.

 

Tämä on kunnallisvirkamiesliitto (1960)

Ohjaus, kuvaus ja leikkaus: Risto Jarva
Käsikirjoitus: Kari Uusitalo
Tuottaja: Kai Vakkuri
Äänimiksaus: Filmiääni / Tuomo Kattilakoski
Musiikin valinta: Esko Helminen
Tuotanto: Mainosprisma
16 mm filmi
Kesto: 10 min.

 

Työtä ylioppilasteatterissa (1961)

Ohjaus, käsikirjoitus ja leikkaus: Risto Jarva
Selostusteksti: Jaakko Pakkasvirta
Kuvaus: Pertti Maisala, Ilkka Salomaa
Tehosteet: Kari Rydman
Tekniset apulaiset: Juhani Savolainen, Heikki Kalli, Matti Huhtala, Juhani Timgren
Laboratorio: Aarne Syväpuro Ky / Suomi-Filmi Oy
Tuotanto: Montaasi, Ylioppilasteatteri ry

Näytteet:
Franz Kafkan näytelmästä Haudanvartija
Ylioppilasteatteri, 1961
Ohjaus: Jaakko Pakkasvirta, Kai Lappalainen, Kai Savola, Jyri Schreck

Rooleissa:
Kai Lappalainen
Jyri Schreck

Selostus:
Raija Sinkkonen
Lauri Markos

16 mm ja 35 mm filmi

Kesto: 8 min.

Syntyi idea valmistaa Ylioppilasteatterin toiminnasta lyhytelokuva, jolla ”pyrittiin hahmottamaan taiteellisia tavoitteita ja myös yhdistämään siihen tietty elokuvatyyli, luomaan jonkinlainen elokuvallinen kokonaisilmaisu teatterintekemisen tekniikasta ja ehdoista” (Jaakko Pakkasvirta).

Työtä ylioppilasteatterissa jakaantuu kahteen osaan, joita liikekuvioiden vastaavuudet liittävät visuaalisella tasolla toisiinsa. Ensimmäinen puolisko on dokumentaarista esittelyä Ylioppilastettaerin tiloista, ihmisistä, harjoituksista, ilmapiiristä. Suoraviivainen kamera-ajo paljastaa valonheittäjiä, kulisseja ja muuta teatterin rekvisiittaa. Jaakko Pakkasvirran selostusteksti kertoo nuorten tulevan näyttelemään suunnilleen samoista syistä kuin naiset menevät mannekiinikouluun: saamaan esiintymistottumusta, itseluottamusta ja kykyä rentoutua ja nauttia elämästä.

Kuvista rooleihinsa valmistautuvista näyttelijöistä – – siirrytään katkelmaan Kafkan näytelmästä Haudanvartija – – Näyttelijöiden tasaiset liikekuviot määräävät elokuvan rytmin. Näyttelijät pyörivät tai kietoutuvat toisiinsa, kiipeävät tikapuille tai ryömivät, kameran vaihtaessa näkökulmaa liikkeiden mukaan.

Hufvudstadsbladetin Greta Brotheruksen mielestä elokuvan ensimmäinen puolisko on tuoreesti ja mielikuvituksellisesti toteutettua elokuvamontaasia, jonka yksittäisissä kuvissa on ilmaisun lyyristä intensiteettiä: ”Ne välittävät sen elävän kokeilun hengen ja tunnelman joka ilmeisesti on innoittanut ryhmää. Vain Jaakko Pakkasvirran sovinnainen selostusteksti häiritsee impressionistisen leikin vaikutelmaa. Vaikka toiseen puoliskoon on tarttunut jotain Kafkan painajaismaisesta ilmapiiristä, on katkelma älyllisen erittelyn ulottumattomissa. Se siis täyttää vieraannuttamisen ehdon sikäli että siitä ei ymmärrä rahtuakaan.”

Brotherus siis naljaili brechtiläisille ja muille modernin taiteen ”vieraannuttamiskeinoille”, jotka Ylioppilasteatterin kautta olivat tunnustelemassa suomalaisenkin teatterin maaperää. Kansan Uutisten Martti Savo puolestaan vähätteli Jarvan ja Savolaisen artikkelin ”väärinkäsitettyä filmiteoriaa”, jonka hän näki heijastuvan myös Jarvan elokuvassa: ”Maamme elokuvataide ei voita yhtään mitään, jos sen teokset siirtyvät vanhahtavan ja sovinnaisen teatterin linjalta modernin ja kokeilevan teatterin piiriin. Teatteri on elokuvalle kuolemaksi, jopa hyvä teatteri. – – ”

Näissä kuten muissakin arvioinneissa myönnettiin Jarvan elokuvan kiistattomat ansiot, tällaisten kokeilujen tarpeellisuus ja valtionpalkinnon oikeutus. – – Mutta samaan hengenvetoon toivottiin tekijöiden taide- ja elokuvakäsityksen kypsyvän realistisempaan suuntaan, pois kokeiluista.”

(Sakari Toiviainen)

Työtä ylioppilasteatterissa kuvattiin 16 mm:n filmille, jolta se levennettiin 35 mm filmille.

Tuolloin oli käytössä ns. veronalennusjärjestelmä, jossa pääfilmi sai korkeatasoisen, opetuksellisen lyhytelokuvan myötä veronalennusoikeuden. Valtion elokuvatarkastamossa Työlle ylioppilasteatterissa myönnettiin veronalennusoikeus, ”mutta muuten oltiin sitä mieltä, että tällaista lyhytelokuvaa ei pitäisi tehdä: sen arveltiin ylittävän yleisön älykkyystason eikä seuraavaa samantapaista työtä hyväksyttäisi veronalennuskuvaksi ollenkaan” (Sakari Toiviainen). Työtä ylioppilasteatterissa joutui levitysvaikeuksiin. Sitten Suomen elokuva-arkiston toiminnanjohtaja ja oman maahantuontiyhtiön perustanut Aito Mäkinen vuokrasi elokuvan levittämänsä Kenji Mizoguchin Kalpean kuun tarinoiden alkukuvaksi. Mäkinen perusteli Teekkari-lehdessä 2.2.1962:

Työtä ylioppilasteatterissa on pitkästä aikaa todella persoonallinen suomalainen lyhytelokuva, joka sitä paitsi on merkittävä teatterielokuvan kokeiluna. Yllätys, sillä olen, täytyy myöntää, suhtautunut hiukan skeptisesti eräiden elokuvaa harrastavien teekkarien teorioihin, jotka aivan liiaksi pitäytyvät muodon analysointiin ja joiden lähtökohta tulee ikään kuin ulkopuolelta jostakin teoriasta. Tämä elokuva sen sijaan elää. Pidin tästä niin, että äänitykselliset puutteetkin kääntyivät mielestäni elokuvan eduksi.”

Työtä ylioppilasteatterissa sai valtion elokuvapalkinnon niiden ensimmäisellä jakokerralla. Sillä oli huomattava merkitys Risto Jarvalle ja Montaasille.

 

Torstai – eläviä kuvia Suomen kesästä (1963)

Ohjaus: Risto Jarva
Käsikirjoitus: Risto Jarva (Matti Paavilaisen proosarunosta)
Kuvaus: Pertti Maisala
Musiikki: Kari Rydman
Tekniset apulaiset: Kari Nissinen, Martti Saarikivi, Juhani Savolainen
Tuotanto: Filminor
16 mm filmi
Kesto: 8 min.

Torstai kuvattiin Risto Jarvan ja Jaakko Pakkasvirran ensimmäisen pitkän elokuvan Yö vai päivä (1962) filmausten yhteydessä.

Torstai, alaotsikoltaan Eläviä kuvia Suomen kesästä, on Kari Rydmanin musiikkiin ja Matti Paavilaisen tekstiin soviettu impressio yhdestä kesäisestä päivästä aamusta iltaan. Keskushenkilönä esiintyy tyttö, joka päivän mittaan käy markkinoilla, soutaa, unelmoi ja vetää verkkoa. Runollisen tihentyneessä tekstissä toistuvat kesän kuviot ja merkitykset, ohessa kuunnellaan veden ja muita luonnon ääniä. Luonnonkuvaus toteuttaa Yön vai päivän, tai pikemminkin (Jaakko) Ylisen Maisema-elokuvien pyrkimystä abstraktia lähenevään pelkistykseen näkymissään koko kuvan täyttävästä kaislikosta tai vedestä. Torstai on ennen kaikkea leikkausharjoitelma, pääasiallisena tutkimusalueena tekstin ja musiikin niveltäminen kuvien montaasiin.”

(Sakari Toiviainen)

 

Kitka (1963)

Ohjaus, käsikirjoitus ja leikkaus: Risto Jarva
Kuvaus: Pertti Maisala, Martti Saarikivi
Musiikki: Kari Rydman
Tuotanto: Filminor
Kesto: 9 min.

Kitka kuvattiin Yön vai päivän filmausten loppuvaiheessa.

”Sormiharjoitelma on myös Kitka – – . Kyseessä on tällä kertaa kameraharjoitelma veden liikkeestä, soljumisesta, kimalluksesta, kuohusta koskissa ja rantoja vasten. Kitka liittyy Jarvan elokuvien luonto-tematiikkaan, mutta puhtaasti abstraktisena hahmotuksena se on enemmän hänen valokuviensa ja Ylisen tutkielmien heimoa. Pertti Maisala kertoo, että idea elokuvasta oli hänen: Montaasissa oli tehty vastaavanlainen ”saippuavaahto-kokeilu”, mistä syntyi ajatus, että tehdään samalla periaatteella ”taiteellinen koskikuva” ja otetaan valtionpalkinnon rahat pois.

Valmiissa elokuvassa Kuusamossa kuvattu filmi käytettiin miltei metrin tarkkuudella ja miltei samassa järjestyksessä kuin se oli kuvattu. Leikkausvaiheessa Jarva joutui musiikin takia hieman lyhentämään ja järjestämään aineistoa. Sinänsä Kitka on osaavasti tehty, kauniisti kuvattu, jonkinlaiseen rytmiin puristettu, tiettyjen kuva-aiheiden toistoon perustuva kokeilu, jossa tekninen luistavuus ei peitä pohjimmaista mekaanisuutta ja tyhjänpäiväisyyttä. ”Mutta oli liikuttavaa nähdä”, muistelee Maisala, ”millä vakavuudella kriitikot elokuvaan suhtautuivat”.”

(Sakari Toiviainen)

”Kitkan jälkeen voin sanoa”, Jarva kertoi Heikki Eteläpäälle Kinolehden haastattelussa 1964, ”että olen nyt tarkoin tutkinut ja oppinut myöskin hallitsemaan yhden alkuelementin, veden. Sitten kun opin vielä maan, ilman ja tulen, osaan tehdä elokuvia. Täytyisi kai lähteä Saharaan…”

Kitka voitti valtionpalkinnon sekä A.G.I.S. -palkinnon Italiassa (1964).

 

Tampere, iloisen kesän kaupunki (1964)

Ohjaus ja käsikirjoitus: Risto Jarva, Jaakko Pakkasvirta
Kuvaus: Antti Peippo
Musiikki: Kari Rydman
Tuotanto: Filminor
Kesto: 12 min.

 

Asuminen ja luonto (1966)

Ohjaus ja leikkaus: Risto Jarva
Käsikirjoitus: Pertti Maisala
Kuvaus: Antti Peippo, Lasse Naukkarinen
Äänitys: Jaakko Pakkasvirta, Anssi Blomstedt
Tehosteet: Otto Donner, Anssi Blomstedt
Selostus: Jaakko Pakkasvirta
Asiantuntija: Bengt Lundsten
Piirrokset: Markku Annila
Laboratorio: Kurkvaara-Filmi Oy
Tuotanto: Filminor, Postisäästöpankki
Kesto: 24 min.

”Vuosina 1966 – 1971 Risto Jarva valmisti Postipankin tilaustyönä joukon lyhytelokuvia, joista erityisesti yhteiskuntasuunnitteluun paneutuvat Asuminen ja luonto ja Kaupungissa on tulevaisuus sekä naisen asemaa tarkasteleva Nainen ja yhteiskunta ovat ja säilyvät suomalaisen kriittisen dokumenttielokuvan uranuurtajina.”

(Sakari Haapaniemi, Elokuvalehti Spektri, 1 / 1978)

”Filminorin pyrkiessä vakiinnuttamaan asemiaan ja talouttaan -60-luvun puolimaissa toimintaa laajennettiin ottamalla tuotantosuunnitelmiin tilauslyhytelokuvien valmistus. Erilaisten tarjousten ja yhteydenottojen jälkeen tilaajaksi ja rahoittajaksi löytyi Postisäästöpankki, jolle Filminor seuraavina vuosina teki sarjan korkeatasoisia dokumentaarisia lyhytkuvia. Aloite ja aiheita koskeva ideointi tulivat Filminorin puolelta, Pertti Maisalalta, joka kahden vuoden ajan oli Filminorin palkkalistoilla, tehtävänään juuri tilauslyhytelokuvatuotannon käynnistäminen.”

”Pertti Maisala kertoo valmistelleensa huolella yhdessä Jarvan kanssa Filminorin tilauslyhytelokuva-projektin. Tehtiin markkina-analyysiä, mietittiin kenelle ideaa voitaisiin tarjota. Ennen kuin Postisäästöpankki tuli mukaan, selustatukea haettiin mm. Rakennustaiteen museosta, jolla ei kuitenkaan ollut todellisia taloudellisia mahdollisuuksia osallistua suunnitelmaan. Periaatteessa oli näet sovittu, että ensimmäiset elokuvat tehdään asumisesta, josta Maisalalla oli jo synopsikset olemassa.”

(Sakari Toiviainen)

Aihe kiinnosti pankkia, koska se luotoillaan tuki asunnonrakennustoimintaa. Toteutukseen se antoi vapaat kädet; elokuvan esittämät ajatukset ja mielipiteet ovat Maisalan ja Jarvan omia.

Yhteistyö Postipankin kanssa alkoi elokuvalla Asuminen ja luonto, joka tehtiin vuoden 1965 aikana – rinnan Onnenpelin kanssa – ja joka sai ensiesityksensä tammikuussa 1966. Jarva ja Maisala pohtivat miten esittää arkkitehtuuria elokuvalla (Jaakko Ylinen oli käsitellyt aihetta tutkielmissaan). He tutkivat opetus- ja informaatioelokuvien keinoja ja rakennetta. Esikuvina vaikutti kaksi IBM:n lyhytelokuvaa, Feedback ja Information.

Asuminen ja luonto, alaotsikoltaan Suomalaista korvenraivausta 60-luvulla, on havainnolliseen tietoiskutyyliin, asiasisällöstä tinkimättä toteutettu esitys elinympäristön ja kaupunkiasutuksen eräänlaisesta rakennemuutoksesta, mistä se kääntyy pamfletiksi asumisen ja rakentamisen vinosuuntausta vastaan. Tähtäimessä ovat lähiöt, kaupunkimaisen ja luonnonläheisen asumisen nopeasti kasvanut välimuoto, joka saattaa tarjota illuusion kummastakin, mutta ei ole täysipainoisesti kumpaakaan. Ihanneasuinympäristö, joka pystyy antamaan kaupunkimaisen asumisen palvelut ja mukavuudet sekä samalla kertaa koekstuksen luontoon, ei ole lähiörakentamisessa toteutunut.”

”Vaihtoehtoisena linjana elokuva esittelee pikkukaupunkimaisen asumismuodon kehityksen jalkoihin jääneen perinteen, esimerkkinä käytetään Rauman puutalokortteleita. Asuminen ja luonto osaa käsitellä laajaa ekologista ja sosiaalista ongelmakenttää havainnollisin pistoin. – – Asuminen ja luonto haastaa kysymään, miten voidaan rakentaa kaupunkimaisen tiiviisti ja saada samalla esiin luonnonläheisen asumisen hyvät puolet, miten vähentää moottoriliikenteen haittoja tai ottaa huomioon erilaisten ihmisryhmien vaatimukset; kuinka lyhyesti sanoen voidaan rakentaa viihtyisä, kehittyvä ja luova ympäristö?”

(Sakari Toiviainen)

Asuminen ja luonto sai valtionpalkinnon.

 

Kaupungissa on tulevaisuus (1967)

Ohjaus ja leikkaus: Risto Jarva
Käsikirjoitus: Pertti Maisala
Kuvaus: Antti Peippo, Lasse Naukkarinen
Äänitys: Jaakko Pakkasvirta, Anssi Blomstedt
Musiikki ja tehosteet: Otto Donner
Asiantuntija: Jaakko Salonen
Piirrokset: Kari Nissinen
Selostus: Jaakko Pakkasvirta
Laboratorio: Kurkvaara-Filmi Oy
Tuotanto: Filminor, Postisäästöpankki
Kesto: 22 min.

Kaupungissa on tulevaisuus jatkaa elokuvan Asuminen ja luonto asuinympäristöä käsittelevää tematiikkaa. Se syntyi limittäin Työmiehen päiväkirjan kanssa.

Elokuvaa kuvattiin Suomen lisäksi lähinnä Ruotsissa ja Keski-Euroopassa: Tukholmassa, Göteborgissa, Kööpenhaminassa, Amsterdamissa, Pariisissa.

”Yhteiskunnalliset kysymykset ovat perustavia pyrkimyksilleni. Tein useita sosiologisia lyhytelokuvia, kuten Kaupungissa on tulevaisuus, joka on suunniteltu herättämään keskustelua kaupungistumisen virheistä.” (Risto Jarva)

Kaupungissa on tulevaisuus on elimellinen jatko Risto Jarvan ja hänen työryhmänsä edelliseen filmiin Asuminen ja luonto: laajan ja tärkeän ongelmakentän havainnollinen ja älyllisesti tinkimätön hahmotus, harvinaisen runsas materiaaliltaan, huolellisesti ja uskaliaasti hahmotettu pienimpiä yksityiskohtia myöten. Uusi teos lienee edeltäjäänsä jäntevämmin jaksoteltu, äänitaustaltaan rohkeammin jäsennelty.”

(Suomen elokuva-arkiston esitteestä)

”Aihe oli omamme ja Postisäästöpankki antoi meille sekä täudellisen vapauden että taloudelliset edellytykset – tilaisuuden antajan myötämielinen asenne oli tavattoman innostava tekijä. Filmillä on olennaisesti kaksi funktiota: Tavalliselle katsojalle annetaan selonteko tärkeistä asioista, ilmaistaan probleema ja osoitetaan millaiseksi maailma ehkä tulee. Toiseksi annetaan asiantuntijoille alustus keskusteluun (edellistä filmiämme Asuminen ja luonto onkin jo käytetty tällaiseen tarkoitukseen). Päämäärämme on ottaa kantaa, antaa virikkeitä, aktivoida, ei siis pelkästään esitellä ongelmakenttää.

Edellistä työtämme ovat jotkut moittineet liiasta puheliaisuudesta. Tässä on puhetta yhtä paljon, ja koen sen jälleen tarpeelliseksi. Asiantuntijainkin on tällaisesta elokuvasta saatava kyllin. Näin suurta ongelmakimppua ei nähdäkseni voi ilmaista pelkin kuvin. Filmissämme lähinnä teksti kertoo asian, kuva taas liittää sen todellisuuteen, konkretisoi sanan ja tuo mukaan rikastuttavia assosiaatioita.”

(Risto Jarva, Suomen elokuva-arkiston esitettä varten annettu haastattelu)

”Käsikirjoittaja oli jälleen Pertti Maisala, jolle Kaupungissa on tulevaisuus on säilynyt rakkaimpana elokuvatyönä; hän kertoo panneensa siihen eniten itseään, kaiken mitä elokuvasta ja arkkitehtuurista oli siihen mennessä oppinut. – – Hän teki käsikirjoituksen teksteineen ja piirsi elokuvan valmiiksi paperilla – – ”niin tarkkaan kuin elokuvan yleensä voi suunnitella”. ”Tietysti meillä tässä vaiheessa oli yhteinen inspiraatio ja yhteiset tavoitteet, mutta elokuvan sisältöön ja rakenteeseen Risto ei vaikuttanut juuri ollenkaan, hänen panoksensa tuli esiin kuvaus-, leikkaus- ja miksausvaiheissa. Riston ominta aluetta oli tämä voimakas kuvamontaasin käyttö, mistä myös minä olin innostunut. Niinikään osallistuin leikkaukseen. äänen ja musiikin synkronointiin, ja näistä asioista opin Ristolta paljon. Riston luonteelle ja hänelle elokuvantekijänä tyypillinen piirre on se insinöörin työ mitä hän tekee näissä vaiheissa: näprää, rakentaa, konstruoi, kokeilee erilaisia yhdistämismahdollisuuksia.” (Maisala) Jarvan mukaan käsikirjoitus tehtiin useaan otteeseen uudelleen ja elokuvan lopullinen muoto jäsentyi vasta leikkausvaiheessa. Tekijöiden kesken käytiin neuvotteluja aivan viimeisiin työvaiheisiin saakka.

Asumisen ja luonnon pohtivan, eri vaihtoehtoja kyselevän ja esittävän linjan rinnalla Kaupungissa on tulevaisuus kehkeytyi selvästi poleemisemmaksi. Maisalan mukaan tässä elokuvassa vedetään näkyviin ”se valtavan laaja perspektiivi, josta käsin ja jonka osana on nähtävä sellaiset ilmiöt kuin maaltapako ja kaupunkien räjähdysmäinen kasvu. – – Elokuva ei esitä ehdottomia ratkaisuja, koska sellaisia ei ole olemassa. Tarkoitus on on lähinnä herättää: elintaso ei riipu kulutustason amerikkalaistyyppisestä lisääntymisestä, vaan ensisijassa sellaisista asioista kuin miten, millaisessa ympäristössä, mitä tehden ihminen käyttää aikansa.” (Maisala)

(Sakari Toiviainen)

Tavoitteena on ollut mahdollisimman havainnollinen asiamateriaali, se että kokonaisuus heijastaisi ongelman täsmällisesti ja konkreettisesti. Erityyppinen materiaali on tietoisesti sekoitettu: karttoja, piirroksia, eri maissa kuvattua aineistoa (n. 30 % lopullisesta versiosta on kuvattu ulkomailla) – näin siksi että filmin ideologiakin koskee koko maailmaa, käytännön syistä emme voineet tehdä kuvausmatkoja laajemmalle kuin Eurooppaan. Liikenteen nopeuttaminen muutamissa jaksoissa on vasta toissijaisesti huvitusmielessä; ennen kaikkea siksi että vasta nyt, kun liike nopeutetaan 3-4-kertaiseksi, sen voi todella tajuta liikenteeksi, katsoja näkee tapahtuman rytmiikan oikeassa suhteessa ja ymmärtää esim. jalankulkijalle asetetut koukeroiset liikkumisvaatimukset. – – ” (Jarva)

”Elokuvan ideologia hahmottui yhteistyössä tekijöiden käyttämän asiantuntijan, arkkitehti Jaakko Salosen kanssa – – Kaupungissa on tulevaisuus on kaupunkimaisen asumismuodon ylistys ja pamfletti kaupunkikehityksen vinosuuntauksia, tylsää suunnittelua, autoliikenteen, melun ja saasteen epäkohtia vastaan. Elokuva peräänkuuluttaa vanhojen kaupunkien viihtyisää ilmapiiriä, inhimillisyyttä ja kykyä käyttää kiehtovaa mielikuvitusta ja esittää edes yhden kunnollisen suurkaupungin luomista Suomeen – –

Pertti Maisala ei pitänyt valmiin elokuvan kaikista ratkaisuista ja painotuksista. Hän ei ollut mukana kuvausmatkalla ulkomailla, ja mukaan tuli sellaista kuva-aineistoa jota hän ei ollut tarkoittanut: ”- – En myöskään pitänyt nopeutetuista jaksoista ja niihin liitetystä ujeltavasta ääniefektistä. – – Ulkopuolisen asiantuntijan ehdotuksesta loppuun tuli lisäksi sellainen kansainvälisyyshymistys, joka nykyään vaikuttaa vanhentuneelta.- -”

Kaupungissa on tulevaisuus sai lyhytelokuvaksi varsin paljon julkisuutta. Siitä ilmaisivat mielipiteensä sekä elokuvakriitikot että ympäristöasiantuntijat. Kriitikot yleensä myönsivät Jarvan ilmaisun kehittyneen sitten Asumisen ja luonnon, mutta valittivat, että elokuvaan on ahdettu niin paljon tietoa ja niin hengästyttävään tahtiin, ettei sitä maallikko voi yhdellä istumalla millään omaksua ja sulattaa.”

”Suomen Kunnallislehdessä (6 / 67) aiheesta käytiin elokuvan pohjalta asiantuntijakeskustelu – – Useimmat keskustelijat olivat selvästi innostuneita elokuvan tarjoamista herätteistä ja sen ajamasta linjasta. Jorma Aaltosen mukaan ”asiat eivät sinänsä ole uusia, mutta tuskin koskaan ennen niitä on pystytty toteuttamaan näin onnistuneessa ja tuoreessa muodossa. Tästä filmistä uhoaa sitä urbaania henkeä, joka puuttuu lähiöistämme. Filmin positiivisimmat ideat ovat mielestäni sen kaupunkiystävällisyys, kansainvälisyys ja Helsingin metropoli-ajatus. Me emme vielä tajua sitä, mikä merkitys Helsingillä on ainoana suurkaupunkinamme.”

Tatu Vanhanen puolestaan moitti elokuvaa juuri tästä Helsinki-keskeisyydestä, suurkaupunki-innostuksesta, ikään kuin se olisi ainoa milekäs kaupunkimaisen asumisen muoto, ja muistutti myös muista, suurkaupungin ja maaseudun väliin jäävistä vaihtoehdoista.”

(Sakari Toiviainen)

Kaupungissa on tulevaisuus sai valtionpalkinnon. Se voitti myös kolmannen palkinnon Buenos Airesissa arkkitehtuurisarjassa 1969.

 

Kansanvakuutus turvanamme (1967)

Ohjaus ja leikkaus: Risto Jarva
Käsikirjoitus: Risto Jarva, Juha Nevalainen, Jaakko Pakkasvirta
Kuvaus: Antti Peippo
Äänitys: Anssi Blomstedt, Tuomo Kattilakoski
Musiikki: Otto Donner
Animaatiot: Osmo Kaipainen
Laboratorio: Kurkvaara-Filmi Oy
Tuotanto: Filminor, Kansaneläkelaitos

Selostus:
Timo Virkki

Kesto: 32 min.

”Risto Jarva työryhmineen oli parin pitkän elokuvan lomassa ehtinyt valmistaa puoli tusinaa uutta tilauslyhytelokuvaa: Kansanvakuutus turvanamme, Nainen ja yhteiskunta, Parempaan asumiseen, Tietokoneet palvelevat, Turvallisuutta metsätöihin, Helsingin tuntomerkit ja Pakasteet. Määrä kertoo ammattitaidollisesta valmiudesta täysin teolliseen tuotantotahtiin, otsikot kertovat asteikon laajuuden, mutta tuoreita ideoita ja näkökulmia ei enää riittänyt joka yritykseen – poikkeuksena Nainen ja yhteiskunta. Tärkeimmän roolinsa eli tiedotus- ja opetustehtävänsä ne epäilemättä täyttivät aivan tyydyttävästi: esimerkiksi kansaneläkejärjestelmästä ja tietokoneista ne onnistuivat tekemään miltei inhimillisiä.”

(Sakari Toiviainen)

Kansanvakuutus turvanamme sai valtionpalkinnon.

 

Nainen ja yhteiskunta (1968)

Ohjaus ja leikkaus: Risto Jarva
Käsikirjoitus: Risto Jarva, Anja Koski, Titta Karakorpi
Kuvaus: Antti Peippo, Lasse Naukkarinen
Äänitys: Anssi Blomstedt, Tuomo Kattilakoski
Musiikki: Otto Donner
Asiantuntijat: Riitta Auvinen, Irja Eskola, Kimmo Leppo, Marjatta Marin, Matti Ranki, Marina Sundström
Ideointiryhmä: Seppo Palosaari (teksti), Paul Osipow (animaatiot ja lehtimateriaali)
Laboratorio: Kurkvaara-Filmi Oy
Tuotanto: Filminor, Postisäästöpankki

Selostus:
Tytti Paavolainen
Reima Kekäläinen

Kesto: 29 min.

