Onnenpeli

Lyckospelet/Jeu de hasard/Les Jeux du hasard

Suomi 1965.

Tuotanto: Elokuvaosakeyhtiö Filminor. Tuottaja: Risto Jarva. Ohjaus: Risto Jarva. Käsikirjoitus: B. Kivi (= Risto Jarva, Jaakko Pakkasvirta, Antti Peippo, Matti Rinne, Tuula Saarikoski, Juhani Savolainen). Kuvaus: Antti Peippo (mustavalkoinen). Kamera-assistentti: Lasse Naukkarinen. Musiikki: Kari Rydman. Sävelmät: ”Minulla on ystävä”: säv. Kaj Chydenius, san. Arvo Turtiainen, es. Kaisa Korhonen; ””Sonata”: säv. Joachim A. Krenz (= Kari Rydman); ”Don Juan”: säv. Kaj Chydenius, san. Väinö Kirstinä, es. Kaisa Korhonen; ”Pronomini-rock”: säv. ja sanat Pertti Pasanen, es. Jaakko Pakkasvirta, Heikki Hämäläinen ja Eija Pokkinen. Äänitys: Jaakko Pakkasvirta. Äänitysassistentti: Anssi Blomstedt. Synkronointi: Jaakko Pakkasvirta. Miksaus: Lasse Hjort. Leikkaus: Risto Jarva. Järjestäjä: Kullervo Kukkasjärvi. Valokuvat: Jaakko Pakkasvirta, Lasse Naukkarinen.

Näyttelijät: Jaakko Pakkasvirta (Jussi, toimittaja), Anneli Sauli (Leena, lentoemäntä), Eija Pokkinen (Telle Haglund, valokuvamalli), Kaisa Korhonen (Eeva, kesätoimittaja, Jussin sisar), Heikki Hämäläinen (Ansu, valokuvaaja), Markku Annila (Arska, arkkitehti), Reino Kukkasjärvi (Leenan isä), Merja Alanen, Liisa Sohlberg, Christina Walli (mannekiineja), Aarni Krohn (toimitussihteeri), Juri Saarikoski (Juri, eksynyt lapsi), Heikki Partanen (Hessu), Risto Jarva, Anssi Blomstedt (miehiä toimituksessa).

Kuvausaika: Kesä 1965. Tuotantokustannukset: 100 000 mk. Kuvakoko: 1:1,66. Laboratorio: Kurkvaara-Filmi Oy. Äänimenetelmä: Evan Englund. Äänitysstudio: Sektio-Ääni Oy. Kesto: 95 min. Veroluokka: 10 %. Ikäraja: K 16. Levitys: Väinän Filmi Oy. Ensi-ilta Helsingissä: 1.10. 1965 Adams, Tuulensuu. Esitysoikeudet: Filminor Oy:n konkurssipesä: Pinomaa/Takkinen (teatterit, 16 mm, video, insertit), MTV Oy (televisio).

Elokuvan taustaa:

Risto Jarva lähti tekemään ”iloista elokuvaa rakkaudesta”. Tyylilaji tähtäsi aikaisempien elokuvien tapaan kepeyteen, mukana oli eroottista leikkiä. Välillä sävyä tummennettiin ja kirpeytettiin mustasukkaisuuden myötä ja käytiin keskustelua niin vapaudesta ja sitoutumisesta kuin kaupunkisuunnittelusta. Jarva kehitteli aihetta omasta ajastaan ja ympäristöstään, helsinkiläisestä sukupolvestaan, sen elämäntunnoista, rakastumisesta, suhteesta työhönsä, ympäristöönsä ja toisiinsa.

Onnenpeli on Jarvan ensimmäinen todellinen Helsinki-kuvaus, ja kesäinen kaupunki on yhtä keskeinen kuin siinä elävät henkilöt. Heihin kuuluu toimittajia (Jarva oli ollut Teekkari-lehden päätoimittaja), valokuvaaja (Jarva oli suuntautunut valokuvaukseen ennen elokuvaa) ja arkkitehti (teekkarien elokuvakerho Montaasin ympärille ryhmittyneistä Jarvan ystävistä suurimmasta osasta tuli arkkitehtejä, ja ohjaaja käsitteli kaupunkisuunnittelua useammassakin lyhytelokuvassa).