Nainen ja yhteiskunta on elokuvan Kaupungissa on tulevaisuus rinnalla Risto Jarvan tunnetuin lyhytelokuva.

Tässä elokuvassa Jarva on kertonut ”halunneensa yrittää kumota joitakin myyttejä naisen yhteiskunnallisesta roolista”.

Nainen ja yhteiskunta puolusti tämän kauden töistä parhaiten Filminorin edustamaa laadun ja haastavuuden tavaramerkkiä. Jarvan oman luonnehdinnan mukaan Nainen ja yhteiskunta pyrki olemaan elokuvan muotoon saatettu puheenvuoro tuolloisessa – ja edelleen jatkuvassa – roolikeskustelussa. Tähtäimessä oli jakaa asiasta helppotajuista tietoa ja tarvittaessa toimia alustuksena keskustelutilaisuuksissa. Aineistoa jouduttiin pakostakin rajaamaan mielekkäiksi koettuihin puitteisiin:

”Elokuva keskittyy melkein yksinomaan vallitseviin asenteisiin ja jättää ongelmien ratkaisumahdollisuudet keskustelulle. Edelleen elokuva keskittyy kaupunkiväestöön ja suurelta osin keskiluokan ammatteihin. Tämä johtuu osittain siitä, että käsittely paremmin liittyisi kasvatukseen ja tiedotusvälineiden luomiin ja ylläpitämiin asenteisiin ja ihanteisiin, joita on haluttu pitää kriittisesti esillä, osittain siitä että kuvallisen kertomistavan ollessa kyseessä on katsottu tarkoituksenmukaiseksi käsitellä nimenomaan naisen kuvaa ja sen suhdetta todellisuuteen.” (Jarva)

Elokuva käy läpi naisen roolin totuttuja ilmenemismuotoja ja saattaa ne ironiseen tai kyseenalaiseen valoon etäännyttämällä ja liittämällä ne uuteen, yllättävään yhteyteen. Nainen ja yhteiskunta lähtee liikkeelle kuvalla pikkutytön pitsipöksyistä, varhaislapsuudessa alkavasta kasvatuksesta naisen perinteisen roolin tehokkaaseen sisäistämiseen, jonka täyttymys on edullinen ulkonäkö, avioliitto ja äitiys ja jota tuetaan mainonnan ja joukkotiedotuksen koko voimalla. Sarjakuvista ja mainoksista, Hefnerin puputytöistä ja Botticellin maalauksista rakennetuilla kollaaseilla, dokumenttikuvilla naisen arjesta ja lavastetuilla, ilmaisevasti kärjistetyillä sketseillä naisen asemasta elokuva luo todella kuvaa naisesta, sellaisena kuin se yhteiskunnassamme esiintyy, ja samalla osoittaa kuvan nurinkurisuuden ja irvokkuuden.

Elokuva näyttää, miten naista saatetaan arvostaa korkealle pelkkänä sukupuolikohteena tai työvoimana, mutta kysyy, mitä tapahtuu sen jälkeen kun naisella ei ole arvoa seksisymbolina eikä työntekijänä. ”Naisen arvo kohteena ja kuvana vähenee iän mukana”, vastaa selostusteksti. Näiden keski-iän ohittaneiden naisten kohtalon myötä Jarvan elokuva on mutkattomasti ja lämpimästi naisen täyden itseisarvon ja täysien mahdollisuuksien puolella, vastapainoksi sille epäsuoralle ja satiiriselle tavalle jolla elokuva lähestyy naisen alistetun ja riistetyn osan kärjistyneimpiä ilmauksia. Tämänsuuntaiset kehittelyt tiivistyvät ja huipentuvat loppukohtauksessa, jossa palloja heittävät miehet yrittävät pudottaa Linnanmäen vedenneitoja altaaseen. Koko asetelmassa, miesten kiiluvissa katseissa, tyttöjen vaivaantuneessa hymyssä ja teennäisessä poseerauksessa tihentyvät saalistajan ja uhrin osat ja eräänlaisen prostituution tila muistettavalla, omaatuntoa pistelevällä tavalla.

Nainen ja yhteiskunta herätti myönteistä huomiota eikä lainkaan vastaväitteitä. Etenkin naispuoliset kirjoittajat ottivat elokuvan innostuneesti vastaan, eivätkä vähemmän myönteisiä olleet toki Leo Stålhammarin (Suomenmaa) tai Erkka Lehtolan (Aamulehti) poikkeuksellisen laajat arviot. Selvästikin Nainen ja yhteiskunta osui -60-luvun ”yhden asian liikkeiden” erääseen polttopisteeseen. Sosiologi Katariina Eskola kirjoitti Uudessa Suomessa, että kyseessä on ”paikallaan oleva ja hienosti valmistettu elokuvapuheenvuoro sukupuoliroolikeskustelussa. Elokuvana se todennäköisesti onnistuu myös tavoittamaan useampia ihmisiä kuin kirjoitettu ja puhuttu sana konsanaan. Vielä sen ansioksi on luettava, että se tuo kuuluviin, ettei miehenkään asema helppo ole.”

”Jarvan elokuvissa minua on aina viehättänyt”, kirjoitti Eskola edelleen, ”hänen tapansa puhua esineiden ja yleensä ympäristön rapautumisen kautta. Pikkulasten työssäkäyvän tai kotiäidin, tuon pitkän päivän naisen arjessa tiskaaminen ei todellakaan tapahdu siistin, sievän keittiön kiiltävän astianpesupöydän ääressä kädenkäänteessä; kulumisen merkit näkyvät, pesupöytä on tässä työssä usein todella likainen ja astioita, vauvan maito- ja mehupulloja, kattiloita, keitoksia, sotkuja on loputtomiin.”

Suomen Sosialidemokraatin Inkeri Lius pani merkille, että Nainen ja yhteiskunta vaikuttaa ”paitsi asiatiedoillaan, ennen kaikkea kuvillaan viisaasti tunnepuoleen. Tarvitaan vielä jotain muuta kuin pelkkää tietoa, jotta vaikutettaisiin perimmäisiin ajatustottumuksiin. Se jokin tässä elokuvassa on huumori.” Paula Talaskivi (Helsingin Sanomat) antoi elokuvalle tunnustusta ansiokkaana, läpikotaisella ammattitaidolla toteutettuna havaintopuheenvuorona, jossa Jarva, ”niin mies kuin onkin”, uskaltaa ennakkoluulottomasti ja avaramielisesti kosketella eräitä tabujamme, asettaa kyseenalaiseksi kauan luonnollisina pidettyjä rajauksia sukupuolten välillä, muistuttaa iäkkäiden naisten olemassaolosta, työkyvystä ja mahdollisesta henkisestä vireydestä, esittää näiden pahimmin unohdettujen puolesta vetoomuksen, jopa selvän kysymyksen yhteiskunnalle: Vanhuus pitäisi arvioida yksilön aktiivisuuden ja toimintakyvyn eikä ikävuosien mukaan – Miksi yhteiskunta on unohtanut vanhenevat naiset?”

(Sakari Toiviainen)

Nainen ja yhteiskunta levisi mm. Maunu Kurkvaaran Rottasodan alkukuvana.

Nainen ja yhteiskunta voitti valtionpalkinnon ja yhden kolmesta pääpalkinnosta Oslossa (1969) ja toi Jarvalle Jussi-palkinnon.

 

Tietokoneet palvelevat (1968)

Ohjaus: Risto Jarva
Käsikirjoitus: Pertti Jotuni, Risto Jarva, Lasse Naukkarinen
Kuvaus: Antti Peippo, Lasse Naukkarinen
Leikkaus: Lasse Naukkarinen
Äänitys: Jaakko Pakkasvirta
Musiikki: Erkki Kurenniemi
Laboratorio: Kurkvaara-Filmi Oy
Tuotanto: Filminor, Postisäästöpankki

Selostus:
Kalle Holmberg

Kesto: 14 min.

”Huikea, futuristinen elokuva”

(Ilkka Kippola, Suomen elokuva-arkisto, suullinen lausunto)

 

Parempaan asumiseen (1968)

Ohjaus: Risto Jarva
Käsikirjoitus: Risto Jarva, Jorma Aaltonen
Kuvaus: Antti Peippo
Leikkaus: Risto Jarva, Lasse Naukkarinen
Äänitys: Anssi Blomstedt
Musiikki: Otto Donner
Laboratorio: Kurkvaara-Filmi Oy
Tuotanto: Filminor, Helsingin Asuntokeskuskunta Haka

Selostus:
Arto Tuominen

16 mm filmi
Kesto: 19 min.

 

Helsingin tuntomerkit (1969)

Ohjaus ja leikkaus: Risto Jarva
Käsikirjoitus: Pertti Maisala (kaupunkikuvan hahmotus Lynchin city image -teorian mukaisesti)
Kuvaus: Antti Peippo
Musiikki: Otto Donner
Äänitehosteet: Anssi Blomstedt
Piirrokset: Erkki Mäkiö, Kari Nissinen ja lasten piirroksia
Tuotanto: Filminor, Helsingin kaupunki

Selostus:
Arto Tuominen

Ruotsinkielisen version selostus:
Bengt Ahlfors

Kesto: 16 min.

”Helsingin kaupunki asetti heinäkuussa 1967 toimikunnan kaupunkia esittelevän uuden lyhytvärielokuvan valmistamista varten. Toimikunta kääntyi 25 kotimaisen elokuvatuottajan puoleen ja pyysi näiltä käsikirjoitusehdotuksia n. 15 minuuttia kestävää, sekä koti- että ulkomaiselle yleisölle tarkoitettua elokuvaa varten, jonka tulisi herättää mielenkiintoa Helsinkiä kohtaan ja antaa informaatiota taiteellisen muodon puitteissa. Määräajan sisällä toimikunta sai kaikkiaan 37 käsikirjoitusluonnosta 18 tuottajalta. – – Toimikunta päätyi yksimielisesti ehdottamaan kaupunginhallituksen yleisjaostolle, että elokuvan valmistaminen annettaisiin Elokuvaosakeyhtiö Filminorille Risto Jarvan ja Pertti Maisalan laatiman Helsingin tuntomerkit -nimisen ehdotuksen pohjalta. Toimikunta piti tätä ehdotusta informatiivisena, asiallisena ja Helsinkiä monipuolisesti valaisevana. – – Suuremmassa määrin kuin mikään muu toimikunnan vastaanottamista käsikirjoitusluonnoksista Filminorin ehdotus rakentui johdonmukaisen, asiapitoisen ja tunteilusta vapaan idean varaan. Se tarjosi määrätyn näkökulman, josta Helsinkiä voitaisiin tarkastella filmaattisesti. Tämä näkökulma oli kaupunkikuvan jäsentely maamerkkien, pääväylien, solmukohtien ja näiden määrittelemien alueiden pohjalta. Käsikirjoitus antoi toiveita siitä, että tämä itsessään ehkä hieman teoreettinen, amerikkalaisen Kevin Lynchin kaupunkisuunnitteluideoihin pohjaava perusnäkemys voitaisiin toteuttaa kaupunkilaista, siis itse ihmistä, lähtökohtana käyttäen.”

(toimikunnan puheenjohtajan Bengt Bromsin puhe elokuvan ensiesityksessä 3.6.1969)

Helsingin tuntomerkit jakaantuu haastattelu- ja piirrosjaksoon, ihmisiä ja kaupunkia, kaupunkikuvaa, kaupungin historiaa ja tulevaisuutta sekä tuloa Helsinkiin käsitteleviin jaksoihin.

”Helsingin tuntomerkkien esittely, etukäteen ajatellen Jarvan vahva laji, jäi yllättävän pintapuoliseksi ja kuivakkaaksi kuvasarjaksi.”

(Sakari Toiviainen)

 

Turvallisuutta metsätöihin (1969)

Ohjaus: Risto Jarva, Jukka Mannerkorpi
Käsikirjoitus: Jukka Mannerkorpi
Kuvaus: Antti Peippo
Leikkaus: Risto Jarva
Äänitehosteet: Matti Kuortti, Anssi Blomstedt
Piirrokset: Osmo Kaipainen
Tuotanto: Filminor, Postisäästöpankki

Selostus:
Veikko Honkanen

Kesto: 23 min.

 

Pakasteet (1969)

Ohjaus ja leikkaus: Risto Jarva
Käsikirjoitus: Jukka Mannerkorpi, Kullervo Kukkasjärvi, Risto Jarva
Kuvaus: Antti Peippo, Lasse Naukkarinen
Äänitehosteet: Erkki Kurenniemi, Anssi Blomstedt, Matti Kuortti
Tuotanto: Filminor, Paulig Oy

Rooleissa:
Jukka Sipilä
Erik Helenius
Tarja Markus

Ruotsinkielisessä versiossa rooleissa:
Ulf Törnroth
Pertti Roisko
Margit Lindeman

Kesto: 15 min.

Suomalainen elokuvatiede ei ole vielä löytänyt tämän elokuvan esteettisiä, poliittisia ja filosofisia ulottuvuuksia, mutta tässä ne kaikki ovat säilyneet pakastettuina. Asialla ovat olleet maamme parhaat voimat, ja päänäyttelijä Jukka Sipilän tuntien kyseessä on ”must see” -tapaus.

 

Maaseudun tulevaisuus? (1970)

Ohjaus ja leikkaus: Risto Jarva
Käsikirjoitus: Pertti Maisala
Käsikirjoitustyöryhmä: Risto Jarva, Jaakko Salonen, Kirsti Kasnio, Atte Blom
Kuvaus: Antti Peippo, Lasse Naukkarinen
Musiikki: Otto Donner
Äänitys: Matti Kuortti, Timo Linnasalo
Äänimiksaus: Finnvox / Tuomo Kattilakoski
Tekniset assistentit: Juhani Jotuni, Jukka Mannerkorpi, Erkki Peltomaa
Piirrokset: Kari Nissinen
Laboratorio: Kurkvaara-Filmi Oy
Tuotanto: Filminor, Postisäästöpankki

Selostus:
Matti Oravisto
Jaakko Pakkasvirta
Titta Karakorpi

Kesto: 25 min.

”Vuonna 1970 Asuminen ja luonto sekä Kaupungissa on tulevaisuus saivat eräänlaisen jatko-osan, elinympäristöä käsittelevän trilogian kolmannen lenkin, kun Maaseudun tulevaisuus? valmistui, jälleen Postisäästöpankin kustantamana. Ehkäpä siitä kaavailtiin myös jonkinlaista tasapainottajaa kahden edellisen elokuvan kaupunkikeskeiselle ja -myönteiselle näkemykselle. Käsikirjoittaja Maisalan mukaan elokuva syntyi rutiinilla ja ilman innoitusta. Vaikka jälki on yhä taidokasta ja ongelman asettelut yhtä haastavia kuin ennenkin, elokuvasta näkyy, että tekijöiden sydän ei ole samalla tavalla mukana kuin kaupunkielokuvissa.

Jarva kuitenkin antoi ymmärtää, että juuri kaupunkielokuvia tehdessään hän pakostakin joutui kysymään, mikä sitten on oleva maaseudun tulevaisuus kaupungistumisen ja elinkeinorakenteen muuttumisen seurauksena. Elokuvan nimeen jätettiin harkitusti kysymysmerkki: siinä määrin arvoituksellisena – ellei peräti vieraana – maaseudun tulevaisuus näyttäytyi tekijöille itselleenkin. Elokuva ei pyri antamaan ratkaisumalleja, ei edes ehdotuksia, vaan se tuo esille eri vaihtoehtoja varsin yleisluontoisella tasolla:

”Elintason nousu ja kulutuksen vapaus eivät kosketa kaikkia kansalaisia. Suuressa osassa maaseutua tulotaso on pysynyt varsin alhaisena. Jos tavoitteena on kansantulon mahdollisimman voimakas lisääminen, mikä on perinteellisten maaseutuelinkeinojen osa jatkuvasti kansainvälistyvässä markkinataloudessa?

Maataloudella on liikatuotantoa, mutta onko yhteiskunnalla varaa sijoittaa vuosittain maalta kaupunkiin muuttavat. Entä muuttajien sopeutuminen. Mikä on edullisin työttömyystyö yhteiskunnallisten rakennemuutosten aikana? Suurin osa Suomea on kehitysaluetta. Tulevatko köyhät köyhemmiksi ja rikkaat rikkaammiksi? Missä ratkaistaan maaseudun tulevaisuus?”

Yleisilmeeltään ja kuvastoltaan Maaseudun tulevaisuus? on edeltäjiään rauhallisempi ja lähempänä sovinnaisen tilauselokuvan linjaa. Se ei herättänyt polemiikkia eikä kukaan valittanut että informaatiota tuputettiin liian paljon tai liian yksisilmäisesti. Paula Talaskivi (Helsingin Sanomat) näki kuvan ja tekstin suhteen luontevana ja elokuvan vaikutukseltaan herättävänä, sellaisena joka jää askarruttamaan ”maallikkoakin”, ja suositteli elokuvaa käytettäväksi kouluopetuksessa, lukioasteella sekä seminaareissa ja kerhoissa.” 
(Sakari Toiviainen)

Maaseudun tulevaisuus? sai valtionpalkinnon. Perusteluissa lautakunta totesi Jarvan työn ”runsaasti asiaa sisältäväksi ja hyvin jäsennellyksi informaatioelokuvaksi. Yhteiskuntamme teollistuminen ja kaupungistumisen vaikutukset maaseutuun on kiinnostavalla tavalla liitetty kansainväliseen taloudelliseen kehitykseen. Elokuvallinen toteutus tukee varmoin keinoin asiasisältöä. Persoonalliset kommentit rakentuvat perinpohjaiselle yhteiskunnan muutosprosessin erittelylle.”

 

Yötäpäivää (1970)

Ohjaus: Jukka Mannerkorpi, Risto Jarva
Käsikirjoitus: Risto Jarva, Jukka Mannerkorpi, Kullervo Kukkasjärvi, Antti Peippo
Kuvaus: Antti Peippo, Erkki Peltomaa
Leikkaus: Timo Linnasalo
Äänitys: Timo Linnasalo, Matti Kuortti
Tuotanto: Filminor, Yhtyneet Ravintolat Oy
Kesto: 11 min. (1. versio), 19 min. (2. versio)

Filminorin tutkiva ryhmä kosteiden perustotuuksien äärellä. Tilaustyö Yhtyneille Ravintoloille ”sisälsi hyvää aineistoa tavallista uskaliaammin ja vauhdikkaammin käsiteltynä” (Sakari Toiviainen). Valitettavasti osa aineistosta oli tilaajalle liian uskaliasta, joten se jouduttiin jättämään pois virallisesta versiosta.

 

Pyhäsalmi – kaivosteollisuuden nykyaikaa (1970)

Ohjaus ja leikkaus: Risto Jarva
Käsikirjoitus: Risto Jarva, Kullervo Kukkasjärvi
Kuvaus: Antti Peippo, Liisa Helminen, Erkki Peltomaa
Äänitys: Matti Kuortti, Timo Linnasalo / Finnvox
Piirrokset: Kari Ropponen
Laboratorio: Kurkvaara-Filmi Oy
Tuotanto: Filminor, Outokumpu Oy

Selostus:
Yrjö Tähtelä

Kesto: 20 min.

Uusittu versio (1975)
Kuvaus: Erkki Peltomaa
Piirrokset ja animaatiot: Hannu Peltomaa
Englanninkielinen selostus: Joseph Brady
Venäjänkielinen selostus: Rostislav Holthauer

 

Luonnon talous (1971)

Ohjaus, käsikirjoitus ja leikkaus: Risto Jarva
Lähdemateriaali: Georg Borgström, Erik Dahmén, Ilppo Kangas, Pentti Malaska, Raimo Näättä, Pertti Seiskari, Nalle Valtiala
Kuvaus: Antti Peippo, Erkki Peltomaa
Äänitys: Matti Kuortti, Timo Linnasalo / Finnvox
Piirrokset: Kari Ropponen
Laboratorio: Kurkvaara-Filmi Oy
Tuotanto: Filminor, Postisäästöpankki

Selostus:
Heikki Mäkelä

Kesto: 30 min.

Risto Jarvan varsinaisena joutsenlauluna lyhytelokuvan alueella voi ehkä pitää Luonnon taloutta, jonka takana oli vielä todellista innoitusta ja sosiaalista tilausta: vuonna 1970 vietettiin luonnonsuojelun vuotta ja saman vuoden keväällä Jarva esitti Postipankille synopsiksen elokuvaan, jonka tarkoitus oli osallistua jo tuolloin käynnissä olleeseen luonnonsuojelukeskusteluun. Samalla suunnitelma oli luonteva jatko sille ympäristötematiikalle, jota olivat käsitelleet Asuminen ja luonto, Kaupungissa on tulevaisuus ja Maaseudun tulevaisuus?.

– – Elokuva määriteltiin yleistajuiseksi perusteokseksi, joka kertoo luonnon kiertokulusta, ihmisen siihen aiheuttamista vaikutuksista sekä haittavaikutusten voittamisesta. Erityisesti pyrittiin painottamaan ympäristönsuojelun vastuukysymyksiä ja taloudellisia näkökohtia sekä jätteitä raaka-aineenaan käyttävän uuden tekniikan välttämättömyyttä.”

Luonnon talouden näkökulma on riittävän avara sulkeakseen sisäänsä sekä menneisyyden esimerkit että tulevaisuuden pahaenteisen ounastelun, sekä yksityiskohtia että yleisluontoisia linjanvetoja. Elokuva muistuttaa, että luonnon pahoinpitely ei suinkaan alkanut teollisen vallankumouksen myötä: jo 3000 vuotta sitten kiinalaiset kaatoivat metsät ylängöiltään saadakseen lisää peltoa ja kärsivät sen vuoksi ankarista kuivuuden ja tulvien kausista. Parituhatta vuotta sitten kastelujärjestelmät suolasivat Mesopotamiassa maan valkoiseksi ja hedelmättömäksi. Espanjalaiset taas kaatoivat nykyisten kuivien keskiosiensa metsät ja sovelsivat samaa maanviljelystekniikkaa 500 vuotta sitten Meksikossa.

Elokuvassa esitetään, miten nykyinen teollisuus ja tekniikka ovat antaneet entistä enemmän mahdollisuuksia puuttua luonnon kiertokulkuun ja järkyttää sen tasapainoa. – – elokuva kertoo veden happipitoisuuden vähenemisestä, pohjaveden saastumisesta, ilman pilaantumisesta, öljystä, teollisuuden myrkyistä, savukaasuista ja muista saastejätteistä.

”Luonnon hallitsemiseksi sitä on toteltava”, sanoo selostusteksti paradoksaalisesti. Samalla kun todetaan yksioikoisen pyrkimyksen kasvuun ja tehokkuuteen kuluttavan yhä enemmän luonnonvaroja ja tuhoavan sellaista yhteistä omaisuuttamme kuin puhdasta ilmaa ja vettä, muistutetaan myös, ettemme kuitenkaan voi palata takaisin luontoon, emme edes läheiseen menneisyyteen. Teollisuus on elinehto ja useimmat joutuvat elämään kaupungeissa. ”Meidän on joko maksettava elintasostamme tai luovuttava siitä.”

Luonnon talous ei käsitä aihettaan ahtaassa mielessä, vaan laajentaa ongelman myös maailmantalouden ja -politiikan alueille: paremman tulevaisuuden ehdottomana edellytyksenä mainitaan ravinnon määrän lisääminen ja entistä oikeudenmukaisempi jako sekä maailmanlaajuisissa puitteissa että kunkin maan sisällä.”

”Jarvan ilmaisua ja käsittelytapaa tässä elokuvassa leimaavat yleisesti ottaen viileys, asiallisuus, tasapainoisuus. – – Luonnon taloudessa ei enää ole edeltävien ympäristöelokuvien paloa, hyökkäävyyttä, kuvista ja tekstistä ja niiden vuorovaikutuksesta solkenaan iskeviä rinnastuksia ja ironisia latauksia. Kuvat köyhän perheen häädöstä kerskakulutuksen kuvien vastapainona ovat enemmän surumielisessä kuin satiirisessa vaikutuksessaan lähinnä tällaista lähestymistapaa.

Luonnon talous osaa erinomaisesti käyttää piirrostekniikkaa, musiikkia, niin vanhaa kuin uuttakin dokumenttikuvastoa. Kuvien ja äänten taidokkaassa rakennelmassa kaunis kuvaus ja taloudellinen leikkaus ovat korvanneet kokeilevan ja hurjastelevan mielen. Luonnon talous on jo lähellä sovinnaisen tilauselokuvan ilmettä, paitsi asiansa ja toteutuksensa tason puolesta. Joka tapauksessa se on enemmän opetuselokuva kuin keskustelupuheenvuoro tai alustus, mitä Asuminen ja luonto, Kaupungissa on tulevaisuus tai vielä Nainen ja yhteiskunta olivat ensisijaisesti olleet.

Luonnon talous on siis sekä kypsynyttä että väsähtänyttä Jarvaa. Samalla se osoittaa tilauselokuvan rajoitukset, jotka ennen pitkää tulevat vastaan kelle tahansa lajia tiiviisti viljelevälle elokuvantekijälle: ihanteellisuus, kokeilevuus, vimmaisuus laantuvat tai etsiytyvät ilmaisun tavanomaisempiin uomiin. Eron huomaa, jos vertaa Luonnon taloutta nuoren Timo Linnasalon samana vuonna valmistuneeseen, samaa aihetta käsittelevään lyhytelokuvaan Luonto ja työ, joka oli riippumattomasti rahoitettu tuotanto, näkökulmaltaan melkoisesti haastavampi ja tyyliltään rajumpi.”

(Sakari Toiviainen)

”Selkeällä, helppotajuisella ja kauniilla kerronnallaan Luonnon talous sijoittuu Jarvan parhaiden pamflettielokuvien joukkoon. Siirtymät hyvinvointiyhteiskunnan tuhlauksesta luonnonrikkauksiin ja koskemattomaan luontoon silloin kun se on kauneimmillaan muodostavat hyvin hallitun kokonaisuuden, jossa musiikki ja ääni kommentoivat kuvan sisältöä. Luonnon kiertokulkua havainnollistetaan tehokkaasti piirretyillä jaksoilla. Kuvien väriasteikko tekee ne kauniiksi niissä lyhyissä jaksoissa, joissa niillä on lupa olla kauniita.”

(Greta Brotherus, Hufvudstadbladet)

Luonnon talous sai valtionpalkinnon.

 

Kuluttaja (1972)

Ohjaus: Risto Jarva
Käsikirjoitus: Annikki Ukkonen, Risto Jarva, Timo Linnasalo
Kuvaus: Erkki Peltomaa
Leikkaus: Risto Jarva, Timo Linnasalo
Äänitys: Matti Kuortti, Timo Linnasalo
Piirrokset: Jorma Hautala
Laboratorio: Suomi-Filmi Oy
Tuotanto: Filminor, Postisäästöpankki

Selostus:
Raiku Kemppi

16 mm filmi
Kesto: 28 min.

 Luonnon talous ja Kuluttaja olivat Risto Jarvan ja Postisäästöpankin viimeisiä yhteisä yrityksiä ”tiedostavan ja taiteellisen” lyhytelokuvan alueella. Jälkimmäinen kartoittaa tuttuun havainnolliseen ja poleemiseen tapaan tuotannon ja kulutuksen noidankehää, kulutushysterian ilmiöitä ja esittää vaihtoehtona avaramman ja monipuolisemman näkemyksen elintasosta, johon kuuluvat yhtälailla ruumiillinen, henkinen ja sosiaalinen hyvinvointi. Kuluttajan toteutus ei kuulu Jarvan lyhytelokuvatuotannon eloisimpiin ja mieleenjäävimpiin.”