Intelligentsijan ohella Onnenpelin henkilögalleriassa on muitakin muotiammattien edustajia, valokuvamalleja ja lentoemäntä, meneviä nuoria ihmisiä. Ohjaaja on pyrkinyt luomaan muodikkaan ja ilmeeltään uudenlaisen elokuvan. Puvut saatiin Marimekosta, Stockmannilta ja Kuusiselta. Äänittäjä Anssi Blomstedt on kertonut tietoisen kaupallisista pyrkimyksistä. Käsikirjoitusryhmän jäsenen Matti Rinteen mukaan tarkoitus oli esittää kriittisessä valossa usein kliseenä koettu elämänmuoto ja ihanteellisina nähdyt ammatit ja korostaa tätä vasten ihmisten ja ihmissuhteiden tiettyä irrallisuutta ja pinnallisuutta.

Elokuvassa ollaan samalla uuden laululiikkeen muodostaman ”vastamuodin” synnyinsijoilla, Pakkasvirran jälkeisen Ylioppilasteatterin vaikutuspiirissä Kaj Chydeniuksen säveltämien ja Kaisa Korhosen tulkitsemien laulujen kautta, vuotta ennen Lapualaisoopperaa. Mutta elokuvan lauluihin kuuluu myös Spede Pasasen luoma ”Pronomini-rock”. Onnenpelissä on näin vangittu varsin avoimesti erilaisia ajassa liikkuvia ilmiöitä.

Onnenpeli on Risto Jarvan ensimmäinen itsenäinen pitkä ohjaustyö. Jaakko Pakkasvirta oli tässäkin elokuvassa mukana: yhtenä käsikirjoitusryhmän jäsenenä, äänittäjänä ja vieläpä päänäyttelijänä. Käsikirjoittajia oli italialaiseen tyyliin peräti kuusi, vitsikkään nimimerkin B. Kivi taakse piiloutuneina, ja ohjaaja antoi aiheen mietittäväksi vielä useammalle henkilölle.

Naispääosaan kiinnitettiin Pariisissa valokuvamallina ja mannekiinina toiminut Eija Pokkinen, joka oli sittemmin nimiosassa Jaakko Pakkasvirran ohjaamassa, Risto Jarvan tuottamassa Vihreässä leskessä (1968) ja sivuosassa Jarvan ohjaamassa Lomassa (1976) ja joka muistetaan myös elokuvakääntäjänä. Toiseen naispääosaan saatiin 50-luvulla Hilja maitotytön (ohjaus Toivo Särkkä, 1953) nimiosassa tunnetuksi tullut suosittu näyttelijä Anneli Sauli, joka oli luonut uraa myös Saksassa (BRD) nimellä Ann Savo. Jaakko Pakkasvirta ja Anneli Sauli olivat naimisissa vuosina 1965-1968.

Elokuvassa valokuvaajaa esittäneen Heikki Hämäläisen mukaan Jaakko Pakkasvirta oli Onnenpelin näyttelijäilmaisun varsinainen sielu, joka rakensi rooliaan täysin ammattimaisesti ja veti muutkin mukaansa. Pakkasvirta oli myöhemmin itsekriittinen: ”Roolisuoritus oli harvinaisen epäaito. Koskaan ei vielä kuvausaikana tiedetty mistä loppujen lopuksi oli kysymys:” Jarva valitteli, että kuvatun materiaalin rauhalliseen tutkiskeluun ja viimeistelyyn ollut aikaa ja taloudellisia mahdollisuuksia. Kuitenkin Pakkasvirta on muistellut myös, että Onnenpeli oli ”aika rehellinen tuotantoprosessi. Vaikka siinä on aika paljon keinotekoisia kohtauksia, niin tunnelma on enimmäkseen raikas.” Pakkasvirta ohjasi ja Jarva tuotti myöhemmin huomattavasti yhteiskuntakriittisemmän elokuvan valokuvamallista, Kesäkapinan (1970), jossa naispääosaa esitti Pakkasvirran kolmas vaimo Titta Karakorpi.