(Sakari Toiviainen)

 

Sähkölaitos rakentaa (1973)

Ohjaus: Kullervo Kukkasjärvi, Risto Jarva
Kuvaus: Erkki Peltomaa
Leikkaus: Timo Linnasalo
Äänitys: Timo Linnasalo, Matti Kuortti / Finnvox
Laboratorio: Kurkvaara-Filmi Oy
Tuotanto: Filminor, Helsingin kaupungin sähkölaitos

Selostus:
Esa Hellgrén
Leo Nummela

Kesto: 13 min.

 

Ystävien seurassa (1977)

Ohjaus: Risto Jarva
Käsikirjoitus: Kari Kyrönseppä, Jukka Mannerkorpi, Kalevi Lehtinen, Risto Jarva
Kuvaus: Lasse Naukkarinen, Erkki Peltomaa
Leikkaus: Risto Jarva, Matti Kuortti, Timo Linnasalo
Äänitys: Matti Kuortti
Apulaisohjaus: Jukka Mannerkorpi
Laboratorio: Suomi-Filmi Oy
Tuotanto: Filminor, Suomi-Neuvostoliitto -seura
16 mm filmi
Kesto: 28 min.

 

Takaisin filmografiaan

 

Jäniksen vuosi (1977)

Harens år / The Year of the Hare / L’Anno del coniglio / O Ano do Coelho / Zajeczy rok /
L’Année du lapin / Das Jahr des Hasen / A nyúl éve / God zaitsa

Maa: Suomi
Valmistumisvuosi: 1977

Ohjaus: Risto Jarva
Tuotanto: Filminor Oy

Näyttelijät

Antti Litja (mainostoimittaja Kaarlo Oskari Vatanen, ”Kaarlo Miikkulainen”)
Kauko Helovirta (poliisipäivystäjä)
Markku Huhtamo (taksinkuljettaja Mikkelissä)
Paavo Hukkinen (taksinkuljettaja Heinolassa)
Juha Kandolin (valokuvaaja Miettinen)
Kosti Klemelä (Etelä-Savon riistanhoitopiirin valvoja U. Kärkkäinen)
Anna-Maija Kokkinen (varatuomari Leila Heikkinen)
Martti Kuningas (Hunnikainen, Kiuruveden entinen nimismies)
Ahti Kuoppala (Kaartinen, erakko)
Hannele Lanu (kioskinpitäjä)
Hannu Lauri (mainospäällikkö Huhtinen)
Heikki Nousiainen (turistiseurueen opas Toropainen, ”Mr. Toro”)
Esa Pakarinen Jr. (2. poliisi)
Martti Pennanen (1. metsästäjä)
Eija Pokkinen (italialainen turisti)
Rita Polster (Vatasen vaimo)
Elis Sella (raastuvanoikeuden tuomari)
Jukka Sipilä (pontikankeittäjä Salosensaari)
Arto Tuominen (Karlsson, 2. metsästäjä)
Martti Turunen (nimismies Savolainen)
Aapo Vilhunen (1. poliisi)
Jussi Aalto (kosmetiikkayrityksen ekonomi Bergström)
Uljas Lassila (kosmetiikkayrityksen kamreeri Lankinen)
Georges Copeloussis (ulkomainen turisti)
Masaaki Hashimoto (ulkomainen turisti)
Rostislav Holthoer (tietokonekeskuksen opas)
Leni Katajakoski (kulonsammuttajia ruokkiva nainen)
Pekka Litja (Vatanen lapsena)
Marja Mykkänen (ulkomainen turisti)
Helena Notkonen (kulonsammuttajia ruokkiva nainen)
Eija Nousiainen (ulkomainen turisti)
Antti Peippo (mies poliisiasemalla / Puolustusvoimain kapteeni ulkomaisen turistiseurueen mukana)
Lia Petersen (Pirkko, kosmetiikkayrityksen sihteeri)
Jorma Pulkkinen (kosmetiikkayrityksen johtaja Vaulonen)
Riku Rinkama (syyttäjä)
Eero Rinne (puskutraktorin ajaja)
Pertti Sarkio (professori pieneläinklinikalla)
Markku Söderström (Laaksonen, Vatasen tuttava Kuopion asemalla)
Orvokki Taivalsaari (ulkomainen turisti)
Irma Wafin (eläinlääkäri)
Henrik Jankes (mies pieneläinklinikalla, poisleikattu rooli)
Tuija Piepponen (Irja, poisleikattu rooli)

Muut esiintyjät

Kalervo Katajavuori (kosmetiikkayrityksen mainospalaverin osanottaja)
Anu Marttila (kosmetiikkayrityksen mainospalaverin osanottaja)
Maarit Rinne (nuori tyttö linja-autossa)
Yrjö Peippo (nuori poika linja-autossa / puskutraktoria väistävä poika)
Nuuti Kakkinen (ukko linja-autopysäkillä / kulonsammuttaja)
Emil Pikkarainen (ukko linja-autopysäkillä / kulonsammuttaja)
Aili Komulainen (maantiellä sateessa kävelevä mummo / kulonsammuttaja)
Tauno Korkalainen (poliisi / kulonsammuttaja)
Väinö Vasiljev (poliisi / kulonsammuttaja)
Niilo Jauhiainen (kulonsammuttaja)
Oiva Komulainen (kulonsammuttaja)
Pekka Komulainen (kulonsammuttaja)
Eero Sillanpää (kulonsammuttaja)
Ritva Sillanpää (kulonsammuttaja)
Helena Turunen (kulonsammuttaja)
Matti Hymander (väkeä kalasoppapadan äärellä)
Pekka Pulkkila (väkeä kalasoppapadan äärellä)
Veikko Rautavirta (väkeä kalasoppapadan äärellä)
Leena Rinne (väkeä kalasoppapadan äärellä)
Pentti Saarinen (väkeä kalasoppapadan äärellä)
Matti Salo (väkeä kalasoppapadan äärellä)
Pauli Sipponen (väkeä kalasoppapadan äärellä)
Marja-Leena Virranranta (väkeä kalasoppapadan äärellä)
Matti Vähänen (väkeä kalasoppapadan äärellä)
Mikko Rautavirta (palopäällikkö)
Ruben Lehtonen (jäniksen tuoja)
Erkki Peltomaa (Antti Litjan sijaisnäyttelijä tunturimaisemassa)
Pekka Karhuvaara (radion uutistenlukijan ääni)
Pentti Fagerholm (radiokuuluttajan ääni)
Kullervo Kukkasjärvi (ulkomaisen turistiseurueen tarjoilija)
Alma Pokka (Lapin-talon emäntä)
Mikko Pokka (Lapin-talon isäntä)
Klaus Brunou (vierailija tietokonekeskuksessa)
Annu Laakso (vierailija tietokonekeskuksessa)
Aili Pallasmaa (vierailija tietokonekeskuksessa)
Veikko Päiviö (vierailija tietokonekeskuksessa)
Rikhard Tenholinna (vierailija tietokonekeskuksessa)
Irene Oramaa (raastuvanoikeuden jäsen)
Juha Rosma (raastuvanoikeuden jäsen)
Taisto Puumala (vanginvartija)
Jälkiäänitysäänet:
Timo Linnasalo (jälkiäänitysääni: ääni radio-ohjelmassa automatkalla / mainospalaverin osanottajan ääni)
Risto Jarva (jälkiäänitysääni: mainospalaverin osanottajan ääni)
Markku Kopisto (jälkiäänitysääni: mainospalaverin osanottajan ääni)
Matti Kuortti (jälkiäänitysääni: megafonin käyttäjän ääni metsäpalossa)

Jänikset:
Ingmar
Luttana
Matteus
Pirjo
Simo

Tekijät

Ohjaus ja leikkaus: Risto Jarva
Käsikirjoitus: Arto Paasilinna, Risto Jarva, Kullervo Kukkasjärvi, (Jussi Kylätasku – ilman krediittiä)
Alkuperäisteos: Arto Paasilinnan romaani Jäniksen vuosi (1975)
Tuottaja: Kullervo Kukkasjärvi
Kuvaus: Antti Peippo
Äänitys: Matti Kuortti, Timo Linnasalo
Musiikki: Markku Kopisto
Lavastus: Matti (Matteus) Marttila
Puvut: Marja Mykkänen
Naamiointi: Inkeri Terävä
Kuvaussihteerit: Orvokki Taivalsaari, Pirjo Hokkanen
B-kuvaus: Erkki Peltomaa, Juha-Veli Äkräs
Leikkausapulaiset: Matti Kuortti, Tuula Mehtonen
Äänimiksaus: Tuomo Kattilakoski
Musiikin äänitys: Paul Jyrälä
Järjestäjä: Matti Turunen (Sonkajärvi)
Järjestäjän apulainen: Olli Väänänen
Jänisten hankkija: Ilkka Koivisto
Valokuvat: Kullervo Kukkasjärvi, Erkki Peltomaa, Juha-Veli Äkräs
Mainoskuvat: Oy Foto-Nyblin Ab
Orkesteri:
Markku Kopiston studio-orkesteri
Ole Halén (kitara)
Seppo Hovi (harmonikka, piano)
Antti Hytti (kontrabasso, sähköbasso)
Kari Karjalainen (B- ja piccolotrumpetit)
Vesa Mäkelä (huuliharppu)
Risto Pensola (klarinetti, sopraano- ja tenorisaksofonit)
Mikko Salo (huilu, panhuilu)
Esa-Pekka Salonen (käyrätorvi)
Tero Sarikoski (patarummut)
Heikki Simola (fagotti)

Musiikki

Vaellus
Sävellys ja sovitus: Markku Kopisto

Nuotiotunnelma
Sävellys ja sovitus: Markku Kopisto

Varhainen aamu
Sävellys ja sovitus: Markku Kopisto

Kioskilla
Sävellys ja sovitus: Markku Kopisto

Kaarlo Vatanen
Sävellys ja sovitus: Markku Kopisto

Takaa-ajo
Sävellys ja sovitus: Markku Kopisto

Tuntureilla
Sävellys ja sovitus: Markku Kopisto

Vatanen pelastaa jäniksen seidalta
Sävellys ja sovitus: Markku Kopisto

Kauppaopiston naiset
Sävellys, sanoitus ja sovitus: Kari Peitsamo
Esittäjä: Kari Peitsamo & Ankkuli
Laulu ja kitara: Kari Peitsamo
Basso ja bassosoolo: Juuso Nordlund
Rummut: Kaj Martin
Taustalaulu: Juice Leskinen
Levytys:
Kari Peitsamo & Ankkuli – Kauppaopiston naiset / Soft Ice
Love Records
LRS 2163 A
7” vinyylisingle ( 45 rpm )
© Love Records / Fazer, 1977 / Siboney Oy, 1990 / Universal Music Oy
℗ Love Kustannus Oy 1977 / Siboney Oy, 1990 / Universal Music Oy

Tekniset tiedot

Kesto: 129 min.
Värillisyys: väri
Kuvasuhde: 1 : 1.66
Filmimateriaali: Fujicolor

Tuotantotiedot

Kuvausaika: 5.7. – syksy 1977, marraskuu 1977
Tuotantokustannukset: 1 831 086 mk
Laboratorio: Suomi-Filmi Oy / Jorma Korpinen
Äänitysstudio: Cinemix Oy
Musiikin äänitysstudio: Love Record Ky

Esitystiedot

Ensi-ilta Helsingissä: 23.12.1977
Levitys: Suomi-Filmi Oy
Esitysoikeudet:
Suomi-Filmi Oy (elokuvateatterit, 16 mm filmi)
Filminor Oy:n konkurssipesä: Pinomaa / Takkinen (video, insertit)
MTV Oy (televisio)

Tarkastustiedot

Ikäraja: Sallittu (S)
Veroluokka: Verovapaa

 

”Tästä tuli yllättäen muistotilaisuus. Kuten elokuvan päähenkilö lopussa katoaa jättäen jälkensä lumeen, niin Risto Jarvakin on poissa mutta hänkin on jättänyt jälkensä.”

(Kullervo Kukkasjärvi Jäniksen vuoden lehdistönäytöksessä)

 

Elokuvan taustaa

Risto Jarvan ja Kullervo Kukkasjärven etsiessä uutta aihetta, Jussi Kylätasku oli aluksi kuvioissa mukana. Sitten tuli esille Arto Paasilinnan Onnellinen mies, josta kuitenkin Reima Kekäläinen jo valmisteli TV-elokuvaa (joka valmistui 1978). Paasilinna ehdotti seuraavaksi omaa alkuperäisaihettaan, tarinaa maalaismiehestä joka hakee itselleen emännän kaupungista. Kukkasjärvi työsti tarinaa keikauttaen asetelman päälaelleen: maalaistalon tytär hakee miehen kaupungista.

Luettuaan Paasilinnan romaanin Jäniksen vuosi Jarva innostui, ja se valittiin seuraavan elokuvan pohjaksi. Kukkasjärven mukaan se tarjosi tilaisuuden käsitellä parhaalla mahdollisella tavalla ihmisen ja luonnon välistä suhdetta, eli teemaa joka oli alkanut nousta päällimmäiseksi rungoksi kiihkeässä ja monivaiheisessa aiheen etsinnässä.

Suomen elokuvasäätiölle tehdyn käsikirjoitusluonnoksen saatesanoissa esitettiin ohjelmanjulistus: ”Elokuvalla on tarkoitus osoittaa, kuinka kallisarvoista ja säilytettävää luonto on, kuinka tervehdyttävä sen vaikutus kaupunkilaistuneeseen, kiireiseen ja ahdistuneeseen ihmismieleen, jota ajaa eteenpäin kilpailumentaliteetti ja itsensä myyminen. Jäniksen vuosi kertoo paosta maalle, luontoon, yksinkertaisempaan, agraariseen elämään. Se on idealistinen kertomus rousseaulais-capralaisessa hengessä. Jäniksen vuosi on myös kertomus heikomman puolelle asettumisesta, kertomus siitä miten hyvyys tekee elämän mielekkääksi – tänäkin päivänä.”
Viittaus Frank Capraan on osuva; ohjaaja asetti toistuvasti vastakkain idealistisen, vaihtoehtoista elämäntapaa edustavan yksilön ja urbaanin suurpääoman (Mr. Deeds tulee kaupunkiin, 1936, Mr. Smith lähtee Washingtoniin, 1939, He uskoivat elämään, 1941).

Sovitusvaiheessa päähenkilö Vatasen ammatti vaihtui toimittajasta mainosmieheksi. Ratkaisu liittyi filminorilaisten kokemuksiin mainosspottien teosta. Jarva totesi: ”Periaatteessa Vatanen voisi olla kuka tahansa modernin ammatin harjoittaja kaupunkiympäristössä. Vatanen vain ottaa asiat rajummin. Hänessä pako ihmisyhteisöstä kärjistyy. Minun käsittääkseni moni tuntee tarvetta paeta elinympäristöään.” Paasilinnan Vatanen saatettiin nähdä myös kirjailijan omakuvana. Hän kertoi: ”Stressattuun Vataseen on suurimman osan suomalaisia erittäin helppo samastua. Vatanen painelee takaisin metsään, sillä metsä on suomalaisen oikea koti. Metsä on vapauden vertauskuva.”

Ydinvoimalakysymyksen niveltäminen kokonaisuuteen tuotti vaikeuksia. Kukkasjärvi halusi väen väkisin mukaan asiaa koskevan kannanoton: ”Oli loogista ajatella, että Vatanen saadessaan nyt ensimmäistä kertaa elämässään aikaa pohtia asioita saattaisi hyvinkin ottaa kantaa ydinjätteisiin, jotka uhkaavat ihmisen tulevaisuutta. Lopulta Risto ratkaisi kysymyksen sijottamalla sanat Vatasen puolustuspuheeseen oikeussalikohtauksessa.”

Tämä oli Jarvan ensimmäinen ja ainoa elokuva, joka perustui kirjaan, erilliseen kaunokirjalliseen teokseen – kaikki muut olivat alkuperäisaiheita. Jarva kertoi: ”Periaatteessa en lainkaan kannata filmatisointeja. Elokuva on aina itsenäinen teos. Tässäkin tapauksessa me olemme muotoilleet kokonaisuutta. Romaanista on irrotettu tiettyjä kohtauksia, samoin on kirjoitettu itse lisää.”

Kukkasjärvi on sanonut: ”Tärkeimpänä kriteerinä jonkin episodin säilyttämiselle oli, kuinka se palveli keskeistä teemaa. Jäniksen vuoden muodonmuutoksessa konkretisoitui myös kirjoitetun sanan ja elokuvan välinen ero: on helppo kirjoittaa miehen painista karhun kanssa, mutta elokuvassa, taidemuodoista realistisimmassa, sellaisen toteuttaminen johtaa äkkiä ylitsepääsemättömiin vaikeuksiin. Sitä paitsi tiesimme. että jänisten kanssa tulisi olemaan tarpeeksi tekemistä.” Tekijät eivät siis keskittyneet muihin eläimiin, karhuun ja korppiin, kuten romaanissa aika ajoin tapahtuu, eivät halunneet tehdä puhdasta luontoelokuvaa eikä turvautua trikkeihin.

Muokkaustyön tekivät Jarva ja Kukkasjärvi yhdessä Paasilinnan kanssa, joka ainoana toivomuksenaan esitti, että hänen huumorilleen ei tehtäisi väkivaltaa. Käsikirjoitustyön loppuvaiheissa turvauduttiin vielä Kylätaskun apuun joissakin dramaturgian ja vuoropuhelun ongelmissa (häntä ei ole kreditoitu). Lopullisen käsikirjoituksen Jarva tapansa mukaan viimeisteli itse, eikä siitä suuresti poikettu kuvausvaiheessa. Tämä ei tarkoita epäluovaa kuvausprosessia. Työtoverit ovat todenneet, että Jarva varsinkin Lapin kuvausten aikana löysi ikään kuin uudelleen luonnon ja yhteytensä siihen. Antti Litja muistaa Jarvan sanoneen Lapissa, että ”nyt ruvetaan laajentamaan tätä kuvakulmaa, tästä lähtien Vatasen kapea sektori koko ajan laajenee”.

Keväällä 1977 Jarva opetti Taideteollisessa korkeakoulussa montaasin teoriaa. Havaintoaineistona ja erittelyn kohteena oli hänen vanha lempielokuvansa, Alain Resnais’n Sota on loppunut (1966). Antti Peippo on kertonut: ”Tästä elokuvasta puhuimme nyt Riston kanssa formalistisessa katsannossa: miten kameran liike liittyy tajunnan liikkeisiin jne. Huolellinen katsoja löytänee Jäniksen vuodesta tuosta tutkiskelusta tehtyjä johtopäätöksiä. Kirjalliselle sarkasmille oli etsitty visuaalisesti koettavaa perustaa, aluetta jolle Arton romaani ei antanut viitteellistäkään lähtökohtaa.”

Kukkasjärvi totesi päänäyttelijästä: ”Yhteistyö vain tiivistyy mitä paremmin ihmiset tuntevat toisensa ja ohjaajan. Jäniksen vuodessa on vain yksi suuri rooli. Koko homma lepää paljolti Antti Litjan harteilla. Meillä on kova työ pitää hänet vireessä. Nyt hän alkaa vähitellen päästä irti aiemmista rooleistaan. Onneksi Antti on säännöllinen ja työhönsä paneutuva kaveri.”

Jäniksiä hankittiin 11 kappaletta, joista kuvauksissa käytettiin lähinnä kahta; osa oli mukana varalla, osa päästettiin kuvattaessa karkuun. Jarva omistautui jäniksille ja vietti aikaa niiden kanssa. ”Jos me muut saatoimme joskus hermostua otuksiin, Risto ei koskaan.” (Kukkasjärvi)

Kukkasjärven mukaan Jäniksen vuoden musiikki syntyi säveltäjän (jälleen Markku Kopisto) ja ohjaajan läheisenä yhteistyönä: ”Säveltäjä on ollut mukana jo käsikirjoitustyöryhmässä; musiikin sävyjä ja tunnelmia on lähdetty etsimään varsin varhaisessa vaiheessa.” Musiikin pienimuotoisuus peruslähtökohtana oli Kopiston mukaan Jarvan idea. Samalla päätettiin käyttää paljon puhaltimia, erityisesti puupuhaltimia. Kansanmusiikkiainesten käyttö oli mukana heti alkuvaiheessa. Tältä pohjalta lähti ”Vaellus”-teema.

Risto Jarva kuoli elokuvan kutsuvierasnäytöksen jälkeen auto-onnettomuudessa 16.12.1977. ”Risto Jarvan kuolema – – antoi loppujaksolle oman traagisen lisävärinsä. Näytöstä edeltäneessä puheenvuorossa Jarva selvästi tunsi tarvetta korostaa, että kyseessä ei ole kahden edellisen elokuvan tyyppinen komedia, vaan vakava elokuva, jossa on omat koomiset aineksensa. Niinikään hän käytti useita kertoja sanaa ’käsinkosketeltava’ puhuessaan elokuvansa musiikista ja kuvauksesta ja kiittäessään työtovereitaan.” (Sakari Toiviainen)

”Riston elämän viimeiset viikot, päivät ja tunnit olivat tyytyväistä ja onnellista aikaa, näin muistavat monet. Arkisto oli päätetty valtiollistaa, Jäniksen vuosi tuntui onnistuvan tavalla josta kahden edellisen elokuvan kohdalla oli ollut soraääniä.” (Peter von Bagh)

Jäniksen vuosi oli Risto Jarvan elokuvista kallein. Elokuvasäätiö tuki tuotantoa 650 000 markalla, josta säätiölle palautui 325 000 markan lainaosuus, ja Mainos-TV televisio-oikeuksien ennakko-ostoin.

Kansainvälisestä versiosta poistettiin jakso, missä Kiuruveden eläkkeellä oleva nimismies Hannikainen pohtii presidentti Kekkosen kallonmuotoa ja väittää, että hänellä on -60-luvun lopulta lähtien ollut kaksoisolento.

Kyseessä oli Arto Paasilinnan romaaneista ensimmäinen joka muuntui elokuvaksi. Jarvalla oli tarkoitus jatkaa yhteistyötä kirjailijan kanssa. Myöhemmin Matti Kassila ohjasi Natalian (1979), Jaakko Pakkasvirta ohjasi Ulvovan myllärin (1982), ja myöhemmin Ere Kokkonen on erikoistunut filmaamaan Paasilinnaa (Elämä lyhyt, Rytkönen pitkä, 1996, Hurmaava joukkoitsemurha, 2000, Kymmenen riivinrautaa, 2002).

 

Elokuvan juoni

Mainosmies Vatanen saa kuulla esimieheltään, että hän ei ole ajan uusien haasteiden tasalla. Esimies määrää hänet työmatkalle Kouvolaan, missä asiakas ei ole tyytyväinen uuden deodoranttinsa mainoskampanjaan. Matkan ja neuvottelun ajan Vatanen on muissa maailmoissa.

Vatanen ja hänen valokuvaajansa jatkavat matkaa Jyväskylään, kun heidän autonsa törmää jäniksenpoikaan. Vatanen löytää loukkaantuneen jäniksen metsästä ja jää sen seuraan huolimatta työtoveristaan. Hän yöpyy jäniksen kanssa heinäladossa, peseytyy purossa ja heittää solmionsa veteen. Hän käy eläinlääkärillä. Hän myy puhelimitse veneensä ja välttää pankissa täpärästi vaimonsa ja esimiehensä.

Vatanen jatkaa matkaansa Mikkeliin, missä riistanhoitopiirin valvoja antaa hänelle kirjallisen luvan ja ruokkimisohjeet jäniksenpitoon. Hän voittaa Kuopion torilla stereot, ja yritys myydä ne johtaa hänen pidätykseensä.

Vatanen vapautetaan, ja hän viettää aikaansa entisen ja nykyisen nimismiehen kanssa kalasaunalla. Syttyy metsäpalo, ja hän jää loukkuun yhdessä pontikankeittäjän kanssa. Eläinlääkäri toteaa jäniksen jalan parantuneen. Autiotalossa yöpynyt Vatanen joutuu jäniksensä kanssa metsästäjien ahdistelemaksi.

Vatanen jatkaa pohjoiseen, jossa hän kuulee itseään koskevan radiokuulutuksen ja törmää ulkomaiseen turistiseurueeseen. Hän kohtaa erakon, joka katoaa jäniksen kanssa. Vatanen löytää jäniksen uhrikiveltä.

Vatanen matkustaa lentokoneella Helsinkiin, jossa vie jäniksen pieneläinklinikalle. Vaimo ilmoittaa, että asuntolainen lyhennys ja muut laskut ovat maksamatta ja että mies on sotilaskarkuri jätettyään menemättä kertausharjoituksiin. Vatanen tuhoaa omat tietonsa sisältävän magneettinauhan tietokonekeskuksessa.

Vatanen ostaa junalipun Rovaniemelle ja kohottaa asemaravintolassa maljan vapaudelle. Hän herää viiden päivän kuluttua Turussa tarmokkaan lakinaisen hoivissa ja saa tietää olevansa kihloissa tämän kanssa. Nainen hoitaa puolustusta oikeudenkäynnissä, jossa Vatasta syytetään vaimon esittämistä laiminlyönneistä sekä tietokannan ja deodoranttimainosten tuhoamisesta. Vatasen puolustuspuhe muuttuu syytöspuheeksi, ja hän tuo esiin ilmakehän otsonikerrosten tuhoutumisen ja ydinsaasteiden ongelman.

Vatanen joutuu tutkintovankeuteen. Lakinainen kertoo järjestäneensä avioeron, maksaneensa laskut ja järjestäneensä Vataselle entisen työpaikan takaisin. Kotona nainen huomaa jäniksen karanneen häkistään. Myös Vatanen häviää sellistään, vain sormus jää. Lumessa on hiihtolatu ja jäniksen jäljet.

 

Elokuvan vastaanotto

Jäniksen vuosi sai Risto Jarvan elokuvista toiseksi eniten katsojia, yli 360 000; enemmän sai vain Loma. Vuosi oli kaupallisesti niin hyvä, että edelle meni katsojaluvuissa kaksi elokuvaa: Ere Kokkosen ohjaama Häpy endkö? Eli kuinka Uuno Turhapuro sai niin kauniin ja rikkaan vaimon ja Edvin Laineen ohjaama Päätalo-filmatisointi Viimeinen savotta.

Jäniksen vuosi levisi Jarvan elokuvista laajimmalle. Se myytiin Australiaan, Kanadaan, Neuvostoliittoon, Norjaan, Ranskaan, Ruotsiin, Tanskaan, Turkkiin ja Uuteen-Seelantiin. Se osallistui elokuvafestivaaleille Kööpenhaminassa, Lontoossa, Lyypekissä, Sorrentossa, Berliinissä, Los Angelesissa (1979), Adelaidessa, Edinburghissa, Hong Kongissa, Montpellierissä, New Yorkissa (1980) ja Portlandissa (1981).

Ensimmäisessä televisioesityksessä 1981 elokuva sai yli 1 770 000 katsojaa.

Jäniksen vuoden arvostelijoilta saama vastaanotto oli Työmiehen päiväkirjan ja Yhden miehen sodan ohella Jarvan uran parhaita, kansainvälisesti katsoen paras. Leo Stålhammar (Suomenmaa) näki elokuvan ”sekä synteesinä aikaisemmasta tuotannosta että viitteenä siitä mitä uutta olisi ollut odotettavissa Jarvan taiteellisella uralla”. Greta Brotherus (Hufvudstadsbladet) kirjoitti: ”Traagisesti edesmennyt Risto Jarva on jättänyt jälkeensä elokuvan, joka kohoaa taivasmitalla yli enimmän mitä tässä maassa on tuotettu ja nousee myös Jarvan omassa tuotannossa lopulliseksi mestariteokseksi.” Muidenkin kriitikoiden varaukset jäivät yleensä verraten pieniksi.

Jäniksen vuosi sai valtionpalkinnon. Risto Jarvalle myönnettiin postuumisti ohjaus-Jussi, myös kunnianosoituksena työstä suomalaisen elokuvan hyväksi. Työryhmä Arto PaasilinnaKullervo Kukkasjärvi – Risto Jarva sai käsikirjoitus-Jussi-palkinnon. Jäniksen vuosi palkittiin Portlandin elokuvafestivaaleilla vuoden 1980 parhaana komediana.