”Riston henkilökohtaisen mielenkiinnon ja paneutumisen astetta osoittaa se, että kun kuvattiin Tellen ja Jussin soidintanssia - musiikkitaustana kuubalainen rumba, Orefichen klassinen conga ”La Havana à Paris” (1936) - niin Risto ajoi kaikki ryhmän jäsenet ulos Pakkasvirtaa ja Eija Pokkista lukuun ottamatta ja kuvasi kohtauksen itse.” (Sakari Toiviainen, Risto Jarva, 1983)

Myöhempi taiteilijaprofessori Lasse Naukkarinen liittyi tässä elokuvassa Filminorin ja Risto Jarvan tiimiin kamera-assistenttina. Anssi Blomstedt oli ensi kertaa ryhmässä äänitysassistenttina.

Aleksi Salmenperä ohjasi vuonna 2001 lyhytelokuvan Onnenpeli 2001.

Elokuvan juoni:

Aikakauslehden toimittaja Jussi asuu Kruunuhaassa naistenlehden kesätoimittajana työskentelevän sisarensa Eevan ja lentoemäntä-tyttöystävänsä Leenan kanssa. Jussi valmistelee artikkelia Helsingin keskustasuunnittelusta ja kiertelee kaupungilla valokuvaaja Ansun kanssa. Eeva hoitaa muotikuvauksia, joissa Jussi tutustuu Telleen, mannekiiniin. Telle on juuri tullut Pariisista ja etsii asuntoa. Eeva on lähdössä neljän päivän työmatkalle ja lupaa huoneensa siksi aikaa Tellelle. Leena vaistoaa Tellessä kilpailijan. Ansu kuvaa Telleä Suomenlinnassa. Jussin ja Tellen välille kehittyy suhde. Leenan ja Eevan palattua tunnelma kiristyy ja Telle saa muuttaa. Suomenlinnan kuvauksissa Jussin arkkitehtiystävä Arskan mustasukkaisuus purkautuu humalatilassa. Telle saatetaan Pariisin koneeseen ja seurue palaa kaupunkiin.

Elokuvan vastaanotto:

Onnenpelin yleisömenestys oli vuoden keskitasoa parempi, mutta vuosi oli kaupallisesti aallonpohja, ja elokuva sai itse asiassa kaikista Risto Jarvan 60-luvun pitkistä elokuvista vähiten katsojia. Onnenpeli myytiin kuitenkin Ruotsiin.

Kritiikin vastaanotto oli vaihteleva, arvostelujen skaala laaja, tavallisesti välimaille sijoittuva. Risto Jarvan nähtiin yleisesti kehittyneen ohjaajana. Hänen ja kuvaaja Antti Peipon ansiot tunnustettiin, tuoreutta ja tunnelmaa löytyi. Ongelma saatettiin paikallistaa käsikirjoitukseen.

Onnenpeli sai valtion elokuvapalkinnon, minkä ansiosta taloudellinen saldo kääntyi plussan puolelle. Risto Jarva sai Jussi-patsaan vuoden parhaasta ohjauksesta sekä Suomen arvostelijain liiton Kritiikin kannukset. Jälkimmäisen palkintolautakunnan puheenjohtaja Matti Salo kirjasi: ”Onnenpeli vihdoin osoitti kuka suomalaisessa elokuvassa on lahjakkain - -” ”- - yhä kehittynyttä ryhmätyöskentelyn yhtenäisyyttä, Jarvan ohjauksessaan luoman rytmin ja vaivattoman komediallisen tunnun eheyttä ja herkkyyttä.”

Onnenpeli esitettiin Pariisin Kinemateekissa vuonna 1966, jolloin Eija Pokkinen ja elokuvan vapautunut tunnelma saivat kehuja. Elokuva esitettiin samana vuonna Ranskassa myös Hyères´n festivaaleilla, ja vastaanotto oli myönteinen.

Onnenpeliä on sittemmin saatettu pitää Risto Jarvan ja joskus jopa uuden suomalaisen elokuvan läpimurtona.

Luonnehdintoja elokuvasta:

”Onnenpeli on siitä harvinainen suomalainen elokuva, että siinä on tempoa, ei miten kuten syntymään sattunutta, vaan määrätietoisesti luotua. - - Helsinki ei ole enää pelkkä taustamaisema, vaan todella vakuuttavasti se ympäristö, missä Onnenpelin henkilöt elävät. Se on jo sinänsä saavutus (josta Risto Jarva ohjaajana ja leikkaajana sekä Antti Peippo erittäin valppaan kameran käyttäjänä tasatkoot kunnian), vaikka kyseisistä henkilöistä itsestään ei sitten sanottavasti selkoa saisikaan.