 

Luonnehdintoja elokuvasta

Jäniksen vuosi osoittaa Risto Jarvan olleen parhaassa luomisvoimassaan.

Elokuvasta ei tarkoitettu suurta, ohjaajalle tärkeiden teemojen kokoajaa – mutta siitä tuli traagisesti päättyneen uran kaunis, koskettava päätös, joka osoittaa vakuuttavasti yhden keskeisen ominaisuuden Risto Jarvan hienossa urassa: hän oli herkkä, oivaltava taiteilija; hän ei käyttänyt suuria eleitä mutta pääsi sitä syvemmälle ja liikahdutti elokuvillaan ihmisiä, heidän tuntojaan.”

(Erkka Lehtola, Aamulehti, 24.12.1977)

 

Jäniksen vuosi Yhden miehen sodan rinnalla on Jarvan sekä ulkonaisesti että sisäisesti kaunein, ehkä myös lämminhenkisin, mahdollisesti merkittävinkin elokuva. Jäniksen vuosi iskee näet omalla kauniilla ja hellästi pisteliäällä tavallaan suoraan aikamme erääseen tyypilliseen ja salassa yltyvään sairauteen: ihmisen ja luonnon vieraantumiseen toisistaan. – – Arto Paasilinnan alkujaan keksimän jäniksen myötä Risto Jarva elokuvassa kehittää sekä innoittavasti hauskan että syvimmältään peräti murheellisen nykyodysseian.”

(Paula Talaskivi, Helsingin Sanomat, 24.12.1977)

 

Jäniksen vuosi on Jarvan herkkävireisin elokuva. Siinä hän suorastaan taiturimaisella tavalla käyttää pieniä seikkoja herättämään katsojassa parhaimmillaan huikeita näköaloja.”

(Leo Stålhammar, Suomenmaa, 30.12.1977)

 

”Kokonaisuutena se on ilahduttava elokuva, joka ei pohjimmaisen asiansa täyttä vakavuutta, protestinsa terää unohda absurdeimmissakaan koomisissa tilannehuipennuksissa. Antti Peippo on taltioinut elokuvaan luonnon näkymiä, jotka visuaalisessa loistossaan tuntuvat täysin uusilta, ennennäkemättömiltä. Rikas teos, todellinen suomalaisen elokuvan joululahja katsojilleen.”

(Heikki Eteläpää, Uusi Suomi, 24.12.1977)

 

Jäniksen vuosi on vapautuneisuudessaan Jarvan paras komedia, ja ylipäänsäkin ohjaajan onnistuneimpia elokuvia. Kaikki tuntuu siinä olevan paikallaan: aiheen vaatima luonnon ja teknologian vastakkaisuuden painotus, Antti Litjan näyttelijäsuoritus, Antti Peipon uljas kameratyö ja ennen kaikkea jäniksen hykerryttävä luonnekuvaus.”

(Markku Tuuli, Katso, 52 / 1977)

 

”Edustaako jänis elokuvassa ikään kuin pään panemista pensaaseen vaikeiden ja ratkaisua vaativien ongelmien edessä? Minusta näin on, ja tässä on ehkä elokuvan vakavin heikkous.”

(Jarkko Aarniala, Tiedonantaja, 11.1.1978)

 

”Tätä uutta haluaisin nimittää runouden tai lumouksen ulottuvuudeksi suomalaisessa arkitodellisuudessamme. Merkittävää tässä kokonaisuudessa on ehkä runous, se että elokuva puhuttelee meitä syvemmällä tasolla kuin se jonka voimme muotoilla älyllämme. Jäniksen vuodessa tulemme kosketukseen sen kanssa mikä on taiteen oma olemus: viehtymys sanoilla lausumattomaan.”

(Ywe Jalander, Ny Tid, 5.1.1978)

 

”Mutta mikä sitten Jänis on? Ehkäpä se on Risto Jarvan tapa sanoa, että vaikka ihmisen ja tämän ympäristön suhteessa ollaan tultu monin tavoin umpikujaan, ratkaisu on kuitenkin olemassa. Se ei ole paluu luontoon, mutta yhtä vähän se on optimistinen usko järjestelmän kykyyn parantaa itse itsensä.

Saamme tyytyä toistaiseksi siihen että ratkaisu on Jänis. On järkevää katsoa totuutta silmiin, olla kaupunkilainen, olla maalainen, elää maailmassa. Mutta siinä ohessä pitää silmällä Jänistä: etsiä uusia vaihtoehtoja, pitää ovia auki, tarkata metsässä aukkoa joka johtaa aukiolle. Siellä on tulevaisuus.”

(Olli Alho, Helsingin Sanomat, 24.12.1977)

 

”Harvoin on maisema osallistunut elokuvaan niin voimakkaasti kuin Lappi, joka tässä elokuvassa on vangittu mukaan koko rikkaudessaan ja moninaisuudessaan, suosta metsään. Vaikea siirtymä tietokonepankista lyyriseen mielikuvitukselliseen loppuun todistaa ohjaajan taidosta ja näyttelijä Antti Litja heijastaa täydellisesti hänen ilmeisen voimakkaita tuntojaan.”

(Patrick Gibbs, The Daily Telegraph, 15.2.1980)

 

”Itse asiassa jänis on melkein ilmeikkäämpi kuin Antti Litja, joka kuitenkin onnistuu vapauttamaan elokuvan joitakin epärealistisimpia puolia alaviritetyllä näyttelijäsuorituksellaan. Litjan muutos liikemiehestä metsästyksellä ja kalastuksella eläväksi erakoksi on erittäin vakuuttava. Suurenmoisesti kuvattu Suomen kaunis luonto tasapainottaa Jarvan sentimentaalisen näkemyksen piilevät ansat ja lopetuksen epämääräisyyden.”

(Gail Williams, The Hollywood Reporter, 23.3.1979)

 

”Elokuvan ohjaaja ilmaisee teemansa monivivahteisesti. Hän avaa myös sellaisen katsojan silmät joka ei ymmärrä millaisella planeetalla hän asuu ja joka suhtautuu välinpitämättömästi luonnonympäristöömme tai tuhoaa sitä ajattelemattomasti ja armottomasti. Elokuvassa on erinomaisia, ennenäkemättömiä pohjoisessa luonnossa kuvattuja kohtauksia.”

(Georgij Gulia, Literaturnaja Gazeta, 7.6.1978)

 

Risto Jarvan kuolema on menetys Suomelle ja kansainväliselle elokuvataiteelle. Jäniksen vuoden ilmaisuvoima ja korkea taso ovat tehneet sen entistäänkin selvemmäksi. Jäniksen vuosi on epäsentimentaalinen elokuvasatu, joka ei herkuttele hetkeäkään teennäisen kaihomielisesti ajatuksella ’paluusta luontoon’ – päinvastoin, elokuva on täynnä ironisia vivahteita ja muistuttaa pikemminkin kronikkaa, kohoten vain paikoitellen visionääriseen kerrontaan. Elokuvan tyyli tuntuu löytävän rytminsä ja visuaalisen tenhonsa luonnon omasta rytmistä ja taiasta. Leikkimieli vaihtelee filosofisen mietiskelyn kanssa, pilat lyyristen tunnelmien kanssa.

Lyhyesti sanottuna arvokas ja aito elokuva, jota hallitsee näyttelijä Antti Litja, klassinen, nöyrä ja vaatimaton antisankarityyppi, joka surumielisyydessään ja kömpelyydessään onnistuu suurenmoisesti ilmaisemaan ujon henkilön olemusta, ihmistä joka noudattaakseen ihannetaan nousee kapinaan jopa logiikkaa vastaan ja voittaa, vaikka jokainen askel tuntuukin tuovan mukanaan pelkkää epäonnea. Voisi jopa sanoa: suomalainen Buster Keaton – ja aivan yhtä vaikuttava.”

(Gian Luigi Rondi, Il Tempo, 2.4.1978)

 

Jäniksen vuosi on kuvattu sellaisella elinvoimalla ja rakennettu niin vakuuttavalla rytmillä, että kahden tunnin paon luontoon kestää loistavasti. Elokuva ilmentää poliittista neuvottomuutta, surumielistä irtisanoutumista sivilisaatiomme orwellilaisesta todellisuudesta.”

(Brigitte Jeremias, Frankfurter Allgemeine, 9.11.1978)

 

”Se (Jäniksen vuosi) on täynnä hiljaista ja nasevaa komiikkaa ja sisältää enemmän elämänviisautta kuin kymmenen elokuvaa yhteensä – epäilemättä ohjelmiston olennaisimpia elokuvia hyvin pitkään aikaan.”

(Gunnar Rehlin, Gt, 30.10.1979)

 

”Tarina ei elä ja kehity eri episodien sisällä. Jokainen uusi episodi toimii kuin rappuna, askeleena eteenpäin ajassa, Vatasen ja jäniksen yhä eristyneemmässä yhteiselämässä. Ihmis- ja luonnekuvaus puuttuvat lähes kokonaan. Vatasta ja jänistä ei personifioida. Kuin faabelissa he edustavat alkuperäistä Ihmistä ja Eläintä ja yhdessä ekologista Harmoniaa.

Näin elokuva saa yhä enemmän opettavaisen sävyn. Meille tarjoillaan sanoma muutamien asiaa valaisevien ja tukevien esimerkkien muodossa. Emme saa seurata ihmisten tai konfliktien kehitystä, tilaa arvottaa ja analysoida. Mikään ei häiritse sen karttakepin liikettä jolla Jarva opettaa yleisöään.”

(Bo Heurling, Chaplin 164, november 1979)

 

”Pientä alamäkeä merkinneen Loman jälkeen tuli Jarvan viimeisestä elokuvasta Jäniksen vuosi sen sijaan loistava synteesi hänen urastaan. Se käsittelee itse asiassa lähes kaikkia niitä temaattisia perustoja, joita Jarva on elokuvissaan viljellyt. Se on kuin ympyrän sulkeutuminen, kaunis päätös uralle joka alkoi luontoa ja ihmistä tarkastelevasta Yöstä vai päivästä ja kulki laajan tarkastelukentän yli kattaen suomalaisen yhteiskunnan ja sen ihmisten ongelmia monilta eri tahoilta. Jäniksen vuosi toimii toisaalta realistisella tasolla tarkastellessaan ihmistä joka on joutunut yhteiskunnassaan uraa luodessaan lopulliselle rajalle ja päättää paeta pois urbaanisesta pakottavuudesta luontoon. Toisaalta se rakentaa vahvan symboli-ilmaisun varaan, siitä tulee myös filosofinen synteesi yhteiskunnasta ja kehityksestä, jota me emme enää kykenekään ohjaamaan.”

Jäniksen vuosi merkitsi itsensä löytämistä, se olisi voinut olla vahvoilta perustoilta lähtevä jatko vielä kymmeniä vuosia kestävälle uralle. Toisin kuitenkin on käynyt ja nyt tuo elokuva merkitsee koko suomalaiselle elokuvalle yhtä aikaa sekä esimerkkiä että haastetta.”

(Sakari Haapaniemi, Elokuvalehti Spektri, 1 / 1978)

 

”Elokuva (Jäniksen vuosi) ei pyri uskottelemaan, että paluu luontoon olisi mikään ratkaisu edes Vataselle. Itse asiassa se onnistuu nykyään melkoisesti huonommin kuin idean isän Jean-Jacques Rousseaun aikaan 200 vuotta sitten: ”Luonto johon kaikki palaisivat lakkaisi olemasta luonto” (Olli Alho). Elokuvan loppuratkaisu, Risto Jarvan henkilökohtaisesti kehittelemä, täyttää sekä harmonian että katharsiksen vaatimukset. Vatasen lopullinen pako suuntautuu mielikuvitukselliseen, irrationaaliseen, mystiseen, koska kaikki muut yritykset ovat johtaneet umpikujaan. Salaperäisellä tavalla jänis karkaa häkistään ja ilmestyy vankilan lumiselle pihalle. Vatanen katsoo ikkunasta ja seuraavassa kuvassa hänkin on kadonnut vankikopistaan yhtä yliluonnollisella tavalla. Jäljellä on tyhjä selli, ainoana muistona Vatasesta sormus sängynpeitteen päällä – kahleen viimeinen merkki. Kuva siirtyy talviseen maisemaan: jänis loikkii metsässä, koski huuruaa, puiden oksat roikkuvat lumen painosta, hankeen on jäänyt latu ja jäniksen jäljet, ehkä Vatasen ja hänen kumppaninsa. Viimeisessä kuvassa kamera panoroi utuiseen, avaraan vaaramaisemaan. Häivytys on tarpeeksi hidas ja hienovarainen merkitäkseen sekä katoamista että kirkastumista. Yksi ihminen on kadonnut, kirkastunut, paennut lopullisesti järjen tuolle puolen. Jälkiä hänen kokemuksestaan saamme etsiä omasta itsestämme.”

”Lisäksi on syytä kiinnittää huomiota viimeisten kuvien jähmettymisen ja kirkastumisen viestimiin kuoleman merkkeihin, jotka samalla sisältävät aavistuksen luonnon järkkymättömästä kiertokulusta. Luonnon mahdin edessä ihminen pienenee näkymättömäksi maailmankaikkeuden pisaraksi.”

”Olli Alho määritteli tapahtuneen tyylilajin muutoksen ja Jäniksen vuoden asteikon: ”Siihen nähden että iskevä, analyyttinen realismi on Jarvan elokuvien läpikäyvä tunnusmerkki – oikeastaan viimeisiä komedioita myöten – Jäniksen vuodessa vallitsee merkillinen tasapaino: hyvin kevyt tapa tehdä hyvin painavia kysymyksiä”.

”Ehkä juuri tämä on Jäniksen vuoden olennainen kosketus ja lisä Risto Jarvan ohjaajamuotokuvaan – kosketus joka on kaikkein vaikeinta tavoittaa niin kuin esimerkiksi Ernst Lubitschin oppipojat tai Filminorin oma väki ovat saaneet kokea. Jarvan kolme viimeistä elokuvaa on kuitenkin helppo niputtaa yhdeksi kokonaisuudeksi, eräänlaiseksi trilogiaksi, jossa pakostakin ’testamenttielokuvan’ aseman saanut Jäniksen vuosi viittaa selvästi jo johonkin uuteen, entistä kypsempään ja traagisen sattuman oikusta koskaan toteutumattomaan vaiheeseen Jarvan uralla. ’Trilogian’ yhdistäviä tekijöitä ovat – kiinteän käsikirjoitus- ja kuvausryhmän lisäksi – tietty komediallinen, levollinen, mietiskelevä lähestymistapa, Markku Kopiston musiikki ja Antti Litjan näyttelijähahmo, joka Jäniksen vuoteen tultaessa on hioutunut täysin elimelliseksi osaksi ilmaisua: elokuvan kokonaisuuden lailla hänen olemuksensa tuntuu sykkivän sekä kaupungin hämmentynyttä, ahdistunutta että luonnon hiljaista, vankkumattoman tarkoituksenmukaista rytmiä.”

”Kuten monesti -60-luvulla ja -70-luvun alussa Risto Jarva osui Jäniksen vuodella ajan hermoon: ekologinen ajattelu, ympäristö- ja luonnonsuojelu tekivät laajamittaista läpimurtoaan eikä Jäniksen vuoden merkitys ongelmien havainnollistamisessa ja kiteyttämisessä liene ollut niinkään vähäinen. Mistään muotioikusta tai tuulten haistelusta ei ollut kysymys nyt kuten ei aikaisemminkaan: samat asiat olivat olleet esillä Jarvan elokuvissa 60-luvun alusta lähtien. Jäniksen vuodessa kiertyy umpeen Yön vai päivän aloittama pohdinta ihmisen ja luonnon suhteesta, ihmisen roolista ’yhteiskunnallisena eläimenä’. ”Risto oli uskollinen niille asioille joita piti tärkeinä”, totesi Peter von Bagh. Samalla voi lisätä, ettei Jarva myöskään yhdessäkään elokuvassaan juuttunut paikoilleen, tyytynyt saavutettuihin voittoihin, vaan alituisesti uudistui ja etsi uutta.”

(Sakari Toiviainen, Risto Jarva, 1983)

 

”Loikkauselokuva, jossa hyvät asemat kulutusyhteiskunnassa valloittanut kansalainen jättää kaiken, on 1960-luvun lopulta lähtien ollut yksi elokuvan yleismaailmallisista perusteemoista. Kirjallisuudessa se oli Georges Simenonin mieliaihe, ja vuoden 1968 tapahtumat antoivat sille erityisen eloisan sykinnän, joka sitten elämän lakien mukaisesti alkoi laantua kohti rutiinina. Jäniksen vuosi syntyi ennen tätä turtumusta ja joka tapauksessa siitä suruttoman vapaana. Mainostoimittaja Vatasen hahmossa, jota esittää Risto Jarvan kolmen komedian fantastinen jokamiesnäyttelijä Antti Litja, liikahtelivat Risto Jarvan ikiomat elämänteemat ja kaikki se, mitä hän oli kehitellyt Yöstä vai päivästä lähtien.”

”Vatasen tragikoomisen paon monet yksityiskohdat piirtyvät mieleen sarjakuvan selkeydellä, ja sarjakuvia niiden on kaiketi tarkoituskin olla. Kuten Chaplinin elokuvassa Koiranelämää, tässäkin hellimpien lähikuvien kohteena on eläin – ja kuitenkin suuren hellyyden kohde on myös ihminen, osana elämää yleisemmin.”

(Peter von Bagh, Suomalaisen elokuvan kultainen kirja, 1992)

 

Risto Jarvan komediatrilogian kolmannen elokuvan kohdalla voisi hyvinkin alkuun kysyä: onko Jäniksen vuosi varsinaisesti komedia? Mitä huvittavaa on ahdistuneessa miehessä, jonka henkinen järkkyminen johtaa pitkälle pakomatkalle kauas Lapin perukoille ja joka katkaisee ihmissuhteensa siihen pisteeseen, että hän lopulta kykenee vakavasti kommunikoimaan vain järjettömän luontokappaleen kanssa? – – Jäniksen vuoden komediallisuus on etäistä sukua Tshehovin näytelmille, ehkä erityisesti Vanja-enolle, jonka kirjailija itse selitti komediaksi, vaikka ohjaajat ja kyymelehtivä yleisö kokivat sen pikemminkin tragediana. Pieni viihtymätön ihminen järjestelmän ja sosiaalisten roolien vankina, epätoivoisia pakoyrityksiä, jotka elämä itse tyynesti eliminoi, itkuinen alistuminen välttämättömyyteen – näytelmän lopussa nöyryytetty ja nöyrtynyt ilveilijä keskellä sahanpuruja. – –

Jäniksen vuosi vie kaikkein yleisimmällä temaattisella tasolla päätökseen sen ihmiseen, yhteiskuntaan ja vapauteen liittyvän pohdinnan, joka alkoi Kaupungissa on tulevaisuus -tyyppisten lyhytelokuvien puitteissa. Urbaani utopia on muuttunut dystopiaksi, kauhukuvaksi: kaupungista on tullut ihmisen minuuden ja vapauden riiston väline.

”Kaupunkimaistuminen on liikkuvan ja vapaamman elämäntavan omaksumista sidotun maalaiselämän sijaan”, selittävät Kaupungissa on tulevaisuus -elokuvan tekijät vuonna 1967. Kymmenen vuotta myöhemmin maaseutu ja luonto ottavat Jäniksen vuodessa sen emansipatorisen tehtävän, jota kaupunki ei ollut kyennyt toteuttamaan.”

”Jänis auttaa Vatasen sadunomaisen hauskasti pakomatkan alkuun – niin kuin muuan toinen jänis johdatteli Liisaa ihmemaassa – mutta sekään ei kykene estämään järjestelmää ulottamasta kontrolloivaa ja häiritsevää vaikutustaan Vataseen, minne tämä sitten etsiytyykin.”

”Kenties erityisesti vaatimattomiksi jääneet kokeilut farssin ja tilannekomiikan alueella saivat hänet (Risto Jarvan) näkemään, ettei komedian tarvitse välttämättä herättää paljon naurua, vaan että sen aineksiksi sopivat myös hyvän olon tunne, ihmettely, ilo, joskus jopa myötätunto ja sääli. Nämä tällaiset ovat hyviä tarinan- ja sadunkerronnan elementtejä ja juuri hyväksi kertojaksi Risto Jarva viimeisessä elokuvassaan osoittautui. Katsojan mielentilasta ja huumorintajun luonteesta riippuu, kokeeko hän Jäniksen vuoden kaltaisen tarinan hauskana vai surumielisenä, vai, kuten lienee ollut tarkoituskin, surumielisen hauskana.”

(Olli Alho, teoksessa Suomen kansallisfilmografia 8, 1999)

 

Takaisin filmografiaan

Loma (1976)

Solskenande / Semester / Semestermissen / Olympian Holiday / Ferieforviklinger / Les Vacances

Maa: Suomi
Valmistumisvuosi: 1976

Ohjaus: Risto Jarva
Tuotanto: Filminor Oy

Näyttelijät

Antti Litja (pankkivirkailija Aimo Niemi)
Tuula Nyman (toimittaja Marjukka Notkola)
Eija Pokkinen (salaperäinen nainen)
Jukka Sipilä (opettaja Jukka Keskinen)
Helena Notkonen (opettaja Seija Keskinen)
Marja-Sisko Aimonen (Valma, apuhoitaja)
Juhani Niemelä (Ossi Supinen, portinvartija)
Martti Pennanen (johtaja Kari Helminen)
Hannele Lauri (Brita)
Eero Rinne (Rahikainen)
Pirkko Arttio (opas)
Georges Copeloussis (Koivu ja Tähti -tavernan omistaja)
Arto Tuominen (Marjukan rakastaja)
Ritva Vepsä (Aimon entinen vaimo)
Alfonso Padilla (aamiaishuoneen tarjoilija)
Tsambikos Patrakais (Britan lomarakastaja)
Jannis Marietis (hotellin vastaanottovirkailija)
Leonidas Barkas (hotellin vastaanottovirkailija)
Aila Pennanen (Helmisen vaimo)
Marja Kurkela (pankkineiti, Aimon työtoveri)
Armi Sillanpää (Marjukan työtoveri toimituksessa)
Pirkko Salonen (rouva Niemi)
Marjon Gutteling (hollantilaistyttö)
Nelly van Dam (hollantilaistyttö)
Sina Kujansuu (salaperäisen naisen ääni)

Muut esiintyjät

Kullervo Kukkasjärvi (pankkivirkailija / rannalla palloa pelaava mies / mies kadulla)
Orvokki Taivalsaari (Orvokki, lomamatkalainen)
Risto Jarva (asiakas pankissa / sanomalehteä vedessä lukeva mies)
Aili Pallasmaa (lomamatkalainen)
Annu Laakso (lomamatkalainen)
Muonion ala-asteen oppilaita (koululaiset pihalla)
Tehtaankadun ala-asteen oppilaita (koululaiset sisällä)
Matti Kuortti (lentokapteeni Peipon ääni / mies hotellin terassilla)
Toimi Hämäläinen (lomamatkalainen)
Oswald Laari (lomamatkalainen)
Lea Vehkakoski (lomamatkalainen)
Rauni Peippo (lomamatkalainen)
Marja-Liisa Äkräs (lomamatkalainen)
Pirjo Hokkanen (Pirjo, lomamatkalainen)
Timo Linnasalo (nahkansa polttanut mies)
Antti Peippo (lomamatkalainen)
Jorma Pulkkinen (Supisen johtaja)
Sirkku Pallasmaa (lomamatkalainen)
Katja Pallasmaa (väkeä kadulla)
Anssi Pallasmaa (väkeä kadulla)
Marke Lipasti (väkeä kadulla)
Matti Marttila (lomamatkalainen)
Matti Varonen (lomamatkalainen)
Petri Aalto (lomamatkalainen)
herra Vainio (lomamatkalainen)
Helena Takalo (itse, Innsbruckin talviolympialaisten televisiolähetyksessä)
Jussi Korhonen (hiihtokisan kreikankielisen tv-selostajan ääni)
Erkki Kalakari (lomamatkalainen)
Leila Litja (aterioiva pariskunta)
Eero Taivalsaari (aterioiva pariskunta)
Kari Hokkanen (harmonikansoittaja Koivussa ja Tähdessä)
Raimo Häyrinen (radioselostajan ääni)
Hannu Lauri (mies rannalla)
Klaus Brunou (mies Koivussa ja Tähdessä)

Tekijät

Ohjaus: Risto Jarva
Käsikirjoitus: Jussi Kylätasku, Risto Jarva, Kullervo Kukkasjärvi
Tuottaja: Kullervo Kukkasjärvi
Kuvaus: Antti Peippo
Leikkaus: Risto Jarva, Matti Kuortti
Musiikki: Markku Kopisto
Äänitys: Matti Kuortti, Timo Linnasalo
Lavastus: Matti (Matteus) Marttila
Puvut: Marja Mykkänen (Harlemputiikki)
Naamiointi: Inkeri Terävä
Kampaukset: Kurppa
Ohjaajan assistentti: Pirjo Hokkanen
Kuvaussihteeri: Orvokki Taivalsaari
B-kuvaus: Juha-Veli Äkräs, Pekka Aine
Kamera-assistentti: Erkki Perkiömäki
Valokuvat: Eirikuva (mainoskuvat)
Miksaus: Matti Ylinen, Tuomo Kattilakoski
Käännökset: Jussi Korhonen (suomi – kreikka – suomi)
Käännöstekstit (flaami – suomi): Antero Helasvuo
Muusikot:
Markku Kopiston orkesteri:
Keijo Aho (oboe)
Veijo Lankinen (altto- ja sopraanonokkahuilu, harmonikka, trumpetti)
Pekka Lappalainen (huilu)
Heikki Laurila (mandoliini)
Mikko Nikula (viulu)
Risto Pensola (bassoklarinetti)
Timo Ryymin (kitara)
Ilkka Virta (kitara)

Musiikki

Marjukka surullinen
Sävellys: Markku Kopisto

Onnellinen Marjukka
Sävellys: Markku Kopisto

Kreikkalainen tanssi
Sävellys: Markku Kopisto

Lampaan tuonti
Sävellys: Markku Kopisto

Lammastango
Sävellys: Markku Kopisto

Valssi lammasjuhlissa
Sävellys: Markku Kopisto

Oboe-valssi-sekoilu
Sävellys: Markku Kopisto

Salaperäinen
Sävellys: Markku Kopisto
Esittäjä: Maarit Nikula

Tekniset tiedot

Kesto: 113 min.
Värillisyys: väri
Kuvasuhde: 1 : 1.66

Tuotantotiedot

Kuvausaika: kesäkuu, elokuu-syyskuu, marraskuu 1976
Tuotantokustannukset: 1 074 062 mk
Laboratorio: Kurkvaara-Filmi Oy, Suomi-Filmi Oy / Jorma Korpinen
Äänitysstudio: Fennada-Filmi Oy, Suomi-Filmi Oy, Crea-ääni, Cinemix Oy
Musiikin äänitysstudio: Finnvox Oy

Esitystiedot

Ensi-ilta Helsingissä: 17.12.1976 (La Scala, Ritz, Sininen Kuu)
Elokuvateatterilevitys: Suomi-Filmi Oy
Esitysoikeudet:
Suomi-Filmi Oy (elokuvateatterit, 16 mm filmi)
Filminor Oy:n konkurssipesä: Pinomaa / Takkinen (video, insertit)
MTV Oy (televisio)

Tarkastustiedot

Ikäraja: Sallittu (S)
Veroluokka: 10 %

 

Elokuvan taustaa

Filminor sai jo 1972 Suomen elokuvasäätiöltä tuotantotukea joukkoturismia satiirisesti käsittelevälle elokuvaprojektille. Tuolloin hankkeesta kuitenkin luovuttiin sen kalleuden ja Risto Jarvan työn valtion elokuvapoliittisen komitean puheenjohtajana viemän ajan takia, rahat palautettiin ja tehtiin sen sijaan Yhden miehen sota (1973). Nyt vanha aihe kaivettiin esiin, kun Filminorin vakituisen henkilökunnan toimeentulo oli miltei yksinomaan pitkän elokuvan varassa ja uuden elokuvan valmistelut piti käynnistää mahdollisimman pian. Edellisen elokuvan, komedian Mies, joka ei osannut sanoa ei (1975) menestyksen jälkeen Loman vaatima taloudellinen satsaus oli mahdollinen.

Idea Lomasta oli syntynyt seuramatkailun räjähdysmäisen kasvun seurauksena. Tähtäimessä oli Sakari Toiviaisen Risto Jarva -kirjan mukaan alun perin lähinnä Espanjan, kärjistyneimmillään Mallorcan edustama aurinkorantamiljöö, persoonattomaksi ei-kenenkään-maaksi muuttunut, pohjoismaalaisten ja saksalaisten miehittämä turistialue. Elokuvatyöntekijöiden kansainvälinen yhdistys FISTAV oli kuitenkin asettanut Espanjan boikottiin, sillä Franco oli vielä vallassa. Niinpä uudeksi tapahtumapaikaksi valittiin toinen suosittu lomakohde, Rhodos.

Tällä Kreikan saarella massaturismi ei vielä ollut saavuttanut yhtä irvokkaita mittasuhteita kuin Espanjassa. ”Kaikki tapahtuu vielä inhimillisessä, kotoisessa ilmapiirissä ja historia on jatkuvasti läsnä katkenneiden temppelinpilareiden varrella”, havainnoi Kullervo Kukkasjärvi. Tämä pehmensi suunnitellun satiirin kärkeä. Lisäksi Jarva oli käynyt Kreikassa jo -50-luvun matkoillaan, jolloin hän vietti pari viikkoa Mykonos-saarella, valokuvaten ja tehden ensimmäisiä kaitafilmejään, ja hänen siteensä Kreikkaan oli säilynyt. Tuntuma kreikkalaisiin ihmisiin, miljööseen ja kulttuuriin toi oman myötätuntoisen värinsä Lomaan. Samaan inhimillistävään suuntaan vaikutti Antti Litjan mukaantulo. Hän esitti samannimistä ja -tapaista henkilöhahmoa kuin elokuvassa Mies, joka ei osannut sanoa ei, nyt vain papin ammatti vaihtui runoilevaan pankkivirkailijaan. Litjasta tuli Loman myötä Suomen suosituin elokuvanäyttelijä Uuno Turhapuroa esittävän Vesa-Matti Loirin ohella. Loman sävyyn vaikutti myös Jarvan ihaileman Jacques Tatin komedia Riemuloma Rivieralla (1953).

Risto Jarva totesi: ”Komedia on vaativampi laji kuin vakava elokuva, jos tähtää sellaiseen tulokseen että itsekunnioitus säilyy. Jos yleisö ei naura, siinä ei ole mitään selittelemistä. Se on silloin yksinkertaisesti epäonnistunut. Vakavaa aihetta voi aina puolustella monin tavoin.”

Filminorin tiedotteessa kerrottiin: ”Elokuvan antropologinen tai sanoisimmeko kansatieteellinen päämäärä on esittää komedian kaapuun puettuna pienoiskuva suomalaisista siirrettyinä pois omasta ympäristöstään. Teollistunut seuramatkailu on antanut jokamiehelle mahdollisuuden ylellisyyteen. Viikko aurinkorannalla on kuin päivä kuninkaana tai kaksi filmitähtenä. Konkreettinen pako todellisuudesta.

Elokuva kertoo toiveista. Mikä on onni? Onko se haavekuva, jota ei koskaan tavoita? Vai löytyykö se läheltä, toisista ihmisistä, keskeltä arkipäivää – jos pystyisi näkemään?”

Käsikirjoitustyöryhmä oli Lomassa sama kuin elokuvassa Mies, joka ei osannut sanoa ei: Jussi Kylätasku, Risto Jarva ja Kullervo Kukkasjärvi. Naispääosassa oli Yhden miehen sodassa näytellyt Tuula Nyman. Onnenpelin (1965) Eija Pokkinen palasi Jarvan näyttelijäryhmään. Mukana oli muitakin tuttuja kasvoja edellisistä Jarvan elokuvista: Jukka Sipilä, Helena Notkonen, Martti Pennanen, Eero Rinne, Arto Tuominen ja Ritva Vepsä.

Musiikin Lomaan sävelsi edellisen elokuvan tapaan, ja nyt myös sovitti, Markku Kopisto. Elokuvassa kuullaan kolmisenkymmentä uutta ja vanhaa sävellystä, mm. buzukimusiikkia. Kopisto on kertonut: ”Oli Kreikka, kreikkalainen saari, musiikki, etelämaalainen kansanluonne, vastapainona joukko sinne lennähtäviä suomalaisia… Oli luotava jotakin… Esimerkiksi tämä Marjukka ja hänen teemansa – ”Marjukka onnellinen” ja ”Marjukka surullinen” – olivat ongelmia, joihin sopi suomalaisesta kansanlaulusta lähtevä ratkaisu, siis kansanlaulutyyppiset melodiat. Kaiken tämän suomalaisuuden vastapainoksi jouduin valmistamaan lammasjuhlakohtaukseen kreikkalaista musiikkia, johon sisään päästäkseni jouduin perusteellisesti tutustumaan aiheeseen levyjen ja teorian välityksellä. Kolmantena tekijänä, elementtinä on tämä ”Salaperäinen”, kuva Aimon kaukaisesta haaveiden kohteesta. Hän sai mielessäni oman teemansa jonkinlaisessa seireenin ja Afroditen hengessä.”

Kuvaukset tapahtuivat Rhodoksen saarella (Rhodoksen kaupungissa, Lindoksessa ja sen Akropoliksella sekä pikkukylissä) pääosin kesäkuussa 1976. Paikkausotokset tehtiin heinä-elokuun vaihteessa. Suurin osa hotellin sisäkuvista ja suomalaiset interiöörit toteutettiin Helsingissä heinäkuussa, talvinäkymät marraskuussa.

Opetusministeriö tuki elokuvan tuotantoa 180 000 markan ennakkotuella ja Suomen elokuvasäätiö 200 000 markan lainalla. MTV maksoi ennakkoa esitysoikeuksista.

Vuonna 1980 ruotsalainen ohjaaja Lasse Åberg toteutti Kanarian saarilla vastaavantyyppisen komedian Seuramatkat, joka kotimaassaan keräsi ennätysmäiset 2,5 miljoonaa katsojaa.

 

Elokuvan juoni

Säntillinen, penkkiurheilua ja runojen kirjoittamista harrastava pankkivirkailija Aimo Niemi on juuri eronnut vaimostaan ja päättänyt lähteä lomalle. Tarkoitus on mennä Innsbruckin olympialaisiin seuraamaan hiihtokilpailuja ja kannustamaan suomalaisia hiihtäjiä. Aimo on suunnitellut matkansa tarkoin ja maksanut etukäteren sekä syömiset että huvittelut. Hän pukee ylleen hiihtoasun ja ottaa mukaan sukset.

Lentoasemalla tapahtuu sekaannus ja Aimo joutuu väärään koneeseen, Rhodokseen suuntautuvalle seuramatkalle. Joku Mrs. A. Niemi sen sijaan lentää kohti Innsbruckia. Hotellissa Aimo majoitetaan rouva Niemen tilalle ja näin hänestä tulee naistenlehden toimittajan Marjukka Notkolan huonetoveri. Aimon matkalaukku on myös vaihtunut, täynnä naisten vaatteita ja ehostustarpeita.

Aimo yrittää päästä eroon suksistaan, jotka itsepäisesti palautetaan hänelle. Hän ihailee kaukaa salaperäistä kaunotarta, jota ei tohdi lähestyä. Hän haaveilee ja näkee nälkää. Aimon joka-aamuinen kananmunansyöntiyritys epäonnistuu aina.

Hotellin muista matkalaisista Rahikainen on perussuomalainen viinaanmenevä jurrikka. Portinvartija Supinen esiintyy rikkaana johtajana. Oikeasti rikas johtaja Helminen esiintyy ”tavallisena duunarina”. Nuori tarjoilija Brita, joka haluaisi olla filmitähti, on kiinnostunut miehistä ja tutustuu Helmiseen. Valma on apuhoitaja, joka esiintyy lääkärinä rakastuessaan ”epäsäätyisesti” ”johtaja” Supiseen. Mukana on myös kuntoilua harrastava Keskisten opettajapariskunta, jonka mies vilkuilee muita naisia.

Marjukka lukee Aimon nälkäisen katseen kohdistuvan itseensä. Hän kutsuu Aimon mukaansa yökerhoon – naisen vaatteissa. Hän lukee Aimon kirjoittamia runoja ja luulee niiden romanttisen naishahmon tarkoittavan itseään.

Lopulta ihmisten henkilöllisyydet paljastuvat. Eksoottinen kaunotar on kotoisin Savosta. Aimo ja Marjukka löytävät toisensa.

 

Elokuvan vastaanotto

Loma oli Risto Jarvan uran suurin yleisömenestys ja vuoden katsotuin elokuva: se keräsi yli 500 000 katsojaa. Tämä ylitti vuoden Spede-komedian, Ere Kokkosen ohjaaman Lottovoittaja U.K.K. Turhapuron katsojamäärän (joskin Spede-tuotanto oli halvempi ja näin sittenkin tuottavampi).

Loma myytiin Ruotsiin, Norjaan ja Tshekkoslovakiaan. Se kiersi myös festivaaleilla Reykjavikissa, Intiassa, Uudessa Seelannissa ja Australiassa.

Televisiossa Loma kohosi tammikuussa 1980 kuukauden katsotuimmaksi ohjelmaksi valtavalla, lähes 2,5 miljoonan katsojan voimalla.

Lehtikritiikiltä Loma sai vaihtelevan, ristiriitaisen vastaanoton. Arvostelijat esittivät nyt kokonaisuutena enemmän varauksia kuin Jarvan edellisen elokuvan Mies, joka ei osannut sanoa ei yhteydessä. Mielipiteet elokuvien keskinäisestä paremmuudesta menivät kuitenkin aika tavalla ristiin. Helsingissä vastaanotto oli myönteisempi kuin keskeisissä maakuntalehdissä. Risto Jarvaa koko 8-vuotisen olemassaolonsa aikana tukeneessa Filmihullussa esitettiin kielteisiä näkemyksiä. Kullervo Kukkasjärvi kommentoi: ”Yhden miehen sodan ajoista tilanne oli mennyt päälaelleen: katselijat ja elokuvien levittäjät hyväksyivät komediat, kun taas osa arvostelijoista katsoi Miehen ja varsinkin Loman liian keveiksi aikaansaannoksiksi Työmiehen päiväkirjan ja Sodan ohjaajalta. Eipä silti, Filminorinkin piirissä Loman jälkeen oltiin epävarmoja. Mies oli ollut lähempänä alkuperäistä ajatustamme kertoa komedian keinoin ajankohtaisista tärkeistä asioista, mutta Loma koettiin sisältönsä puolesta koko lailla heppoiseksi, mikä tietysti johtui osittain meistä riippumattomista syistä.” Jussi Kylätasku piti kuitenkin Lomaa Miestä onnistuneempana komediana.

Loma oli X-Paronin ohella Risto Jarvan pitkistä elokuvista ainoa, joka ei saanut elokuvana valtionpalkintoa tai laatutukea. Martti Pennanen sai kuitenkin valtion elokuvataiteilijapalkinnon. Tuula Nyman sai vuoden naisnäyttelijä-Jussi-palkinnon.

 

Luonnehdintoja elokuvasta

”Minusta Loma on paljon parempi elokuva kuin Jarvan edellinen suosittu komedia Mies, joka ei osannut sanoa ei. Tässä on enemmän perspektiiviä ja asiaa. – –

Risto Jarvan kerronta on mieluisan pehmeätä, jotenkin myös uudenilmeistä: komediallisuudessa erottaa sekä kaihomieltä että hyvähenkistä irvailua, etenkin kotoisista suomalaisista tyypillisyyksistä. – – Hassunkuriset tilanteet on asennettu lomailun yhteyteen luontevasti ja ne esitetään herkullisesti. Antti Litja on jälleen mainio karttelevassa kömpelyydessä.”

(Paula Talaskivi, Helsingin Sanomat, 18.12.1976)

 

Risto Jarvan edellinen komedia Mies, joka ei osannut sanoa ei oli aivan toista luokkaa.

Lomassa koko aiheen kartoitus on jäänyt puolitiehen. – – Kyllä, kyllä: onhan elokuva hupaisa. Sen lähtökohtakin on mainio: suomalaisessa etelänmatkailussa riittää kyllä sijaa ironialle ja satiirille. – – Eväät eivät kuitenkaan ole riittäneet, vaikka elokuvassa syödäänkin paljon… Risto Jarvan, Jussi Kylätaskun ja Kullervo Kukkasjärven käsikirjoituksessa on muutamia ovelia heittoja, mutta komedian ja satiirin taidollinen riemu puuttuu. Loma alkaa jauhaa paikallaan, se viskelee pilan toisensa jälkeen usein pelkkinä uusintoina, horjahtelee niin tunnelmissaan kuin ihmiskuvauksessaan.”

(Erkka Lehtola, Aamulehti 18.12. 1976)

 

”Tässä elokuvassa on vivahteita paljon enemmän kuin edeltäjässään.

Loma ei tyydy tutkimaan yksin suomalaista lomakäyttäytymistä. Se tutkii myös suomalaista kansanluonnetta. Se ei tutki kumpaakaan tuloksetta. Ja tulokset ovat paitsi hauskoja myös salaa tai avoimesti vallan viisaita. – – Loma on perin rakastettava, aurinkoinen uutuus, joka todistaa, että monet tilanteet elämässä ovat sivusta nähtyinä parodiaa jo sinällään, tätä puolta ei mitenkään tarvitse korostaa eikä alleviivata. Loma ei naura ihmisille, se nauraa heidän kauttaan, heidän mukanaan. Antaessaan itselleen alaotsikon ”lämminhenkinen komedia meistä ihmisistä” se ei ole kurkottanut kuuseen. Siksi se ei myöskään kapsahda katajaan.”

(Heikki Eteläpää, Uusi Suomi, 18.12.1976)

 

Miehen veroinen elokuva Loma ei kuitenkaan ole, sillä siitä puuttuu se suomalaisen kansannäytelmän pohja, jolle Mies, joka ei osannut sanoa ei onnistumisensa rakensi. Loman henkilöt ovat ilman juuria, ja kun Jarva ystävineen jättää henkilöiden taustan pohjustamatta, ei heidän lomaongelmiinsakaan oikein pääse sisälle. Kaikki tapahtuu liian pinnassa, eivätkä muutamat takaumajaksot Suomeen pysty kuin sekottamaan tilannetta. Lisäksi vitsit toimivat pelkästään sanallisella tai tilannekomiikan tasolla, eivätkä riittävästi nouse henkilöiden persoonista. Aivan liikaa nojataan myös päähenkilön nälkäkohtauksiin ja pitkät otokset maisemista venyttävät kokonaisuutta. Farssi kaipaisi iskevyyttä ja tiiiviyttä nyös muodossaan, ei vain tapahtumissaan.”

(Markku Tuuli, Katso, 53 / 1976)

 

”Ihailtavinta Lomassa onkin komediallinen kuri, joka ei juuri herpaudu; sen sijaan turismia yleisemmin luonnehtivan ja nähtävästi pittoreskiksi tarkoitetun täytemateriaalin osuus tuntuu joskus ylimitoitetulta ja aiheuttaa tarpeetonta tyhjäkäyntiä.

Lomaa ei varsinaisesti miellä pettymykseksi, koska sen tavoitteet ja tarkoitukset toimivat niin kuin pitääkin, omalla tasollaan moitteettomasti. Mitään rajusti uuttaluovaa siihen ei kuitenkaan sisälly eikä tarpeettomia riskejä ole nähtävästi haluttu ottaa.

Lempeys ja ymmärtävyys johdattelevat tekijöiden asenteita roolihahmojen ja tilanteiden luonnissa. Loman ihmiset ovat toki pitkälle tyypiteltyjä, mutta heissä on kuitenkin säilynyt elävien ihmisten maku; tämä on seikka, joka aivan ratkaisevasti erottaa Jarvan ja Speden komedianteon toisistaan. – –

Näyttelijöiden taitava luonnekomiikka, joka yhtyy hyvin täsmällisesti kehiteltyihin gageihin, saa katsojan väliin varsin hervottomaksi naurusta; naurattamisessa kunnostautuvat varsinkin yhä sisäistyneemmän näyttelemistyylin omaksunut Antti Litja ja Jukka Sipilä. Mutta missään vaiheessa yksityiset suoritukset eivät riistäydy otteesta, vaan pysyvät harkitun kokonaisuuden lujina osina.”

(Pertti Lumirae, Suomen Sosialidemokraatti, 22.12.1976)

 

Loma ei ole pystynyt nousemaan materiaalinsa yläpuolelle. Seuramatkoihin liittyvät vitsit ja kommellukset, suomipoikien ja -tyttöjen edesottamukset on koottu mutta käsittely on jäänyt raaka-asteelle.”

(Kari Karemo, Kaleva, 21.12.1976)

 

”On mielenkiintoista, miten joustavasti ja saumattomasti liittyvät toisiinsa Loman alussa oleva matkatoimistomainos ja itse elokuva. Enteellisesti mainoksen teksti alkaa… tästä alkaa …Rhodos. Ja itse elokuva. Tarkemmin katsottuna tuon mainoksen kuvat esiintyvät myöhemmin itse elokuvan oleellisina osina. Yhteensopivuus on täydellinen. Tämäkö on tulevaisuus: mainospaloja ja itse elokuvaa ei erota toisistaan muu kuin mainoksen lopussa oleva tuotteen nimi.”

(Timo Humaloja, Filmihullu, 1 / 1977)

 

Antti Litjan roolinimi on Lomassa jälleen Aimo Niemi, ehkä muistuttamassa että kyseessä on sama perustyyppi kuin Miehessä, vaikkei välttämättä sama mies.”

”Jos elokuva pystyy loihtimaan pimeisiin huoneisiin illuusion kaukaisista maista ja unelmamaailmoista, niin teollistuneen seuramatkailun aikakaudella suomalainen voi oikeastikin siirtyä muutamassa tunnissa pimeästä ja kylmästä pohjolasta etelän aurinkorannalle, kansainvälisen pintaloiston ilmapiiriin. – – Loma huomioi tarkasti tilanteen suomalaisia ominaispiirteitä, henkilögalleriassa voi nähdä pienoiskuvan suomalaisista siirrettyinä pois omasta ympäristöstään. Vaikka ihmiset heittävät ulkoisen minänsä taakseen, he tuovat mukanaan aurinkorannalle ennakkoluulonsa, pelkonsa ja salaiset kaipuunsa. – – Suomalaisen minuuden teennäinen, groteskia hipova tehostus saa ilmaisunsa myös yhteisissä kohtauksissa – –

Aimo Niemi ei ole ainoa jonka henkilöllisyys ja todellisuus alkavat aurinkoloman kuluessa näyttää häilyviltä. – – Aiheen muunnelmat tarjoavat tilanteita joissa inhimillinen turhamaisuus ja naurettavuus yhdistyvät surumielisiin sävyihin ja joiden huumorissa tuntuu häivähdys ihmisten pinnanalaisista, perustavista ahdistuksista. Painopiste on kuitenkin suorasukaisessa tilannekomiikassa, joka näyttää varmemmin rakennetulta ja jäsennetyltä kuin Miehessä. Koomiset kehittelyt lähtevät usein pienistä asioista ja arkisista tilanteista, mutta ne on annosteltu siten että kärki säilyy eivätkä kohtaukset karkaa. Toistoa käytetään Lomassa kernaasti tehokeinona – – toistot välittävät ajan kulumisen, jatkuvuuden, toimintojen kehämäisyyden ja turhuuden kokemusta; niiden herättämä nauru on mekaanista ja perustuu tuttuuden ja ennaltanähdyn tunteeseen. Yhtä hyvin nauru saattaa näissä kohtauksissa takertua kurkkuun, sillä niissä on myös painajaisen piirteitä: kauhu ja nauru eivät tunnetusti liiku kaukana toisistaan.

Miehen lailla Loma saattaa jättää vaikutelman tasapaksuudesta, hidastelusta, jopa kliimaksittomuudesta. Tarkempi katselu paljastaa, että kuvat ja kohtaukset ovat varsin lyhyitä, yhteydessään täsmällisiä ja ihailtavan ekonomisia; useimmiten niillä on myös kärkensä ja mielekkyytensä. Jarva kertoi Heikki Eteläpäälle, että inhimillisyytensä takia Frank Capra sopii esikuvaksi komediantekijälle, mutta ”hänen amerikkalainen temponsa ei ole siirrettävissä suomalaiseen elokuvaan: jos suomalainen alkaa toimia yhtä nopeasti se ei ole enää luonnollista – se on kulmikkuutta, siihen tulee tekemisen maku.”

”Tämä on Loman tyylilajin ja verkkaisen rytmin puolustus, samalla kun havainto on yleisemminkin osuva. Joka tapauksessa se vastaa Jarvan temperamenttia ja hänen tapaansa tehdä komediaa. Koomisten tilanteiden ja kehittelyjen rinnalla Lomassa on tilaa tunnelmien ja maisemien maalailulle, hiljaisille ja näennäisen tyhjäkäyntisille tuokioille. – –

Niin varmasti ja tyylikkäästi kuin Loma onkin rakennettu, tasapainoilu koomisen aineksen ja taustan rakentamisen, tyypin ja ihmisen välillä jää yhä hieman ongelmalliseksi. Laaja henkilögalleria, poikkeamat tunnelma- ja miljöömaalailuun antavat elokuvalle epäilemättä ilmaa ja viehkeän mietiskelevän, jopa runollisen sävyn, mutta ne voi nähdä myös rakennelmaa löysentävinä tekijöinä. Kaiken aikaa läsnä oleva tajunnallinen taso unelmineen, painajaisineen, takautumineen ja välähdyksineen ihmisten arkiympäristöstä rikastaa elokuvaa, estää ihmisiä latistumasta pelkiksi tyypeiksi. Se sitoo teemat uudella tavalla todellisuuteen: ihminen on kokonaisuus, siihen kuuluvat hänen unelmansa, pettymyksensä, koko kulttuuritaustansa ja menneisyytensä, mitä naurettavaa roolia tai tehtävää hän sitten yrittääkin toimittaa.”

(Sakari Toiviainen, Risto Jarva, 1983)

 

Loman teemoina ovat pako ja salatut identiteetit. Sen henkilöhahmot ovat lähteneet lomalle, mutta samalla pakoon Suomea, perhettään, rakkaussuhteitaan, työtään, statustaan ja rooliaan. Näin lomalaisten välille kehittyvät ihmissuhteet tulevat perustuneeksi valheelle: johtaja esiintyy duunarina, vahtimestari johtajana, tarjoilija filmitähtenä, sairaanhoitaja lääkärinä; myös Aimo Niemen unelmien ”salaperäinen kaunotar” osoittautuu aikanaan savoa viäntäväksi tavalliseksi tytöksi. Bahtinia seuraten voisi sanoa, että Loman päähenkilön, hiukan hölmön ja naiivin Aimon, emansipatorinen tehtävä liittyy näiden sinänsä viattomien sosiaalisten valheiden paljastamiseen, ihmissuhteiden normalisoimiseen ja sen kautta ihmisten vapauttamiseen olemaan oma itsensä.

Jos Jarvan edellinen työ toi mieleen kesäteatterin, Lomassa on kotielokuvan tuntu, sellaisen, jota tällaisten lomamatkojen jälkeen kokoonnutaan joukolla katsomaan ja jonka kautta yhteiset muistot eletään naurunremakoiden säestyksellä uudelleen. Ulkopuolisten kannalta sisäpiirin hauskanpito ei kuitenkaan ole samalla lailla tarttuvaa. Lomasta ei kehity missään vaiheessa kunnon farssia. Ohjaaja tyypittelee henkilönsä melko raskaalla ja estottomalla kädellä, mutta ei juurikaan käytä hyväkseen niitä tilannekomiikan mahdollisuuksia, joita tällaisen suomalaisjoukon rantaloma kohtuudella voisi tarjota.

Loma paljastaa paljon Risto Jarvan komediallisesta näkemyksestä. Hauskoja tilanteita enemmän häntä näyttävät kiinnostavan sentimentaalisen ja romanttisen komedian elementit, unelmien ja todellisuuden ristiriita, mentaalisten maailmojen ja karun arjen yhteensopimattomuus. Lomassa on hetkittäin sitä ”mentaalisen slapstickin” häivähdystä, joka on tyypillistä Woody Allenin urbaanien komedioiden vieraantuneelle päähenkilölle – mutta vain häivähdys. – –

”Runoilija, siviilissä pankkivirkailija; mies jolla on naisen paperit” ei kenties toimi parhaalla tavalla Rhodoksen sannoilla, mutta tätä hahmoa kehitellessään Jarva ja Litja kuitenkin olivat jälleen lähempänä sitä näkemystä, josta klassiset komedialliset hahmot nousevat.”