En tosin kuvittele, että Onnenpeliä on luonnekomediaksi aiottukaan, korkeintaan tietyn elämänasenteen ja mentaliteetin peiliksi. Mutta asenteellakin pitäisi olla pohjustuksensa, näyttelijöillä jotakin mihin käydä käsiksi. Nyt Jaakko Pakkasvirta vain tuijottaa ja Anneli Sauli on herttainen - - Vaikka tämän kaiken toimittaisikin melkoisella luontevuudella, ei siinä vielä ole paljon illan tarpeiksi, kun vuoropuhelunkin varsinaiset sattumat ovat vähissä.”

(Heikki Eteläpää, Uusi Suomi 3.10. 1965)

”Tarina on arkinen, mutta Jarva kuvaa tunteiden leikkiä taitavin vivahtein ja lyyrisellä ymmärtämyksellä. Leikki ja tosi kietoutuvat läheisesti yhteen ja se mikä jätetään sanomatta ilmaistaan tunnelmin ja pienin sävyin. Onnenpelin ansioihin kuuluvat tunteiden analyysi ja kolmioasetelman tunnelmat.”

”Jaakko Pakkasvirta luo lehtimiehenä uskottavan, miltei kodikkaan leiman ilman suurempia eleitä. Hän vain on eikä enempää tarvita. Anneli Saulin katseet ja eleet henkivät pidätettyä surumielisyyttä, ilmeistä hellyyttä ja nälkää, salattua ahdistusta ja hermostuneisuutta, minkä ansiosta hänen roolinsa jää mieleen.”

(Greta Brotherus, Hufvudstadsbladet 3. 10. 1965)

”Toivoneeksi tuleekin, että entisestään nyt jo aimo harppauksen kehittynyt Jarva olisi sittenkin ensiksi hankkinut pätevämmän käsikirjoituksen tai että hänellä itsellään olisi jotakin sellaista sydämellä, jonka tahtoisi filmissä ilmaista. Kun nyt pystytään tyhjästä tekemään Onnenpelin veroista elokuvaa - sellaisenaan innostavaa - toivoisi totisesti, että tekijät voisivat koetella ja näyttää taitoaan pitävän aiheen parissa.”

(Paula Talaskivi, Helsingin Sanomat 3.10.1965)

”Paljoon ei ole pyritty: leikki, silmän ilo, muotojen ja rytmin kukoistus ovat elokuvan aineksia. Ne on toteutettu niin valloittavasti ja virheettömästi, että kaikki halu tärkeilyyn unohtuu.

Yö vai päivä kertoi Puumalan kesäyön bakkanaalista. Kuvauksellisesti kehittynyt oli sekin, mutta tässä kaupunkilaisfilmissä Jarva hallitsee keinonsa paremmin; keveys, runollisuus ja ilmavuus ovat entisellään.

Sanomaelokuva on meikäläisen elokuvatarkastamon suosima käsite. Siitä ollaan Onnenpelissä irti, ellei oteta huomioon muutamia lyhyitä repliikkejä, jotka tähtäävät meikäläisen miljöökulttuurin nousukasmaisuuteen. On tyypillistä koko elokuvalle, että näissä jaksoissa puhutaan arkkitehtuurista, kauniista rakennuksista. Aina liikutaan pitkin pintaa, aistein havaittavia muotoja pitkin. Onnenpelin ihmiset ovat ihmeen kaunista ainetta, eläviä, inhimillisiä nukkeja. Onnenpeli on vientiartikkelina rinnakkaisilmiö meikäläiselle taideteollisuudelle. Vihdoin maineikas suomalainen visuaalinen taito on saanut toteutuksensa myös filmissä.

Sanomaton elokuva; mutta sen tekijöillä on taito viihdyttää, tehdä katsoja hetken ajaksi onnelliseksi. Filmissä voi valehdella tehokkaasti, harvoin näin sulokkaasti.”

(Pekka Tarkka, Uusi Suomi 26.10.1965)

”Onnenpelissä tanssin aihetta kehitellään Korkeasaari-jakson vapautuneesta hyppelystä muotikuvausten tyyliteltyjen, eroottisesti latautuneiden liikkeiden ja poseerausten kautta Tellen ja Jussin soidintanssiin ravintolaillan jälkeen, ennen yhteistä yötä. Suomenlinnan dramaattisessa kliimaksissa myös tanssi huipentuu haltioituneeksi riehaksi, miltei joukkohurmokseksi, jossa tanssin ja liikkeen riemu yrittävät työntää väijyvää räjähdystä ja tyhjyyttä kauemmaksi.”