(Olli Alho, teoksessa Suomen kansallisfilmografia 8, 1999)

 

Takaisin filmografiaan

Mies, joka ei osannut sanoa ei (1975)

Mannen, som inte kunde säga nej / The Man Who Couldn’t Say No /
Der Mann, der nicht nein sagen konnte / Az ember, aki nem tudott nemet mondani

Maa: Suomi
Valmistumisvuosi: 1975

Ohjaus: Risto Jarva
Tuotanto: Filminor Oy

Näyttelijät

Antti Litja (pastori, avioliittoneuvoja Aimo Niemi, ”Aippa”)
Kirsti Wallasvaara (ompelija Milla Kurki)
Matti Ruohola (Kauko Aaltonen, ”Kake”)
Vivi-Ann Sjögren (Anna Aaltonen, o.s. Lindkvist)
Sina Kujansuu (naispoliisi)
Seela Sella (Nummiska, saunottaja)
Jukka Sipilä (maalari Renlund)
Kauko Helovirta (poliisi Vilho Hakola)
Helena Notkonen (Renlundska)
Erkki Pajala (huuliharppua soittava joutomies)
Liisa Hukkinen (Aallon Maija)
Eero Rinne (talonmies Huhtamo)
Paavo Hulkkinen (Salosen pappa)
Esko Mattila (kirkkoherra)
Seppo Sariola (sokea Vilen)
Eeva-Maija Haukinen (Kahilaiska)
Pentti Kotkaniemi (maanmittari)
Paul Osipow (Kahila)
Maarit Hyttinen (gimma)
Kalle Ruohola (Petteri Aaltonen)
Martti Pennanen (kertoja, hevosen ääni)

Muut esiintyjät

Erkki Peltomaa (kivimäkeläinen / Millaa pyörällä kyytivä mies)
Juhani Lankinen (kivimäkeläinen)
Matti Ollila (mies laivalla / mies Alkon kassajonossa)
Kullervo Kukkasjärvi (mies laivalla)
Katja Pallasmaa (kivimäkeläinen)
Sirkku Pallasmaa (kivimäkeläinen)
Marjo Peltomaa (kivimäkeläinen)
Riikka Peltomaa (kivimäkeläinen)
Aili Pallasmaa (kivimäkeläinen / nainen saunassa)
Tuomas Peippo (hernepyssyllä muuttoautosta ampuva Kahilan poika)
Hilkka Jarva (rouva Kaken kaupassa)
Marja Ruohola (rouva Kaken kaupassa)
Irma ja Juhani Lankisen lapsia (lapset ikkunassa / kaksi pikkupoikaa pihalla)
Matti Kuortti (puiston penkillä makaava mies / mies saunassa)
Nadja Pyykkö (äiti)
Marja Pyykkö (pikkuvauva)
Antti Peippo (talonmies)
Orvokki Taivalsaari (naispoliisin naapuri / nainen saunassa)
Risto Jarva (naispoliisin naapuri)
Ritva Mattila (nainen Aimon vastaanotolla)
Mariann Veijalainen (nainen Aimon vastaanotolla)
Mirja Malmström (nainen Aimon vastaanotolla)
Eila Karkkunen (nainen Aimon vastaanotolla)
Sointu Koski (nainen Aimon vastaanotolla)
Matti (Matteus) Marttila (mies Alkon kassajonossa / mies saunassa)
Heikki Hirvilahti (mies saunassa)
Terttu Cousin (nainen saunassa)
Irma Lankinen (Hakolaska)
Juha-Veli Äkräs (purkumies)
Puu-Vallilan asukkaita (väki pihakokouksessa)
Aroviima (hevonen)

Tekijät

Ohjaus: Risto Jarva
Käsikirjoitus: Jussi Kylätasku, Risto Jarva, Kullervo Kukkasjärvi
Tuotanto: Kullervo Kukkasjärvi
Kuvaus: Antti Peippo
Leikkaus: Risto Jarva, Matti Kuortti
Äänitys: Matti Kuortti, Juha-Veli Äkräs
Musiikki: Markku Kopisto
Lavastus: Matti (Matteus) Marttila
Puvut: Harlem-putiikki
Naamiointi: Nadja Pyykkö
Järjestäjä: Matti Ollila
Kuvaussihteeri: Orvokki Taivalsaari
B-kuvaus: Erkki Peltomaa, Pekka Aine
Miksaus: Kullervo Kukkasjärvi
Musiikin sovitus: Risto Pelli
Musiikin äänitys: Mikael Nuorivaara (kappale ”Katseen kosketus”)
Valokuvat: Risto Jarva
Värimäärittely: Jorma Korpinen
Muusikot:
Markku Kopiston studio-orkesteri:
Jarmo Ahvenainen (alttoviulu)
Timo Aittokallio (rummut)
Veli-Pekka Bister (sello)
Antti Hytti (kontrabasso)
Heikki Hämäläinen (viulu)
Veijo Lankinen (tuuba)
Pekka Lappalainen (huilu)
Väinö Liikanen (basso)
Kari Lindstedt (sello)
Jari Metsberg (kitara)
Vesa Mäkelä (huuliharppu)
Risto Pelli (piano)
Risto Pensola (tenori- ja sopraanosaksofoni)
Jussi Pesonen (viulu)
Ahti Pilvi (viulu)
Timo Ryymin (kitara)
Juhani Tiainen (viulu)
Jorma Ylönen (viulu)

Musiikki

Kivimäki
Sävellys: Markku Kopisto
Sovitus: Risto Pelli

Mies, joka ei osannut sanoa ei
Sävellys: Markku Kopisto
Sovitus: Risto Pelli

Millan teema
Sävellys: Markku Kopisto
Sovitus: Risto Pelli

Kivimäen pumpun humppa
Sävellys: Markku Kopisto
Sovitus: Risto Pelli

Veneretki
Sävellys: Markku Kopisto
Sovitus: Risto Pelli

Katseen kosketus
Sävellys: Markku Kopisto
Sanoitus: Jussi Kylätasku
Sovitus: Risto Pelli
Esittäjä: Timo Tervo (Timo Tervomaa)

Tekniset tiedot

Kesto: 103 min.
Värillisyys: väri
Kuvasuhde: 1 : 1.66
Filmimateriaali: Fujicolor

Tuotantotiedot

Kuvausaika: 9.6. – 25.7.1975
Tuotantokustannukset: 680 000 mk
Studio: Oy Mainos-TV-Reklam Ab:n studio 3
Laboratorio: Kurkvaara-Filmi Oy
Äänimenetelmä: Picot
Äänitysstudio: Suomi-Filmi Oy
Musiikin äänitysstudio: Finnvox Oy

Esitystiedot

Ensi-ilta Helsingissä: 21.11.1975 (La Scala, Ritz)
Elokuvateatterilevitys: Suomi-Filmi Oy
Esitysoikeudet:
Suomi-Filmi Oy (elokuvateatterit, 16 mm filmi)
Filminor Oy:n konkurssipesä: Pinomaa / Takkinen (video, insertit)
MTV Oy (televisio)

Tarkastustiedot

Ikäraja: K 12
Veroluokka: Verovapaa

 

Elokuvan taustaa

Filminorin talous ja toiminta alkoi 1974 olla vaakalaudalla. Yhden miehen sota (1973) oli mennyt kaupallisesti penkin alle. Öljyn hinnannousua seuranneen energiakriisin vaikutuksesta myös filmimateriaalin hinta oli noussut, ja teollisuuden säästökampanja oli vähentänyt tilauslyhytelokuvien tuotantoa. Filminorin oli nyt pakko saada aikaan menestyselokuva. Tuottaja Kullervo Kukkasjärvi sanoi jälkikäteen: ”Oli ilman muuta selvää, että jos tekisimme vielä yhden arkirealistisen elokuvan aikana, joka alkoi saada laman piirteitä, voisimme saman tien etsiä itsellemme uudet työpaikat.”

Risto Jarva, Kukkasjärvi ja käsikirjoittaja Jussi Kylätasku tulivat siihen tulokseen, että olisi aika tehdä komedia. Jarva oli tehnyt komediaa uransa alussa (Yö vai päivä, 1962, X-Paroni, 1964, osittain Onnenpeli, 1965). Jarva oli joskus kävellyt Puu-Vallilan katuja ja ajatellut paikkaa antoisana kuvausympäristönä. Päätettiin tehdä kesäinen tarina ja palata väreihin, joita Jarva oli käyttänyt elokuvissa Yö vai päivä ja Bensaa suonissa (1970) (ja monissa lyhytelokuvissa). Jarva sanoi selvityksessään kamerataidetoimikunnalle:

”Näin suoraan sanoen sekä Filminorin osuus suomalaisessa elokuvatuotannossa että minun ohjaajanurani alkavat olla huonoissa kantimissa, jollei kontaktia yleisöön pikaisesti löydy. Siksi tulevaisuudensuunnitelmamme liikkuvat komedian parissa. Rohkenemme kuitenkin vielä suunnitella komediaa, jonka henki olisi lämmin, vastapainona yhä kovenevalle maailmalle.”

Antti Peippo vitsaili: ”Valtionpalkintojen takia on ollut pakko tehdä yhteiskunnallista elokuvaa, mutta nyt kun Spede palkittiin, mekin uskalsimme yrittää.” (Peippo viittaa siihen, että Spede-elokuva, Ere Kokkosen ohjaama Viu-hah hah-taja, 1974, oli saanut ensi kertaa pienen laatutukipalkinnon.)

Äänittäjä ja toinen leikkaaja Matti Kuortti kertoi myöhemmin: ”Tavallaan Risto kunnioitti, arvosti työtovereitaan siinä määrin että lähti tekemään leffaa, jota ei itse ehkä ihan välttämättä olisi halunnut tehdä. Jatkuvuuden turvaaminen, tulevaisuuden petaaminen olivat mielessä silloin kun Miestä lähdettiin tekemään.” Kysymyksessä oli Jarvan sanoin Filminorin ”pelastusoperaatio”. Sakari Toiviaisen mukaan ”kaiken takana oli kuitenkin vilpitön ja vakava kiinnostus tähän taiteen lajeista vaikeimpaan (komediaan)”.

Jarva jatkoi: ”Elokuva on elämäntapakomedia. Se kuvaa viimeisiä jäänteitä sellaisesta kaupunkimaisesta elämäntavasta, jossa ihmiset ovat toisilleen ihmisiä, tuttavallisia, osanottavaisia, avuliaita, ja jossa ihmiset pysyvät toisilleen ystävinä tapahtuipa mitä tahansa. Käsittelytapa on romantisoiva. Ympäristön uusien kerrostalojen asukkaat tuntuvat roboteilta. Puutalokaupunginosan kaduilla kulkee jo uhkaavia mittamiehiä.

Ennen kaikkea haluan huomauttaa, että kysymyksessä ei ole arkirealistinen ja yhteiskunnallisia kysymyksiä suoraan esille tuova elokuva. Toiveet paremmasta tulevaisuudesta liittyvät pikemminkin romantisoituun menneisyyteen. Tämä menneisyys tulee tuotapikaa meille kaikille arvokkaan tiedon lähteeksi joutuessamme opettelemaan tulemaan toimeen vähemmällä kuin mihin olemme tottuneet.”

Kylätasku on kertonut: ”Kun olin tehnyt ensimmäisen version siitä mistä sitten tuli Mies, joka ei osannut sanoa ei, hän (Jarva) sanoi, että hän ei halua tehdä tällaista kolhoa farssia. Hän puhui aivan vakavissaan sellaisista asioista kuin inhimillinen komedia, lämpö… ja sanoi että ihmisellä pitää olla hyvä mieli kun se poistuu teatterista.”

Kylätasku oli kirjoittanut komediallista tekstiä teatteriin, radioon ja televisioon. Käsikirjoitusryhmään liittyi myös Kukkasjärvi, vanhan amerikkalaisen komedian ihailija ja tuntija. Hän on sanonut: ”Aiheenvalinnassa oli myös oma omalaatuinen aspektinsa, joka liittyi kemistikoulutukseemme: vuoden 1973 / 74 ns. energiakriisi synnytti halun propagoida yksinkertaista, vanhanaikaista elämäntapaa, joka on uhassa kadota teknologian kehityksen molokinkitaan.” Kukkasjärven mukaan Jarvan esikuvana tässä vaiheessa oli ennen kaikkea Jacques Tati. Kohtaus jossa Renlund maalaa humalassa on lainaa Kukkasjärven suosikin John Fordin elokuvasta Jokilaiva. Sopii kysyä oliko Jarva nähnyt Tage Danielssonin ekologista fantasiakomediaa Omenasota (1971). Elokuvassa Mies, joka ei osannut sanoa ei on myös makuuhuonefarssin aineksia.

Mies, joka ei osannut sanoa ei avasi Risto Jarvan suositun yhteistyön Antti Litjan kanssa. Litja oli teatterikouluaikoinaan esiintynyt muutamien elokuvien sivuosissa (mm. Veikko Itkosen ohjaama Vaarallista vapautta, 1962). Näyttelijälakko katkaisi lupaavasti alkaneen elokuvauran. Tampereen Työväen Teatterin kautena Litja sai huomiota ja kiitosta nimiosasuorituksellaan Veikko Kerttulan ohjaamassa TV-elokuvassa Taksikuski (1967). 1975 hän oli siirtymässä Kansallisteatteriin, kun sai kutsun koekuvaukseen. Jarva on kertonut: ”Antti Litja on vähäeleisenä suorittajana minun mieleeni. En pidä komediasta, jossa näyttelijä on hauska tekemällä kaikenlaisia temppuja. Usein tästä tulee sellaista tehtyä hauskuutta: katsokaa, miten hauska minä olen. Läksimme oikeastaan aivan tietoisesti tuollaisen amerikkalaisen -20-luvun mykkäkomedian linjalle. Antti Litjan hahmoon saatiin vaikutteita mm. mainiosta Harold Lloydista – pyöreine silmälaseineen päivineen.” Ja edelleen: ”Mykkäkomediassa tilanteet ovat hassuja, eivät ihmiset. Niissä jokin asia menee pieleen, sitä yritetään korjata, tapahtumat menevät entistä enemmän pieleen ja näin tilanteet vyöryvät eteenpäin ilman että niitä pystyttäisiin hallitsemaan ja kaiken aikaa ihmiset ovat ihan tosissaan. Jotakin tällaista me olemme yrittäneet.” Jarvan mukaan ”komedia on liian vaikea laji hutilointiin, siinä päinvastoin pitää keskittyä miltei enemmän”.

Naispääosaan valittu Kirsti Wallasvaara oli suosittu näyttelijä, jonka läpimurto oli Mikko Niskasen ohjaamassa elokuvassa Käpy selän alla (1966). Elokuvassa Mies, joka ei osannut sanoa ei Risto Jarvan näyttelijätiimiin liittyi luottokoomikoksi Jukka Sipilä, säveltäjäksi tuli Markku Kopisto ja lavastajaksi Matteus Marttila.

Rahoitus järjestettiin opetusministeriön ennakkotuen, Mainos-TV:n televisiointioikeuksien ennakko-oston sekä Risto Jarvan ja toimitusjohtaja Kullervo Kukkasjärven tekemän vekselin avulla. Vuonna 1974 myönnetty ennakkotuki ei riittänyt; keväällä 1975 kamerataidetoimikunta myönsi lisäapua ja MTV tuli mukaan osatuottajaksi, Kukkasjärven mukaan aluksi hyvin epäluuloisena pappistarinan tarkoitusperiä kohtaan.

Elokuva kuvattiin suurelta osin Vallilan puukaupunginosassa Helsingissä.

Elokuvien Kun taivas putoaa… ja Yhden miehen sota huonon yleisövastaanoton jäljiltä Risto Jarvan nimi päätettiin jättää pois elokuvan mainoksista.

 

Elokuvan juoni

Kertojana toimiva paikkakunnan viimeinen hevonen esittelee Kivimäen puutalokaupunginosan Helsingissä ja joukon sen asukkaita: valtuustoehdokkaana olleen ompelija Millan, joka huonojen mieskokemusten jälkeenkin unelmoi oikeasta rakkaudesta, saunottaja Nummiskan ja talonmies Huhtalan jotka tuntevat vetoa toisiinsa, kauppiaspariskunta Kake ja Anna Aaltosen, juopon maalari Renlundin topakoine vaimoineen sekä Salosen papan, joka kosii Aallon Maijaa ”kilvan kunnan ja kuoleman kanssa”. Vanhat puutalot aiotaan kuitenkin purkaa ja tilalle rakentaa betoninen kerrostaloalue.

Kivimäkeen palaa 15 Amerikan vuoden jälkeen pastori Aimo Niemi, Kaken poikavuosien kaveri, jolle Anna on ollut ensirakkaus. Aimo saa toimen kaupunginosan avioliittoneuvojana ja kohtaa naispoliisin, joka sanoo olevansa ”se klassillinen toinen nainen”.

Aimo muuttaa Millan naapuriksi. Milla loukkaantuu Aimolle, kun tämä on allekirjoittanut sekä Aaltosten uutta asuinaluetta puoltavan adressin että hänen itsensä ajaman vastalausekirjelmän.

Naispoliisi noudattaa Aimon neuvoa ja jättää ilman housuja yövieraansa joka osoittautuu Kakeksi. Väärinkäsityksen kautta Aimo löytyy naisen kylpyhuoneesta Kaken livahdettua. Aimo saa mainetta naistenmiehenä ja hänen vastaanotolleen alkaa olla tungosta.

Aimo aikoo kosia Millaa, mutta on liian ujo kertoakseen tunteistaan ja sotkee asiansa. Kake jatkaa vaimonsa Annan pettämistä ja lähettää Aimon viemään Annalle kukkia. Milla epäilee Aimon viettäneen yön Annan kanssa ja torjuu Aimon, joka on ollut naispoliisin kahlehtimana.

Huhtala ja Nummiska löytävät toisensa. Myös Maija suostuu vihdoin Salosen papan kosintaan. Anna luulee Aimon yhä olevan rakastunut häneen ja onnistuu tekemään Kaken mustasukkaiseksi. Aimo haluaa palata Amerikkaan. Kake heittää Aimon ulos.

Milla löytää Aimon keskellä mielenosoituskulkuetta Kivimäen säilyttämisen puolesta.

 

Elokuvan vastaanotto

Mies, joka ei osannut sanoa ei täytti tavoitteensa eli kontaktin luomisen suureen yleisöön. Se keräsi katsojia enemmän kuin mikään Risto Jarvan aikaisempi elokuva, lähes 300 000. Sitä esitettiin Helsingissä peräkkäin 44 viikkoa. Edelle vuoden katsojamäärissä meni Ere Kokkosen ohjaama Spede-tuotanto Professori Uuno D. G. Turhapuro. Elokuvan Mies, joka ei osannut sanoa ei tv-esityksessä 1977 ylittyi peräti 2 miljoonan katsojan raja, ja lähelle sitä päästiin myös uusinnassa 1980.

Elokuva myytiin Ruotsiin. Se esitettiin 1978 Neuvostoliiton keskustelevisiossa sen jälkeen kun siitä lehtitietojen mukaan oli poistettu ”joitakin raisuhkoja juopottelukohtauksia”. Elokuva esitettiin myös Lyypekin pohjoismaisilla elokuvapäivillä ja Budapestissa suomalaisen elokuvan sarjassa.

Päivälehtikritiikki oli kauttaaltaan myötämielistä. Mies, joka ei osannut sanoa ei nähtiin lämminhenkisen ja inhimillisen komedian tervetulleena aluevaltauksena. Erkka Lehtola (Aamulehti) puhui ”hyvällä maulla tehdystä komediasta”, joka tuo mieleen Aapelin. Paula Talaskivi (Helsingin Sanomat) puhui ”mainiosta sekoituksesta satua ja totta”. Sakari Toiviaisen (Ilta-Sanomat) mukaan elokuva onnistuu olemaan kirpeä, älykäs, ajankohtainen ja ennen kaikkea hauska. Heikki Eteläpää (Uusi Suomi) koki merkittävimpänä sen, että Jarva on varsin eriarvoisista aineksista pystynyt koostamaan erittäin yhtenäisen ilmaisullisen linjan. Toisaalta muistutettiin, että Jarvan tavoitteet eivät kenties olleet nyt yhtä korkealla kuin aikaisemmin. Lehdistössä oli vain muutama suoranainen soraääni Jarvan linjan vaihdoksesta. Suopea arvostelu ”tuntui mukavalta, sillä komedia on tekijälleen sikäli ongelmallinen, että harvoin siitä saa julkista kiitosta osakseen” (Kukkasjärvi).

Kritiikkiä on tullut Jarvan lähipiiristä. Peter von Bagh ei kannattanut koko elokuvan tekemistä. Jussi Kylätasku ei ollut tyytyväinen lopputulokseen, jota piti kaavamaisena ja kalseana. Jaakko Pakkasvirta ei innostunut Jarvan viimeisistä komedioista. Kari Nissisen mielestä Jarva ei osannut tehdä komediaa, omasi raskaan suomalaisen mielenlaadun.

Mies, joka ei osannut sanoa ei sai laatutukea. Tuomo Kattilakoski sai osittain tämän elokuvan ansiosta henkilökohtaisen elokuvataiteilijapalkinnon. Käsikirjoitustyöryhmä sekä Antti Litja palkittiin Jussi-palkinnoilla.

 

Luonnehdintoja elokuvasta

Risto Jarva on palannut ohjaajanuransa alussa harrastamansa komedian pariin. Tulokset ovat nyt toista luokkaa. Vuosien mittaan hankittu taito ja keinojen hallinta näkyvät niin koko kuvassa kuin yksityiskohdissakin. Jarva toteuttaa Jussi Kylätaskun käsikirjoitukseen perustuvan tarinan perinteisellä komediatyylillä, selkeästi ja ihmiskuvauksen pohjalta samalla kun mukaan tulee myös sopiva annos tunnetta, menneen ja menemässä olevan elämänmuodon haikeutta. Antti Peipon kuvaus ja Markku Kopiston musiikki tukevat samaa asiaa. – – Yleiskuvan ainoana rikkeenä on paikoittainen turhan hidas vauhti.”

(Leo Stålhammar, Suomenmaa, 25.11.1975)

 

”Kaikesta painolastistaan huolimatta Mies, joka ei osannut sanoa ei on hauska elokuva. Sen huumori asetelmallisuudesta huolimatta ei ole pakotettua, sen henkilöt kliseemäisyydestään huolimatta tuntuvat varsin hyvin tavoittavan rennon elämäntunnun. Tämä kaikki johtuu siitä, että Jarva työryhmineen ei ole sortunut toteutuksissaan helpoimpaan ansaan. Hän on vastustanut houkutusta lisätä vauhtia kommelluksiin, niin kuin perinteisen farssin keinoihin kuuluu, vaan hän pikemminkin pyrkii hidastelemaan, saadakseen ilmaisuunsa mahdollisimman paljon pieniä tehosteita. Ja tämä toimii. Elokuvaan tulee sen rapsodisuuteen soveltuvaa verkkaisuutta, ja farssi muuttuu inhimilliseksi komediaksi, ja juonen pahimmat karikot eivät näy niin selvästi.”

(Markku Tuuli, Katso, 49 / 1975)

 

Antti Litja tulkitsee pikku pastorin rakastettavan nahjusmaisuuden hyvin persoonallisella huumorilla ja charmilla. Kirsti Wallasvaara on raikas ja sensuellin pehmeä ja napakka ihan yhtaikaa hänen valittunaan. Jukka Sipilä lyö oman komiikkansa tutut – silti toki edelleen tuoreen tehokkaat – valtit pöytään kestohumalaisen maalarimestarin lähes mykässä roolissa. Matti Ruohola antaa rikkaan, niin ikään myös rikkaasti koomisen ilmeen Kakelle, hummailevalle kauppiaalle. Seela Sellan saunottaja ja Helena Notkosen Renlundska ovat ilmaisultaan elävän arkisia neiti- ja akkaihmisiä jne. Yleensä näiden ihmisten seurassa viihtyy, viihtyvyyden päällimmäisenä merkkinä on se, että monista olisi tahtonut tulla tietämään vielä enemmänkin.”

(Heikki Eteläpää, Uusi Suomi, 23.11.1975)

 

”Yleisönsuosion ohella se (Mies, joka ei osannut sanoa ei) palautti myös uskon suomalaiseen elokuvakomediaan taiteellisesti laadukkaammalla tasolla kuin mitä esim. Spede oli alaa vuosikymmenen hallinneena esittänyt. Elokuva muodostuu kaikesta juonellisesta teennäisyydestään huolimatta vaikuttavaksi inhimilliseksi komediaksi, mihin myös elokuvan näyttelijöillä oli huomattava osansa. Sen sijaan Jarvan ilmiselvä pyrkimys kaupunkikulttuurin kritiikkiin ja eräänlaiseen hätähuutoon tuolloin ajankohtaisen Puu-Vallilan puolesta ei oikein mene läpi.”

(Sakari Haapaniemi, Elokuvalehti Spektri, 1 / 1978)

 

Mies, joka ei osannut sanoa ei ja sitä seurannut Loma eivät kuulu suosikkeihini, mutta eivät myöskään särkeneet pitkäaikaista uskoani Ristoon huumorin ymmärtäjänä. Ei komedia hänelle ollut vieras tai edellytyksetön alue, mutta koin niiden populismin jollain perusluontoisella tavalla Riston kannalta oudoksi elementiksi.”

(Peter von Bagh, Filmihullu, 1 / 1978)

 

”Monet kokivat hämmentävänä Jarvan uran hyppäyksen karheimmasta realismista (Yhden miehen sota) ”kevyimpään” komediaan (Mies, joka ei osannut sanoa ei). Sama tekijä oli varmasti kummankin elokuvan takana, sekä täydestä sydämestään että välttämättömyyden pakosta. Tuottajana, ohjaajana ja elokuvapoliitikkona hän oli käynyt läpi yhden miehen sodan: oli hävinnyt, vaan ei nujerrettu, lyöty mutta yhä pystyssä, ulospelattu jolla oli vielä rahkeissa varaa. Tämän sodan jälkeen hän oli mies joka ei voinut sanoa ei komedialle.

Monet näkivät Jarvan siirtymisen komediaan pelkkänä kaupallisena laskelmointina. Siinä vaiheessa – – oli kyllä pakko ruveta laskemaankin. Kernaasti uskoo myös niitä todistajanlausuntoja, joiden mukaan Jarva heikkojen yleisömenestysten ja komiteatyön romutuksen jälkeen halusi etsiä tukea yleisöltä ja näyttää että hän pystyi tekemään suuren yleisön elokuvia.

Mutta ennen kaikkea Jarva ratkaisua tehdessään ajatteli Filminorin toiminnan jatkuvuuden ja pitkäaikaisten työntekijöiden palkkojen, ammattitaidon ja toimeentulon turvaamista.”

”Juuri miljöö, vanha puutaloasutus ja sen ihmisläheinen elämänmuoto luovat sillan sadun maailmasta todellisuuteen. Miljöökuvauksella on ollut etuoikeutettu asema kaikissa Risto Jarvan elokuvissa. – – Elokuvassa Mies, joka ei osannut sanoa ei kaikki on miljöön kyllästämää: se määrittää ihmisten aseman ja heidän ominaispiirteensä. – – Elokuva muistuttaa ihmiskeskeisen elämänmuodon ja katoamassa olevan ympäristön korvaamattomista arvoista ja viittaa ihmisarvoisen elämän mahdollisuuteen myös tulevaisuudessa, kaupunkisuunnittelun yhdenmukaistavasta ja vinouttavasta jyrästä huolimatta. Kaupungissa on tulevaisuus ja Asuminen ja luonto ovat saaneet vastineensa näytelmäelokuvan puolella.”

”Komedia ja ”vakava sanoma” on pyritty limittämään elimellisesti yhteen, mutta aivan loppuun saakka tämä ei ole onnistunut, ja joissakin vaiheissa pyrkimykset lyövät toisiaan korvalle. – – Huumori on rakennettu sisään koko lähestymistapaan ja sopivin välein sen annetaan purkautua sanallisina vitseinä tai tilannekomiikkana tai molempien yhdistelmänä. Tekijät ovat selvästi hakeneet aivan omaa komedian rytmiään, jossa maalaileva ja mietiskelevä ote korvaisi ulkoisen vauhdin ja toiminnan. Koomiset vedot on pyritty sulauttamaan tähän tietynlaiseen alaviritykseen mahdollisimman paljon samassa hengessä ja tyylilajissa, niin etteivät ne hyppäisi silmille kokonaisuudesta. Tyylin yhtenäisyys ja omaleimaisuus ovat tästä varmasti voittaneet, kun taas komedian tehossa ja terässä on hävitty.”

”Loppujakso huipentaa ja yhdistää läpi koko elokuvan kulkevat aiheet ja kehittelyt. Ongelmallisuus tässä kuten koko elokuvassa liittyy rytmitykseen farssikäänteiden ja tunnelmoinnin kesken sekä henkilögallerian laajuuteen ja tyyppimäisyyteen.”

”Lähes taianomainen on lyhyt kohtaus, jossa maalari, talonmies ja pultsari musisoivat yhdessä seesteisenä iltapuhteena: siinä on kaunis ilmaus yhteishengestä ja katoavasta elämäntavasta samalla kun se välittää jotain sanoin kuvaamatonta.”

Antti Litjalle Mies, joka ei osannut sanoa ei oli toinen läpimurto. Tässä hän loi omaleimaisen ja supisuomalaisen komediahahmonsa, jota hän sitten hyvällä menestyksellä muunteli ja kehitteli edelleen Jarvan kahdessa seuraavassa elokuvassa. Litjan Aimo Niemi on peruskansallinen tyyppi, ujo jurrikka, hämmentynyt naisten edessä, eksyksissä maailmassa tavalla joka hipoo eksistentialistista kommenttia. Viattomuudessaan ja epäkäytännöllisyydessään hän on outo lintu kaikkein tavanomaisimmissa askareissa ja tilanteissa, tehokkuusajattelun kyynärpäätaktiikan sisäistäneiden, harhakuvattomien lähimmäistensä joukossa. ”Aimo Niemen rooli on hahmo jonka saan aika helposti esiin”, Litja itse kertoo. ”Olen sitä teatterissakin jonkin verran viljellyt; semmoinen nahjusmainen, kömpelö, saamaton ihminen. – – Linja löytyi siten, että minä yleensä ehdotin tai kysyin, että sopiiko niin tai näin ja Risto sitten sanoi juu tai ei.”

Heikkouksineenkin Mies, joka ei osannut sanoa ei onnistuu välittämään tunteen, atmosfäärin ja näkemyksen. Sen ihmiset ovat pilapiirrostasoa, mutta elokuvasta suodattuva tunne on kaukana ylemmyydentunnosta tai halveksunnasta näitä ihmisiä kohtaan; siitä henkii ymmärtämystä inhimillisyyden kaikkia esiteltyjä muotoja ja muunnelmia kohtaan. Nämä ihmiset saattavat olla kaukana täydellisestä: he juopottelevat, laiskottelevat, pettävät, valehtelevat, juoruavat, huijaavat ja tekevät kukin omia omituisuuksiaan, mutta juuri siksi heidät tunnistaa joltakin särmältään eläviksi.

Mies, joka ei osannut sanoa ei jalostaa kotimaisen elokuvan piintyneen perinteen, alkeellisen puskafarssin ainekset uudelle tasolle tuomalla peliin oikeat annokset älyä, makua, myötätuntoa, herkkyyttä ja kontrollia. Toisaalta syvä sitoutuminen aiheeseen puuttuu, tekijät välttävät ottamasta esimerkiksi romanttisia kehittelyjä aivan vakavasti: lähestymistapa säilyy viileänä, nokkelana, etäisesti havainnoivana. Kysymys on tekijöiden ja yleisön yhteisleikistä, tasavertaisuuden pohjalta. Jarvan elokuva ei lähde liikkeelle yleisön aliarvioinnista, vaan yleisön kunnioituksesta eikä se toteuta sellaista älyn ja tunteen riistoviljelyä mikä enimmäkseen on leimannut kotimaista elokuvafarssia. -70-luvun puolivälissä Mies, joka ei osannut sanoa ei palautti suomalaiselle elokuvakomedialle olemassaolon oikeudet, `normaalin paperit´.”

(Sakari Toiviainen, Risto Jarva, 1983)

 

Mies, joka ei osannut sanoa ei -elokuvan ja Loman Aimo Niemi sekä Jäniksen vuoden Kaarlo Vatanen liittävät Jarvan luontevasti elokuvakomedian suureen perinteeseen – –

Jarvan kehitys urbaanien aiheiden ensin optimistisesta, sitten yhä kriittisemmäksi käyvästä tarkastelijasta hieman alakuloisten komedioiden tekijäksi ei ole vaikea hahmottaa. – –

Jarvan pitkät `vakavat´ elokuvat Työmiehen päiväkirja, Ruusujen aika, Bensaa suonissa ja Kun taivas putoaa… kertovat ohjaajansa urbaanin optimismin vähittäisestä rapautumisesta. – –

Erikoista kyllä, Risto Jarva tarvitsi komedian keinoja viedäkseen päätökseen sen kritiikin, jonka hän näin oli aloittanut. Mies, joka ei osannut sanoa ei räväyttää Jarvan uraa seuranneiden katsojien eteen paradoksin: se vapaus ja itsensä toteuttaminen, jonka piti olla mahdollista juuri uuden, ihmisläheisen urbanismin puitteissa, voikin nyt toteutua vain, jos kaupunki kieltää oman olemuksensa ja suostuu elämään osittain maaseutuna, pienten kylien kokonaisuutena – –

Miksiköhän Jarva antoi komediansa päähenkilölle juuri puolittain amerikkalaisen identiteetin? Olivatko hänen mielessään eräät amerikkalaisten elokuvien miehekkäät ja vahvalla sosiaalisella omallatunnolla varustetut irlantilaispapit; vai halusiko hän tällä valinnalla vain antaa Aimo Niemelle ripauksen sitä suoruutta, naiiviutta lähentelevää rehellisyyttä ja luottamusta ihmisten hyvyyteen, joista vaikkapa jonkun James Stewartin perusamerikkalaisimmat hahmot on tehty?

Tällaisena avoimena ja lapsenomaisen ystävällisenä hahmona Aimo Niemi kannattaa mainiosti sitä vaatimatonta komediallista juonta, jonka varaan elokuva rakentuu. – –

Mies, joka ei osannut sanoa ei tuo monin tavoin mieleen kesäteatterin, ei vähiten tyyliteltyjen henkilöhahmojensa ja leppoisan tilannekomiikkansa vuoksi. Tyylilajiltaan se on hyvänolon komediaa, jonka juuret teatterin historiassa voisi löytää jostakin 1700-luvun englantilaisesta sentimentaalisesta komediasta – – Siinä on farssin piirteitä, mutta viime kädessä se ei näytä kuitenkaan tähtäävän niinkään meluisan naurun aikaansaamiseen. Pikemminkin sitä voisi luonnehtia iloiseksi elokuvaksi, joka pyrkii kasvattamaan katsojien luottamusta ystävyyden sävyttämän yhteiselon mahdollisuuteen.”

(Olli Alho, teoksessa Suomen kansallisfilmografia 8, 1999)

 

Takaisin filmografiaan

Yhden miehen sota (1973)

En mans krig / Enmanskriget / One Man’s War / La Guerre d´un homme / Der Einmannkrieg

Työnimi: Kaikki tai ei mitään

Maa: Suomi
Valmistumisvuosi: 1973

Ohjaus: Risto Jarva
Tuotanto: Elokuvaosakeyhtiö Filminor

Näyttelijät

Eero Rinne (Erik Suomies)
Tuula Nyman (Liisa Suomies)
Tauno Hautaniemi (Pete Vilpponen)
Martti Pennanen (urakoitsija Matti Kivilahti)
Aimo Heimo (työmies Vänni Piiparinen)
Maarit Rinne (Susanna Suomies, ”Suska”)
Ruben Lehtonen (työmies Männikkö)
Martti Männikkö (luottamusmies Rissanen)
Jorma Pulkkinen (konemyyjä Helander)
Matti Vienovirta (Arvi Suomies)
Marita Vienovirta (Arvin vaimo)
Anna Hakala (Erikin äiti)
Hannes Veivo (Viljo Suomies, Erikin isä)
Marja-Terttu Salokari (sosiaaliviranomainen)
Marja-Leena Kylä-Utsuri (Peten iskemä nainen)
Risto Jarva (haastattelija / mies ravintolassa)
Reino Kukkasjärvi (Erikin appiukko)
Asto Maunula (pankinjohtaja)
Tapani Paunu (Ahokkaan isäntä)
Orvo Himanen (kauhakuormaajan myyjä)
Kullervo Kukkasjärvi (työnjohtaja)

Muut esiintyjät

Veikko Vennamo (Veikko Vennamo, ääni ja kuva TV-ruudussa)
Harri Holkeri (Harri Holkeri, ääni ja kuva TV-ruudussa)
Heikki Salonen (Heikki Salonen, ääni ja kuva TV-ruudussa)
Rafael Paasio (Rafael Paasio, TV-ruudussa)
Erkki Peltomaa (teknikko)
Seppo Loisa (korttia pelaava työmies)
Olavi Nikunen (yksi pelaajista)
Johannes Virolainen (Johannes Virolainen, TV-ruudussa)
Ele Alenius (Ele Alenius, TV-ruudussa)
Jouko Rinne (lumipallonheittäjä)
Matti Kuortti (TV-kommentaattorin ääni)
Orvokki Taivalsaari (nainen ravintolassa)
Matti Laakso (rahankerääjä / shakinpelaaja)
Antti Äkräs (toimittaja)
Timo Linnasalo (lehtikuvaaja)
Antti Peippo (mies työmaan konttorissa)
Leena Rinne (asuntobussin uusi omistaja)

Tekijät

Ohjaus ja leikkaus: Risto Jarva
Käsikirjoitus: Jussi Kylätasku, Risto Jarva
Tuotanto: Kullervo Kukkasjärvi
Kuvaus: Antti Peippo
Äänitys: Matti Kuortti, Timo Linnasalo
Lavastus: Antti Peippo, Matti Kuortti
Kuvaussihteeri: Orvokki Taivalsaari
Kameraoperointi: Erkki Peltomaa
Kamera-assistentti: Juha-Veli Äkräs
Valokuvat: Risto Jarva, Erkki Peltomaa
Negatiivileikkaus: Leena Palmu

Tekniset tiedot

Kesto: 108 min. (alkuaan 114 min.)
Värillisyys: mustavalkoinen
Kuvasuhde: 1 : 1.66
Filmimateriaali: negatiivi Super 16 mm, kopio Gevapan 30 (levennys 35 mm)

Tuotantotiedot

Kuvausaika: syksy – syystalvi 1972
Tuotantokustannukset: 310 000 mk
Laboratorio: Kurkvaara-Filmi Oy / Suomi-Filmi Oy / Jorma Korpinen
Äänimenetelmä: Picot
Äänitysstudio: Finnvox Oy

Esitystiedot

Ensi-ilta Helsingissä: 8.3.1974 (Adams)
Elokuvateatterilevitys: Finnkino Oy
Kantaesitys: 28.2.1973 Lammilla
Esitysoikeudet:
Suomi-Filmi Oy (elokuvateatterit, 16 mm filmi)
Filminor Oy:n konkurssipesä: Pinomaa / Takkinen (video, insertit)
MTV Oy (televisio)

Tarkastustiedot

Ikäraja: K 8
Veroluokka: Verovapaa

 

Elokuvan taustaa

Yhden miehen sodan alkuperäisaihe on Jussi Kylätaskun, joka sattumalta oli nähnyt erään perheen majoittuneena linja-autoon ja tehnyt siitä novellin. Risto Jarva pyysi Kylätaskua kehittelemään aihetta elokuvakäsikirjoitukseksi. Tarinassa kierretään pienyrittäjän ja siirtotyöläisen mukana tie- ja rakennustyömaalta ja sorakuopalta toiselle. Aluksi Jarva epäili onko hän itse muuta kuin keskiluokan kuvaaja. Kylätasku arvelee, että elokuvan tekeminen oli Jarvan ensimmäisiä syvällisempiä kosketuksia ”tavallisiin duunareihin” ja ”repuuseihin”. Mutta Jarva sai Kylätaskun mukaan yllättävän nopeasti kosketuksen näihin ihmisiin, joiden olosuhteet olivat hänelle uutta. Jarvahan oli insinööriperheestä kotoisin oleva taiteilija. Toisaalta, vaikka Yhden miehen sodan päähenkilön ja Jarvan välille ei pidä laittaa yhtäläisyysmerkkejä, oli hän Filminorin pääomistajana itsekin ahkera pienyrittäjä, joka painiskeli tuolloin vaikeassa taloudellisessa tilanteessa, ja hänenkin asemansa oli jossain kapitalistien (elokuvan liikemiesten) ja duunarien (tavallisten elokuvatyöntekijöiden) välissä. Yhden miehen sodassa Risto Jarva kävi käsiksi suomalaisen yhteiskunnan rajuun rakennemuutokseen. Elokuva on siten rakennettu, että se voidaan kokea sekä kapitalismin pelisääntöjen ja olosuhteiden kritiikiksi että vapaan yritteliäisyyden ja suomalaisen sisun ylistyslauluksi. Kulttuuritoimittaja Matti Rinne, joka oli mukana elokuvan synopsisvaiheessa, koki elokuvan Jarvan yrityksenä tutkia vennamolaisuuden (Suomen Maaseudun Puolueen) maaperää. (Tämä ”unohdetun kansan” puolue oli saanut äänivyöryn edellisissä eduskuntavaaleissa.)

Jarva valitsi pääosaan Eero Rinteen, lammilaisen bussinkuljettajan ja maanviljelijän, Matti Rinteen veljen. Suurin osa muistakin elokuvan esiintyjistä oli amatöörejä. Jarva perusteli ratkaisuaan: ”Tämä on elokuva työstä ja halusin käyttää niitä ihmisiä jotka tekevät tällaista työtä. Molemmat pojat, Eero Rinne ja Tauno Hautaniemi, tietävät mitä on kiertely työmailla. Käyttämällä amatöörivoimia koetin tuoda esiin arkitodellisuutta. Niinpä ammattinäyttelijät joutuivat pinnistämään etteivät näyttele vaan elävät osansa.” Eero Rinteen haluttiin muokkaavan roolin mieleisekseen. Myöhemmin Rinne veti sivuosia kaikissa Jarvan seuraavissa elokuvissa. Keskeisiä ammattilaisia näyttelijäkaartissa ovat Tuula Nyman ja Martti Pennanen.

Yhden miehen sotaa kuvattaessa Jarva tarvittaessa improvisoi. Tauno Hautaniemi teki oikeaa työtään ja esiintyi elokuvassa vapaa-aikanaan. Kun hän todella sai lopputilin piti Kylätaskun laatia juoneen muutos, missä myöskin kuormaaja vaihtuu toiseksi.

Yhden miehen sota ei saanut tuotantotukea Suomen elokuvasäätiöltä. ”Säätiö katsoi ettei tällaisten elokuvien tekeminen ole tarpeellista. Me teimme sen kuitenkin.” (Risto Jarva) Äänittäjä Matti Kuortti on muistellut: ”Silloinkin kun taloudelliset varat olivat todella heikot, niin ei meille koskaan sanottu, että pihistäkää nyt, tehkää nopeasti ja sitä myöten halvasti. Jostakin se mahdollisuus tehdä huolella, kunnolla aina revittiin.”

Kuvauspaikkoina olivat mm. Lammi, Vantaa ja Inkoo. Studiokuvia oli vähän. Yhden miehen sota kuvattiin elokuvan Kun taivas putoaa… tavoin Super 16-mm filmille ja esityskopiot levennettiin 35 mm filmille. Elokuvassa käytettiin olemassaolevaa musiikkia, mm. ”Oi kallis Suomenmaa”, Günther PlatzekinHeavy Steel”, Roland KovacinSunday in May” ja Frédéric ChopininPianokonsertto nro 2 f-molli”.

Yhden miehen sota joutui odottamaan Helsingin ensi-iltaa vuoden. Aluksi oli puute kopiointi- ja markkinointivaroista. Sitten oli vaikeuksia löytää sopivaa rakoa ulkolaisten menestyselokuvien ruuhkasta. Teatterinomistajat pitivät elokuvaa epäkaupallisena. Lisäksi Jarva oli joutunut valtion elokuvapoliittisen komitean vetäjänä napit vastakkain elokuvan liikealan kanssa ajaessaan valtiollisen elokuvatuotannon mallia.

Yhden miehen sota kuuluu samaan yhteiskunnallisten, arkirealististen elokuvien suuntaukseen kuin Kahdeksan surmanluotia (Ohjaus: Mikko Niskanen. 1970 / 1972), Laukaus tehtaalla (Ohjaus: Erkko Kivikoski. 1973) ja Jouluksi kotiin (Ohjaus: Jaakko Pakkasvirta. 1975). Elokuvan liikeala vastusti suuntausta, eikä se ollut suuren yleisön mieleen, joten se ajautui taloudelliseen umpikujaan aivan kuten kuvaamansa henkilöt, todellisuuden seuratessa fiktiota. Näin vaikka linjalla olikin kannattajansa valtion elokuvapolitiikkaan ja elokuvan laatutukeen vaikuttavissa kulttuuripiireissä ja vaikka jotkut näistä elokuvista keräsivät huomattavan yleisön televisioesityksissä.

 

Elokuvan juoni

Erik Suomies päättää muuttaa perheineen Ruotsiin. Käymme läpi heidän kokemuksiaan Suomessa.

Erik haluaa elämässä eteenpäin, tavoittelee sosiaalista nousua. Hän on siirtynyt tietyömaan lapiomiehen paikalta yrittäjäksi myymällä vanhempiensa kotitilan, ottamalla pankkilainan ja ostamalla kauhakuormaajan. Hän asuu käytetyssä linja-autossa vaimonsa Liisan, 5-vuotiaan tyttärensä Suskan ja apumieheksi palkkaamansa kaverinsa Peten kanssa. Hän tekee raskasta työtä ja asuu ahtaasti.

Luvattu ensimmäinen keikka menee sivu suun ja Erik joutuu kiertämään työmaita pikkukeikkojen perässä. Erik pääsee aliurakoitsijaksi pääurakoitsija Kivilahden tietyömaalle Helsingin lähelle. Työmaan palkkarästit johtavat lakkoon, jossa Pete on mukana, ja yrittäjä menee konkurssiin. Kone jää tyhjän pantiksi, ja Erik joutuu sanomaan Peten irti.

Erik kiertää perheineen työmaita ympäri Suomea. Toisen urakoitsijan konkurssi jättää hänet vaille kuuden viikon tiliä ja hän joutuu lainaamaan veljeltään.

Rakennustyömaa Tampereen lähellä tarjoaa Erikille pitemmän urakan ja hän voi ottaa Peten jälleen töihin. Kauhakuormaaja rikkoutuu, ja Erik vaihtaa koneensa isompaan entistä painavamman velkataakan hinnalla. Erikin poissaollessa Liisa purkaa mieltään Petelle ja lohduttautuu tämän sylissä. Riidan päätteeksi Liisa matkustaa Suskan kanssa vanhempiensa luokse. Myös Erikin ja Peten yhteiselämä on kitkaista. Liisa ja Suska kuitenkin palaavat.

Erik luulee pääsevänsä Kivilahden yhtiökumppaniksi, mutta hänen koneensa joutuukin seisomaan viikon. Jouluna Peten työmies-ystävä tekee itsemurhan. Sosiaaliviranomaiset iskevät silmänsä Suomiehen perheen oloihin, ja Kivilahden määräyksestä Suska joudutaan lähettämään mummoon hoiviin.

Perheen rahatilanne kiristyy, kun kauhakuormaajan lyhennykset ovat myöhässä eikä Kivilahti suostu antamaan lainaa. Pete vaatii palkkasaataviaan, ja Erik antaa hänelle lopputilin.

Erik yrittää yksin painaa kahta vuoroa, kunnes sairastuu, eikä kukaan suostu ajamaan kuormaajaa, jonka koneliikkeen edustaja hakee pois. Erik ja Pete tekevät sovinnon. Linjuri myydään uudelle toiveikkaalle pienyrittäjälle. Mutta Ruotsin laivalla Erik on edelleen täynnä yrittäjähenkeä, sisua ja uuden elämän odotusta.

 

Elokuvan vastaanotto

Kun Yhden miehen sota pääsi vuoden odotuksen jälkeen ensi-iltaan oli sillä jo valmiiksi epäkaupallinen maine, ja ennuste toteutui: elokuva koki katastrofin, sai kaikista Jarvan elokuvista vähiten yleisöä, vain 7015 maksanutta katsojaa Suomessa. Näin vaikka Lammin kantaesitys oli ollut menestys, Yhden miehen sota oli jo ehditty esittää kutsuttuna osanottajana British Film Instituten sarjassa Lontoon elokuvafestivaaleilla kolmena loppuunmyytynä näytöksenä ja se oli jo pyörinyt normaaliohjelmistossa Tukholmassa.

Vuonna 1974 oli vain kolme kotimaista ensi-iltaa; vuoden menestys oli Spede-tuotanto Viu-hah hah-taja (Ohjaus: Ere Kokkonen).

Elokuvateatterikierroksen vastapainoksi elokuva sai ensimmäisessä TV-esityksessään joulupäivänä 1975 1 762 000 katsojaa. Se esitettiin myös Berliinin, Karlovy Varyn, Sydneyn ja Melbournen festivaaleilla.

Kun elokuvateatteriyleisö ei Yhden miehen sotaa löytänyt, niin arvostelut taas olivat päinvastoin Risto Jarvan siihenastisen uran ylistävimmät. Vastaanotto oli melkein yksimielisen kiittävä. Erkka Lehtola (Aamulehti), Paula Talaskivi (Helsingin Sanomat), Leo Stålhammar (Suomenmaa) ja Martti Savo eli Modest Savtschenko (Kansan Uutiset) pitivät elokuvaa Jarvan hienoimpana.

Yhden miehen sota sai 220 000 markan valtion laatutukipalkinnon. Valtion henkilökohtaisin elokuvataiteilijapalkinnoin palkittiin Jussi Kylätasku, Antti Peippo ja Tuula Nyman, joka sai myös vuoden naisnäyttelijä-Jussi-palkinnon. Jarva itse oli tuolloin taiteilijaprofessori.

Risto Jarva mainitsi Yhden miehen sodan suosikkinaan omista elokuvistaan, ja hänen lähiomaisensa ovat sanoneet pitävänsä hänen töistään kaikkein eniten juuri tästä elokuvasta, koska se on ”niin suomalainen”.

 

Luonnehdintoja elokuvasta

”Olen katsonut Yhden miehen sodan kaikkiaan jo neljä kertaa ja yhä vaan se tehoaa tavattoman voimallisesti. Itse asiassa sitä katsoessa helposti unohtaa seuraavansa sepitettyä elokuvaa, niin todelta ja etenkin dokumenttisävyiseltä se tuntuu. Harvinaisen vahvan todellisuuden vaikutelman aikaansaamisessa ovat erittäin tehokkaasti työskennelleet – ohjaajan ohella – ennen kaikkea käsikirjoituksen tekijä Jussi Kylätasku, erinomaisen vaikuttavan mustavalkokuvauksen suorittanut Antti Peippo apuvoimineen ja kaikki tarinassa esiintyvät henkilöt, yhtä hyvin näyttelijöinä erinomaiset amatöörit kuin muutamat mukana olevat ammattilaisnäyttelijät – -”

(Paula Talaskivi, Helsingin Sanomat, 9.3.1974)

 

Risto Jarvan ohjaus, Jussi Kylätaskun käsikirjoitus ja Antti Peipon kameratyö ovat luoneet elokuvan, joka totuudellisuudessaan lienee verrattavissa viime vuosien tuotannossamme vain Mikko Niskasen Kahdeksan surmanluotia -TV-sarjaan. Yhden miehen sota on eittämättä myös Jarvan tähänastisista ehein ja kaikin puolin onnistunein työ. Elokuvan ihmiset ovat kuin reväistyjä todellisesta elämästä ja heidän yksilölliset ongelmansa ja vaikeutensa sekä harvat ilonsa on tuotu esiin ymmärryksellä ja lämmölläkin.”

(Martti Savo, Kansan Uutiset, 10.3.1974)

 

”Tapa, jolla se (Yhden miehen sota) asiansa sanoo, on koruton, jykevä, suomalainen.

Elokuvan päällimmäinen – ja vankka – teho on siinä, että se puhuu todella ihmistensä kautta. Näin kokonaisia ihmiskuvia ei suomalaisessa elokuvassa – ei elokuvissa yleensäkään – nähdä suinkaan joka päivä, ja syitä (piti sanoa ansioita) tähän on löydettävissä monesta kerroksesta. Tuula Nyman, Eero Rinne ja Tauno Hautaniemi tarinan keskipisteessä muodostavat tulkinnallisesti tavattoman sopusuhtaisen kolmivaljakon, vaikka yksi (Nyman) käyttelee ammattinäyttelijän ytimekästä ihmiskuvauksen arsenaalia, kahdella muulla on avunaan lähinnä tuttuihin tilanteisiin sopeutumisen luontevuus, joka parhaimmillaan syvenee myös merkittävän voimakkaaksi ilmaisuksi. Risto Jarva on tunnustettavalla hienovaraisuudella ja herkkyydellä sopeuttanut nämä erilaiset ilmaisun resurssit toisiinsa, tuottona on harvinaisen kaunis (ja kaunistelematon) arkirealistisen henkilöluotauksen taso.”

(Heikki Eteläpää, Uusi Suomi, 10.3.1974)

 

Yhden miehen sota merkitsee tähänastista huippua Risto Jarvan tuotannossa. Kun hän yhteiskunnallisaiheisissa lyhytelokuvissaan raportoi dokumenttiluontoisesti asiapohjalta, niin tässä kuten aikaisemmissakin näytelmäelokuvissaan Jarva käsittelee aihetta ihmiskuvauksen välityksellä siten, että elokuvan päähenkilön kokemat vastoinkäymiset omaavat myös laajemman ulottuvuuden.”

”Jarva on tehnyt elokuvansa sekä tunteella että asiapohjalla minkä lisäksi on mukana hiven huumoriakin.”

(Leo Stålhammar, Suomenmaa, 12.3.1974)

 

”Kamera tallettaa vuoroin surullisia rakennustyömaita ja ankeaa elämää bussissa, ja joskus keskipaikkeilla se tuntuu yksitoikkoiselta. Mutta muuten elokuva on helppo katsoa. Se on opettavainen tarina työläisestä joka pettää luokkansa ja antautuu viidakon laeille. Jarva on ollut aiheessa sisällä ennenkin. Hän rakentaa tämän suomalaisen yhteiskuntakuvan intiimin elämän ja muutamien ihmisten välisen kirpeän läheisyyden varaan. Elokuvassa on sekä hellyyttä että ironiaa.”

(Hanserik Hjertén, Dagens Nyheter, 15.12.1973)

 

”Kapitalistinen yhteiskunta ei välitä yksityisistä ihmisistä. Eräs kapitalismin sitkeimmistä propagandavalheista on se, että jokainen sen vallitseman yhteiskunnan jäsen, jolla on hiukankin henkilökohtaista aloitekykyä ja joka tekee kovasti työtä, voi saavuttaa taloudellisesti tyydyttävän ja sosiaalisesti turvatun aseman. Tämä ei ole totta. Kapitalismi tukee niitä, joilla jo on, ja yllyttää häikäilemättömiä. Kapitalistinen järjestelmä ei ole niitä varten, jotka aloittavat tyhjin käsin. Tätä kapitalistisen yhteiskunnan julmaa perusluonnetta kuvaa Risto Jarvan Yhden miehen sota erinomaisen selventävällä ja vakuuttavalla tavalla.

Kuitenkaan ei elokuvaan sisälly juuri lainkaan poliittista julistusta. Uskon, että tämä antaa elokuvalle sen voiman. Lähtökohta ei ole ideologinen vaan inhimillinen, sillä taiteen tekemiselle ovat ideologiset abstraktiot paljon huonompaa aineistoa kuin ihmiskohtalot. – –

Yhden miehen sota on muodoltaan jossain määrin epädramaattinen sosiaalinen raportti. Mutta Jarvan tarkoitus ei toki ole ollut niin vaatimattomaan kehykseen rajoittuminen. Sillä itse asiassa Yhden miehen sota on suuri ja liikuttava taideteos, jossa reportaasin muotoa on käytetty taiteen välineenä, alistettu se taiteellisiin tarkoitusperiin.

Jarvan elokuvan yhteydessä ei ole banaalia puhua realismista sanan parhaassa merkityksessä. Hänen arkipäivän kuvauksensa on huolekasta, yksityiskohtaista, perusteellista, eikä silti koskaan ole alkeellista tai ikävää tai merkityksetöntä. Hänen näkemyksensä ihmisestä on perustavan laatuisesti ihmistä kunnioittavaa ja rakastavaa, ja tämän vuoksi hänen henkilönsä ovat yksilöitä ilman psykologisointia. Ja henkilöt hänen elokuvassaan säilyttävät inhimillisen arvokkuutensa myös heikkoina ja alennustilassaan, ilman että heitä olisi ihannoitu tai käsitelty valheellisen dramaattisesti. – –

Elokuva on läpikotaisin tosi, aito. Sen lähtökohtana on myötätuntoa ja syvää ihmisen kunnioittamista osoittava inhimillinen kokemus – –

Elokuvan inhimillisiin vaiheisiin, ihmisen lannistamisprosessiin Yhden miehen sodassa sisältyy hirvittävä poliittinen syytös. Jos joku ei tätä syytöstä tajua on hän joko tyhmä tai paatunut. Mutta samanaikaisesti on itse kuvakerronnassa eräänlaista kovaa, kirpeää. paradoksaalista runoutta – näissä elokuvan aihepiiriin kuuluvissa sanoin kuvaamattoman rumissa, autioissa, epäinhimillisissä tai ihmisille arvottomissa parakkikylissä ja rakennustyömailla, jotka kammottavalla tavalla tuovat mieleen paremminkin tuhon ja hävityksen, hyljätyt taistelukentät kuin uudisrakennuksen, inhimillisen luomisen. Myös tämä ominaisuus Risto Jarvan elokuvassa on merkittävää. Niin kuin Tati loi runoutta nykyaikaisen suurkaupungin steriilistä muovi- ja betonimaailmasta, luo Jarva runoutta siitä ikävästä, likaisesta, rikkinäisestä ja epäystävällisestä ympäristöstä, jossa kaivinkone työskentelee. Sillä runouden tehtävä on usein saada sietämätön tuntumaan siedettävältä.”