(Sakari Toiviainen, Risto Jarva, 1983)

”Se sanoo enemmän inhimillisistä suhteista kuin mikään toinen Jarvan elokuva. Useimpia Jarvan teoksia leimaa hänen teoreettinen lähestymistapansa elokuvaan. Onnenpelissä on kuitenkin irtonaisuutta, joka antaa sille ikuista nuoruutta, (Truffaut´n) Julesin ja Jimin ja (Demyn) Lolan tapaan. Ei niin että se vetäisi vertoja tällaisten elokuvien saavutuksille, mutta se kuuluu samaan perheeseen. Katsoja tuntee että Onnenpelin ihmiset käyvät käsin kiinni elämään ja syöksyvät eteenpäin tuoreita elämyksiä janoten.”

(Peter Cowie, Finnish Cinema, 1976)

”Elokuvan ensimmäinen hyvä puoli on se, että kemistin koulutuksen saanut ja arkkitehtipiireissä liikkuva ohjaaja käsittelee aihetta jonka tuntee hyvin ja joka on myös hänen maansa tärkeimpien lahjakkuuksien ammattiala.”

”Joka tapauksessa elokuvan olennainen kauneus lepää tilan hahmotuksessa ja rakentamisessa, josta muodot ja volyymit syntyvät luonnollisen harmonisella tavalla.”

(Michel Delahaye, Cahiers du Cinéma 182 septembre 1966)

”Kuvalla on vain välittävä merkitys ja kumminkin elokuvan lähtökohtana on ryhtyä ajattelemaan kuvalla. Onnenpelin kuvalla ei ole itsenäistä aktia.”

”Kameran liike on kauniisti siirtyilevää katsetta, filmi kokonaisuudessaan tavallaan katseen jälki, ei ´ajatustemme silmä´ kuten luomisvoimaiselta elokuvalta odottaa sopii.”

(Ylermi Siippainen, Suomen Sosialidemokraatti 7.10. 1965)

”Hengeltään ja otteiltaan Onnenpeli on ´uusien aaltojen´ heimoa, 60-luvun kehittyvän tietoisuuden ja esteettisen radikalismin hedelmä ja yhteiskunnallisen radikalismin airut.”

”Onnenpeli ei tarjoile yksiselitteisiä opetuksia, olipa sitten kyseessä tällainen sisäisten liikkeiden ja tunteiden seikkailun taso tai kolmiodraamaan sisältyvä perinteinen yksinkertainen valintatilanne ´luvallisen´ ja ´luvattoman´ rakkauden välillä. Onnenpelin harvinaisuus suomalaisittain on siinä että se käsittelee kevyellä otteella sellaisia vakavia ja tärkeitä asioita kuten rakkauden, yhteisyyden, kokonaisen elämän ja maailmankatsomuksen mahdollisuuksia, mutta säilyttää samalla tyylinsä, tasonsa ja koskettavuutensa. Moralisoimatta ja halpahintaisuuteen vajoamatta se pystyy toteuttamaan aiheen, joka Renoirin Pelin sääntöjen motossa ilmaistiin Beaumarchaisin sanoin: ´Jos rakkaudella kerran on siivet, niin miksei lentää, liihottaa...´ Onnenpelin henkilöhahmoja, jopa toteutusta on helppo luonnehtia ´pinnalliseksi´, mutta pinnan alla sykkivät ainekset ovat toki sieltä luettavissa.”

(Sakari Toiviainen, Risto Jarva, 1983)

”Onnenpeliin on valppaasti dokumentoituina nuoren kulttuuriälymystön tuntoja ja elämänasenteita ennen 60-luvun suuren yhteiskunnallisen keskustelun sekä kansallisen uudelleenarvioinnin alkua.

Jarvan tekniikka on myöskin kehittynyt tässä filmissä jo täyteen mittaansa - - Onnenpeli on kiistatta uuden suomalaisen elokuvan merkkiteos, jota ei voida koskaan sivuuttaa kotimaisen filmin historiikeissa.”

(Tapani Maskula, Turun Sanomat 2.2. 1980)