(Christer Kihlman, Filmihullu, 8 / 1973)

 

”Suomalaista todellisuutta on pyrittävä elokuvan avulla kartoittamaan. Elokuva on välttämätön väline yhteiskunnallisessa kehityksessä. Samaa henkeä (kuin Työmiehen päiväkirjassa) on Yhden miehen sodassa. Sen tekemiseen en enää osallistunut, olin silloin jo poissa Filminorista. Siinä on samaa rehellistä pyrkimystä. Siinä on ehkä hieman pidemmälle kehittynyt käsikirjoitus ja ammatillinen osaaminen on parempaa. Ihmiskuvauksessa on hieman enemmän läheisyyttä ja lämpöä ja henkilöillä on inhimillisiä piirteitä enemmän kuin Työmiehen päiväkirjassa, jossa ihmiset olivat vielä melko teoreettisia, vähän kaavamaisesti rakennettuja. Nämä kaksi elokuvaa mielestäni edustavat Jarvan aidointa, vilpittömintä pyrkimystä.”

(Jaakko Pakkasvirta, Filmihullun Risto Jarva -numero, 1 / 1978)

 

”Tietenkään Yhden miehen sota ei merkinnyt Jarvalle aikaisemman toistoa, vaan juuri tälle aiheelle ominaisen lähestymistavan löytämistä. Vaikka Yhden miehen sodan tyylilaji on arkisinta arkirealismia, se pystyy nousemaan kuin ihmeen kautta tämän tason yläpuolelle. Jarva löysi uudelleen tuoreen ja vapautuneen kosketuksen, sai suoralla ja liikuttavalla tavalla esiin tavallisten ihmisten hengityksen, arjen ja sen pienten asioiden runouden, jopa lumouksen.”

”Vaikka lopputulos on tiedossa alusta lähtien, elokuva onnistuu säilyttämään jännitteensä useammallakin katsomisella, ehkä juuri siitä syystä että taloudellisesta kilpajuoksusta ei tehdä puhdasta jännitysnäytelmää tai kahden maailmankatsomuksen taistelukenttää. Elokuvan teho ja todellinen jännitys piilee yksityisen ja yleisen, toivon ja epätoivon hienoviritteisemmissä yhdistelmissä. Jarva onnistuu luomaan tyylipuhtaasti rakennelman, joka oikeastaan on murhenäytelmä mutta jonka hallitseva tunne on kuitenkin optimismi. Tämä yrittäneen ja yrittävän miehen puolustuspuhe sisältää hänen tuomionsa. Kaiken aikaa ja vielä sorruttuaan suurempien voimien alle Erik Suomies traagisen optimistisesti uskoo itseensä, yrittämisen vapauteen ja sen siunauksiin. – –

Jo nimi Suomies pitää sisällään monia mielleyhtymiä: se sisältää sanat suo, Suomi, mies, ies ja viittaa käsitteisiin kuten Suomi-mies, Suomi-ies; ristiriitaisen lisäpiirteen hänen supisuomalaiselle persoonallisuudelleen antaa ruotsalainen etunimi Erik.”

Yhden miehen sodan miljöistä, ilmapiiristä ja ihmisistä välittyy tunne syvällisestä yhteiskunnallisesta ja henkisestä siirtymäajasta. Selväpiirteisen yksilötarinan puitteissa elokuva kouraisee niiden sodanjälkeisten rakennemuutosten maaperää jotka ovat saaneet koko yhteiskunnan käymistilaan, luoneet toisaalta edistystä ja turvallisuutta, toisaalta turhautumista, mielen ja luonnon tasapainon järkkymistä, voittajia ja uhreja. Kivilahtea ehkä lukuun ottamatta kaikki Yhden miehen sodan henkilöt ovat uhreja raastavassa, näköalattomassa siirtymävaiheessa: siirtotyömaalta toiselle, palkkatyöläisestä yksityisyrittäjäksi, maaseudulta taajamiin, pohjoisesta etelään, maatalouden ylijäämätyövoimasta yhteiskunnan hätäaputyövoimaksi, Suomesta Ruotsiin tai elämästä pois.”

”Suomiehen perhe elää sananmukaisesti pyörien päällä, siirtotyöläiset ovat irtaantuneet juuristaan kiinnittymättä mihinkään uudelleen. Tämä on Suomea, joka ehkä havaitaan joissakin tilastoissa mutta joka yleensä nähdään hyväksi unohtaa. Siirtotyömaitten ja parakkikylien maailma välittyy Yhden miehen sodassa pohjattoman surullisena ja rumana, sitä musertavammin koska se on näiden ihmisten ainoa elinympäristö. Siellä eletään päivä kerrallaan raskaan työn, raskaiden huvien, yleisen harmauden ja hyvin pienten ilojen ja unelmien saatossa. Miljöiden ankeutta, vallitsevaa murheen, juurettomuuden ja tilapäisyyden tuntua korostaa edelleen se, että elokuvan kaikki episodit on ajoitettu syys-maaliskuun välille, yleensä myöhäissyksyyn, pimeimpään vuodenaikaan, jolloin ei ole oikea syksy eikä talvi, ei lumi vielä maassa eikä lehdet enää puussa.”

”Ja samalla kun elokuva kaiken aikaa välittää tietoisuuden siitä että näytelmän henkilöt ovat osa yleisempää tragediaa, suurempien voimien nappuloita ja uhreja, sen kuvat sisältävät myös järkyttävän yhteiskunnallisen ja ekologisen maiseman: sodanjälkeisten rakennemuutosten ruhjotun maaperän, joka ei ole selväpiirteisesti kaupunkia eikä maaseutua, vaan hirviömäisellä tavalla, keskeneräisine tai tilapäisine rakenteineen jotakin siltä väliltä, jotakin puolinaista ja toteutumatonta. On kuin Yhden miehen sodan ihmisten yhteiskunnallinen juurettomuus ilmenisi myös osattomuutena kaupunkimaisen elämän eduista tai luonnon yksinkertaisista ja ilmaisista arvoista.”

”Siinä onkin Yhden miehen sodan ihme. Kaikesta ankeudestaan ja päähänpotkituista ihmiskohtaloistaan huolimatta elokuvan jättämä vaikutelma on sitkeän optimistinen, ihmiseen ja ihmisyyteen luottava.”

(Sakari Toiviainen, Risto Jarva, 1983)

 

Takaisin filmografiaan

Bensaa suonissa (1970)

Bensin i blodet / Rally / Gas in the Veins / Rallye / Benzin in den Adern / Benzin a vérben

Työnimet: Ihminen ei ole auto / Kuuma ralli / Ralli / Rally

Maa: Suomi
Valmistumisvuosi: 1970

Ohjaus: Risto Jarva
Tuotanto: Elokuvaosakeyhtiö Filminor
Osatuotanto: FJ-Filmi Oy

Näyttelijät

Pertti Melasniemi (automekaanikko Tapio Repo, ”Tapsa”)
Lilga Kovanko (hammaslääkäri Marja Roos, o.s. Klein)
Ulf Törnroth (myyntipäällikkö Lasse Roos)
Jorma Pulkkinen (kakkoskuski Kustaa Keto / ralliselostajan ääni)
Perttu Näsänen (Mölli)
Kaj Rainer (lihatehtailija Adolf Klein)
Matti Ollila (Ville)
Leena Snellman (Lilga Kovankon sijaisnäyttelijä autoilukohtauksissa)
Markku Alén (Pertti Melasniemen sijaisnäyttelijä autoilukohtauksissa)
Sirkka Räike (kartanlukija Liisa Salo)
Kertoja: Timo Linnasalo

Muut esiintyjät

Antti Jaatinen (sijaisnäyttelijä autonkaatumiskohtauksessa)
Timo Mäkinen (ralliautoilija)
Pekka Keskitalo (ralliautoilija)
Hannu Mikkola (ralliautoilija)
Jorma Lusenius (ralliautoilija)
Simo Lampinen (ralliautoilija)
Klaus Sohlberg (ralliautoilija)
Pauli Ervi (ralliautoilija)
Bill Stone (ralliautoilija)
Hans Laine (ralliautoilija)
Seija Tyni (ralliautoilija)
Hannu Kulovesi (ralliautoilija)
Marja Hirs (ralliautoilija)
Tapio Raunio (ralliautoilija)
Risto Suonio (ralliautoilija)
Jyrki Ahava (ralliautoilija)
Juhani Laherva (ralliautoilija)
Milja Ahola (tyttö maalipaikalla / tyttö poikien kämpässä)
Orvo Himanen (mies maalipaikalla)
Antti Peippo (uutiskuvaaja)
Matti Kuortti (syrjäytynyt mies kadulla)
Elina Salo (baariapulainen)
Heikki Huttunen (juhlija poikien kämpässä)
Pirjo Jääskeläinen (juhlija poikien kämpässä)
Marja-Leena Kylä-Utsuri (juhlija poikien kämpässä)
Françoise Radet (juhlija poikien kämpässä)
lihatukkuliike Lihapihan henkilökuntaa (teurastajat)
Timo Linnasalo (haastattelijan ääni)
Jukka Mannerkorpi (haastattelijan ääni)
Allan Wallenius (tallipäällikkö)
Risto Jarva (lehtikuvaaja)
Leena Bergholm
Alain Gallay
Boris Goltz
Tarja Koskela
Erkki Kotka
Mirja Laukkanen
Terttu Lehtola
Pekka Pyy
Pekka Savolainen
Lasse Sirviö
Vesa Smolander
Pirkko Virtanen
Jälkiäänitysäänet:
Anssi Blomstedt (jälkiäänitysääni: miehen ääni autonkääntämisjaksossa / lehtikuvaajan ääni)
Juhani Jotuni (jälkiäänitysääni: miehen ääni autonkääntämisjaksossa)
Matti Kuortti (jälkiäänitysääni: miehen ääni autonkääntämisjaksossa)

Tekijät

Ohjaus, leikkaus ja tuotanto: Risto Jarva
Käsikirjoitus: Risto Jarva, Peter von Bagh, Jukka Mannerkorpi, Heikki Parkkonen, Antti Peippo, Kullervo Kukkasjärvi
Kuvaus: Antti Peippo
Äänitys: Anssi Blomstedt, Timo Linnasalo, Matti Kuortti
Musiikki: Rauli ”Badding” Somerjoki
Lavastus: Risto Jarva, Antti Peippo
Puvut: Saini Design, Pukeva Oy
Apulaisohjaus: Jukka Mannerkorpi
Järjestäjä: Juhani Jotuni
Kuvaussihteeri: Milja Ahola
Kamera-assistentit: Erkki Peltomaa, Paavo Jaatinen
Kuvausryhmän jäsen: Juha-Veli Äkräs
Valokuvat: Esa Pyysalo, Ilmari Kostiainen
Värimäärittely: Kurkvaara-Filmi Oy / Jorma Korpinen
Miksaus: Tuomo Kattilakoski
Peruukit: Salon Inkeri Harri
Sikala-asiat: agronomi Risto Hänninen
Metsästysasiat: konstaapeli Harry Hedenstam, autoilija Kaarlo Stick
Muusikot:
M. A. Nummisen johtama studio-orkesteri:
M. A. Numminen (kapellimestari)
Antero Jakoila (kitara)
Heikki Kasari (basso, saksofoni)
Arto Koskinen (sähköurut)
Pentti Aho
Harri Airaksinen

Musiikki

Bensabilrock I
Sävellys: M. A. Numminen
Sovitus: Rauli ”Badding” Somerjoki
Esittäjä: Rauli ”Badding” Somerjoki yhtyeineen

Bensaa suonissa
Sävellys: Rauli ”Badding” Somerjoki
Sanoitus: Jarkko Laine
Sovitus: M. A. Numminen
Esittäjä: Rauli ”Badding” Somerjoki

Bensabilrock II
Sävellys: Rauli ”Badding” Somerjoki
Sanoitus: Jarkko Laine
Sovitus: M. A. Numminen
Esittäjä: Rauli ”Badding” Somerjoki

Vauhtia kallossa
Sävellys: M. A. Numminen
Sanoitus: Jarkko Laine
Esittäjä: Rauli Badding Somerjoki

Tekniset tiedot

Kesto: 97 min.
Värillisyys: väri ja mustavalkoinen
Kuvasuhde: 1 : 1.66
Filmimateriaali: Eastmancolor ja mustavalkoinen

Tuotantotiedot

Kuvausaika: syksy 1969 – kesä 1970
Tuotantokustannukset: 286 000 mk
Laboratorio: Kurkvaara-Filmi Oy / Jorma Korpinen
Äänimenetelmä: Picot
Äänitysstudio: Finnvox Oy

Esitystiedot

Ensi-ilta Helsingissä: 18.9.1970 (Bio Rex, Kino Helsinki)
Elokuvateatterilevitys: Finnkino Oy
Esitysoikeudet: MTV Oy

Tarkastustiedot

Ikäraja: K 16
Veroluokka: 10 %

 

”Alussa Jumala loi taivaan ja maan, vuonna 1908 luotiin ensimmäinen Ford, jolle itämaan tietäjät antoivat lahjaksi öljyä, kromia ja kumia.”

”Yhdysvalloissa syntyy lapsi joka yhdeksäs sekunti, mutta auto joka viides sekunti.”

(sitaatteja elokuvasta)

 

Elokuvan taustaa

Risto Jarva työryhmineen lähti kehittelemään elokuvapamflettia ralliautoilusta ja yhteiskunnan autoistumisesta, moottorikulttuurin väärinkäytöstä ja perversoitumisesta, ihmissuhteiden esineistymisestä. Elokuvan lähtökohdista kertovat alkupuolelle liitetyt, Jarvan dokumenttielokuvista muistuttavat informaatiojaksot, tietoiskut. Niissä on käytetty dokumenttikuvia, selostusta, välitekstejä ja animaatiota.

Käsikirjoitusryhmään keskeisesti kuulunut Peter von Bagh on kertonut, että  henkilöhahmoista kirjoitettiin pitkiä elämäkertoja. Von Bagh kirjasi työprosessia, yhteisiä pyrkimyksiä ja elokuvan tyylikeinoja ennen ensi-iltaa:

”RALLY. VAIHEET. Tarkka perusidea, visio. – – Aluksi vain: pamfletti – autoistumista vastaan. Mekaanisen maailmankuvan kritiikki. ’Epähumaanisuus’ ja sen sellaista. Ei vielä kiinnostavaa. Ei vielä elokuvaa.

Sittemmin tarkemmasti: perhe, omistuksen kuviot / instituutio. Harhat. Noidankehä.

Pois psykologiasta. Mahdollisimman härski, populaari sävy (Ruusujen ajan jälkeen tarpeen!) Raggarit katsomoon, mutta jo tässä vaiheessa tärkeä muistaa: kunpa eivät vain ottaisi liian tosissaan.

Muistettava: Faulkner.

Ryhmätyö: koottava kerrostumat, implikaatiot. Eri tasoilla: visuaalinenAnger (Scorpio Rising), Hawks (Red Line 7000). Temaattinen: kannattaisiko lukea sen verran psykkaa että sitä osattaisiin välttää… Freud etc. tässä tapauksessa ja vain tässä OK – kuolemanvietti, Eros ja Thanatos. Pyöristettävä mahdollisimman perustasoinen kuvio.

Musiikkeja etsittiin. Elvis ihanteellinen – osoittautuu liian kalliiksi käyttää. Idea siitä että koko ajan hälyä.

Näyttelijöiden etsiminen alkoi. Eläytyminen vastaan kyllästyneisyys. Ristolle aina tärkeä tietynlainen dokumentaarisuus (tässä molemmat pääosakundit kovia automiehiä).

Eri rallien (kuva)nauhoitus / seuraaminen.

Väritutkimukset. Liittyivät visuaalisen hahmon pelkistämiseen.

Dramaturgisen kuvion etsintä. Tämä ei ollut kondiksessa, joten sitä alettiin (insinöörimäisesti) etsiä. Täsmennettiin tyypillisyyksiä, esim. ’sosiologisia’ ulottuvuuksia. Tutkittiin tyypillisiä ralliajajaperheitä. Päädyttiin nykyiseen dynaamiseen, muuttuvaan kuvioon, joka samalla turvallisesti ja perinteisesti kolmiodraama. Kuvaa myös kundien yhteiskunnallista liikettä ’eteenpäin’. Joka abstraktio! Harhaa vain… Olennaista: tässä elokuvassa, ja se on Riston merkityksen mitta, yhteiskunnallisesti edustavimpia ovat rakkauskohtaukset, eivät siis (lasketut) pamflettitehot kuten voisi luulla. Tässä katsoisin ’opettajien’ vastuun vakavaksi: muistaa aina taiteen ominaislaatu, alituinen dialektiikka yksityisen kokemuksen / yhteisöllisyyden välillä. Tasapaino: ettei taidetta samasteta helpossa innossa yleisönosastokirjoitteluun eikä myöskään irroteta inhimillisistä / yhteisöllisistä yhteyksistään.”

(Filmihullun Risto Jarva -erikoisnumero, 1 / 1978)

Bensaa suonissa -elokuvan kummeihin voi lukea Godardin Viikonlopun (1967). Käsikirjoitusvaiheessa Jarva tapasi myös ihailemansa ohjaaja-näyttelijä Jacques Tatin, jolla oli samaan aikaan tekeillä oma autoistumista käsittelevä elokuva Trafic.

Pertti Melasniemestä tuli isoveljensä Eero Melasniemen jälkeen vähäksi aikaa suosituin miesnäyttelijä suomalaiseen elokuvaan. Hänen ensimmäinen pääosansa oli Maunu Kurkvaaran ohjaama Miljoonaliiga (1968). Lilga Kovanko ja Ulf Törnroth olivat elokuvan puolella uusia ammattilaiskasvoja. Elokuvassa Bensaa suonissa näyttelee myös kuvataiteilija Perttu Näsänen.

Elokuvan musiikin sävelsivät uudet miehet, Rauli ”Badding” Somerjoki ja M. A. Numminen. Nimisävelmä on jäänyt soimaan radiossa.

FJ-Filmi tuli tuotantoon mukaan pienellä rahoitusosuudella.

Elokuvassa on dokumenttimateriaalia ralleista, lähinnä Jyväskylän Suurajoista ja Tunturirallista, ja siinä nähdään monia tunnettuja rallikuskeja. Osa ralleista kuvattiin mustavalkoisina. Valokuvamateriaalina on käytetty kollaaseja, automainoksia sekä kaavakuvia auton moottoreista ja ihmisen anatomiasta.

Tässä elokuvassa äänittäjä Timo Linnasalo ja Juha-Veli Äkräs liittyivät Jarvan kuvausryhmään.

Elokuvan Bensaa suonissa härski tyylilaji oli Risto Jarvan tuotannossa uusi; se jatkui hänen seuraavassa pitkässä elokuvassaan Kun taivas putoaa… (1972).

Elokuvan Bensaa suonissa käsikirjoitustyöryhmään kuulunut, apulaisohjaajana toiminut Jukka Mannerkorpi ohjasi vuonna 1982 lyhytelokuvan Automobiili, joka sisältää muistumia elokuvan tietoiskujaksoista.

 

Elokuvan juoni

Lasse Roos on ollut automyyjä, joka naituaan makkaratehtailijan tyttären on päässyt myyntipäälliköksi appensa yhtiöön ja voinut aloittaa tämän ansiosta uransa rallikuskina. Hän haluaisi päästä taloudellisesti riippumattomaksi ja ammattimaiseksi ajajaksi. Hänen vaimonsa Marja Roos on hammaslääkäri, joka ajaa hänkin rallia. Tapio Repo on huoltoaseman apupoika, mekaanikko, jonka haaveena on päästä ajamaan kilpaa.

Kilpailuissa Marja ajaa autonsa nurin, ja Tapsa kääntää sen kavereineen pyörilleen. Marja ottaa Tapsan siipiensä suojaan. Lasse antaa pojan huoltaa autonsa ja opettaa tälle kilpa-ajon alkeita. Marjan ja Tapsan välille kehittyy suhde. Tapsa alkaa ralliajon jalkansa loukanneen Lassen tilalla. Lasse nöyryyttää epäonnistunutta Tapsaa. Marja jatkaa suhdettaan Lasseen. Lasse sijoittuu isoissa kilpailuissa toiseksi ja torjuu Marjan. Marja ja Tapsa joutuvat auto-onnettomuuteen, jossa Marja saa pahan aivovaurion.

 

Elokuvan vastaanotto

Bensaa suonissa ei räjäyttänyt kassoja mutta sai kohtuullisesti yleisöä, satatuhatta katsojaa. Vuoden menestyjät olivat Edvin Laineen ohjaama Akseli ja Elina, Jörn Donnerin ohjaama Naisenkuvia ja Ere Kokkosen ohjaama Spede-tuotanto Speedy Gonzales.

Filminor teki yleisömielipidetutkimuksen elokuvasta.

Bensaa suonissa ei saanut paljoa ulkomaanlevitystä. Se esitettiin Wienin elokuvajuhlilla, Lontoon National Film Theatren suomalaisen uuden elokuvan sarjassa sekä Ruotsin ja Baijerin televisiossa.

Lehdistövastaanotto oli valtaosin myönteinen. Aikaisemmin nihkeä Helsingin Sanomien Paula Talaskivi oli innoissaan ”todella kovasta kotimaisesta”. Joitakin soraääniä kuultiin elokuvan ”kaupallisuudesta” tai ”menevyydestä”. Kaikki eivät nielleet päähenkilöitä ja kolmiodraamaa. Keskustelua syntyi siitä meneekö elokuvan sanoma perille ja mitä vaikutusta sillä on.

Elokuva sai 200 000 markan laatutukipalkinnon ja Risto Jarva sai Jussi-palkinnon vuoden parhaasta ohjauksesta.

 

Luonnehdintoja elokuvasta

”Käsittääkseni Bensaa suonissa on sekä paras Jarvan elokuva tähän asti että erittäin merkittävä suomalainen elokuvasaavutus. Elokuva, joka on täysipainoinen sekä ulkonaisesti että sisäisesti, sanottavaltaan, rakenteellisesti täyttä filmi-ilmaisua; samalla kertaa, näennäisesti, kylmän objektiivisesti raportoiva mutta tyylillisesti peräti persoonallinen työ ja perimmältään voimakkaasti kantaa ottava. Bensaa suonissa -elokuvan tekijänä Jarva yhdistää mielestäni tähän asti kaikkein onnellisimmin teknillisen insinööriminänsä ja oikean elokuvamiehen, tarkan ja kiinteästi rakentavan, johdonmukaisen, uskaliaan ja omaperäisen ja hallitsee myös kokonaisuuden rytmin paremmin kuin koskaan.”

(Paula Talaskivi, Helsingin Sanomat, 1970)

 

”Aluksi Jarva käyttää runollista mutta hajanaista kuvakerronnan tekniikkaa. Mutta edetessään kertomus tiivistyy ja kasvaa hyvin purevaksi satiiriksi autoilusta, autoyhteiskunnasta ja autoihmisistä. Moottorihulluus ja erotiikka on muuan elokuvan teema.”

(Mauritz Edström, Dagens Nyheter, 15.3.1972)

 

Jarvan satiirin iskevyys ja railakkuus tekevät elokuvasta hänen toistaiseksi ehdottomasti huvittavimman ja viihdyttävimmän teoksensa, joskin ironia on hetkittäin liiallista (Marjan onnettomuus sikojen keskellä näyttää aivan liian soveliaalta kohtalolta makkaratehtailijan tyttärelle).”

(Peter Cowie, International Film Guide, 1972)

 

Jarva ei koskaan ole ollut ohjaaja jota kiinnostavat puhtaasti psykologiset ihmissuhteet, vaan hän on aina halunnut nähdä maailman laajempina sosiaalisina struktuureina, joissa ihmiset enemmänkin toimivat luokkiensa edustajina kuin itseriittoisina yksilöinä. Bensaa suonissa haluaa ennen kaikkea olla suurisuuntainen pamfletti autoilun erilaisista kielteisistä funktioista, vasta sitten psykologisesti rikas ihmiskuvaus. Bensaa suonissa on elokuva ihmisistä, joiden älyllinen ja emotionaalinen kypsymisprosessi on keskeytynyt auton tullessa kanssaihmistä tärkeämmäksi. Jarvan ihmiset toimivat ennen kaikkea fyysisellä tasolla – – ”

(Pertti Lumirae, Päivän Sanomat, 30.9.1970)

 

”Sitä (kolmiodraamaa) käytetään ensi sijassa kuvittamaan Jarvan teesiä, joka osaksi liittyy autoa ympäröivään seksuaalimystiikkaan, osaksi ihmissuhteiden tunteettomuuteen. Omasta puolestani luulen, että Jarva tähtää pitemmälle kuin pelkkään hyökkäykseen autoa vastaan. Hän haluaa osoittaa yhteiskuntajärjestelmän kielteiset puolet, yksioikoisen aineellisen ajattelun kyllästämän elämäntavan mekaanisuuden, tunteettomuuden ja tyhjyyden, joiden vertauskuvana auto elokuvassa toimii.”

”Yksi asia on selvä: Jarva on halunnut tehdä elokuvan, joka vetää yleisöä, jännittävän, reippaan, dramaattisen elokuvan, joka vetoaa ja siis vaikuttaa mahdollisimman moniin. Mutta vaikuttaako se, saavuttaako sanoma? Eikö hän paljolti panostakin kauniisiin, jännittäviin, vetäviin puoliin esim. autokilpailujen kuvauksessa? Hän näyttää, kuinka nuoret saadaan innostumaan ja mikä saa heidät innostumaan, mutta tämän hän tekee tavalla joka saattaa vaikuttaa bumerangin lailla. Jossain määrin hänen elokuvansa voi vaikuttaa enemmän puoleensavetävältä kuin vastenmieliseltä – huolimatta päätöksen shokkikuvista.”

(Erik Udd, Nya Pressen, 29.9.1970)

 

”Kuvaus viivaa hyvin näkyvästi, miten ohjelmoidusta ja viettirakenteita myöten ehdollistetusta elämänmuodosta on kysymys. Ihmissuhteita leimaa puhdas välineellisyys. Ihmiset eivät edes parittele toistensa, vaan toisiinsa liittämien statusten kanssa. Toisilleen ihmiset ovat vallan välikappaleita, alistamisen ja nöyryyttämisen kohteita, joiden sukupuolisuuskin on ehdollistettu markkinamekanismeilla, tai paremminkin: arvoiltaan kapea kilpailuyhteiskunta luo erinomaisen pohjan teknisen kulttuurin suuntaajien vallankäytölle, joka ulottuu perustaviin tarpeisiin saakka. – – Kysymys on siis oikeastaan teollisen imperialismin kuvauksesta, imperialismin joka valtarakenteena on näkymättömämmin ja perustavammin elinehtojamme säätelevä kuin se mitä sanalla yleensä tarkoitamme.

Ja auto on juuri eräs sattuva välikappale tässä, koska siihen alistamisen välineenä on liitetty omistamisen, vapauden mielikuvat. Eli ihminen on autolla ohjattu itseään ja ympäristöään tuhoaville raiteille äärimmäisen vapauden ja voiman tunteen vallassa.”

(Eero Tuomikoski, Filmihullu, 4 / 1970)

 

”Vaikka elokuva on peräisin Suomesta ja sijoittuu sinne, monet baijerilaiset autoilun ystävät varmaan suuttuivat ja kauhistuivat tavasta jolla siinä, kuten täytynee sanoa, moottoriurheilua häväistiin. Kyseessä olivat molempia sukupuolia edustavat ralliautoilijat, jotka heti moottoritien aloitettua laulunsa joutuivat seksuaalisesti kiihtyneeseen tilaan. Joka tapauksessa kävi niin, että he paljastivat yläruumiinsa peuhatessaan keskenään. Onneksi elokuvan juoni oli varsin katkonainen ja täysin sekava, joten heidän seuraamisensa henkisesti ja eroottisesti alkoi pian väsyttää. Yksinkertaisesti perverssiä.”

(K. H. Kramberg, Süddeutsche Zeitung, 1973)

 

Takaisin filmografiaan