Yhden miehen sota

 

En mans krig/Enmanskriget/One Man´s War/La Guerre d´un homme/Der Einmannkrieg

 

Työnimi: Kaikki tai ei mitään

 

Suomi 1973.

 

Tuotanto: Elokuvaosakeyhtiö Filminor. Tuottaja: Kullervo Kukkasjärvi. Ohjaus: Risto Jarva. Käsikirjoitus: Jussi Kylätasku, Risto Jarva. Kuvaus: Antti Peippo (mustavalkoinen). Operatööri: Erkki Peltomaa. Kamera-assistentti: Juha-Veli Äkräs. Äänitys: Matti Kuortti, Timo Linnasalo. Lavastus: Antti Peippo, Matti Kuortti. Leikkaus: Risto Jarva. Kuvaussihteeri: Orvokki Taivalsaari. Valokuvat: Risto Jarva, Erkki Peltomaa.

Näyttelijät: Eero Rinne (Erik Suomies), Tuula Nyman (Liisa Suomies), Tauno Hautaniemi (Pete Vilpponen), Martti Pennanen (urakoitsija Matti Kivilahti), Aimo Heimo (työmies Vänni Piiparinen), Maarit Rinne (Susanna Suomies, ”Suska”), Ruben Lehtonen (työmies Männikkö), Martti Männikkö (luottamusmies Rissanen), Jorma Pulkkinen (konemyyjä Helander), Matti Vienovirta (Arvi Suomies), Marita Vienovirta (Arvin vaimo), Anna Hakala (Erikin äiti), Hannes Veivo (Viljo Suomies, Erikin isä), Marja-Terttu Salokari (sosiaaliviranomainen), Marja-Leena Kylä-Utsuri (Peten iskemä nainen), Risto Jarva (haastattelija/mies ravintolassa), Reino Kukkasjärvi (Erikin appiukko), Asto Maunula (pankinjohtaja), Tapani Paunu (Ahokkaan isäntä), Orvo Himanen (kauhakuormaajan myyjä), Kullervo Kukkasjärvi (työnjohtaja).

Muut esiintyjät: Veikko Vennamo (itse, ääni ja kuva tv-ruudussa), Harri Holkeri (itse, ääni ja kuva tv-ruudussa), Heikki Salonen (itse, ääni ja kuva tv-ruudussa), Rafael Paasio (itse, tv-ruudussa), Erkki Peltomaa (teknikko), Seppo Loisa (korttia pelaava työmies), Olavi Nikunen (yksi pelaajista), Johannes Virolainen (itse, tv-ruudussa), Ele Alenius (itse, tv-ruudussa), Jouko Rinne (lumipallonheittäjä), Matti Kuortti (tv-kommentaattorin ääni), Orvokki Taivalsaari (nainen ravintolassa), Matti Laakso (rahankerääjä/shakinpelaaja), Antti Äkräs (toimittaja), Timo Linnasalo (lehtikuvaaja), Antti Peippo (mies työmaan konttorissa), Leena Rinne (asuntobussin uusi omistaja).

Kuvausaika: syksy-syystalvi 1972. Tuotantokustannukset: 310 000 mk. Kuvakoko: 1:1,66. Filmimateriaali: Super 16 mm Gevapan 30 (levennys 35 mm). Laboratorio: Kurkvaara-Filmi Oy/Suomi-Filmi Oy/Jorma Korpinen. Negatiivinleikkaus: Leena Palmu. Äänimenetelmä: Picot. Äänitysstudio: Finnvox Oy. Kesto: 108 min. (alkuaan 114 min.) Veroluokka: Verovapaa. Ikäraja: K 8. Levitys: Finnkino Oy. Ensi-ilta Helsingissä: 8.3. 1974 Adams (kantaesitys Lammilla 28.2. 1973). Esitysoikeudet: Suomi-Filmi Oy (teatterit, 16 mm), Filminor Oy:n konkurssipesä: Pinomaa/Takkinen (video, insertit), MTV Oy (televisio).

 

Elokuvan taustaa:

 

Yhden miehen sodan alkuperäisaihe on Jussi Kylätaskun, joka sattumalta oli nähnyt erään perheen majoittuneena linja-autoon ja tehnyt siitä novellin. Risto Jarva pyysi Kylätaskua kehittelemään aihetta elokuvakäsikirjoitukseksi. Tarinassa kierretään pienyrittäjän ja siirtotyöläisen mukana tie- ja rakennustyömaalta ja sorakuopalta toiselle. Aluksi Jarva epäili onko hän itse muuta kuin keskiluokan kuvaaja. Kylätasku arvelee, että elokuvan tekeminen oli Jarvan ensimmäisiä syvällisempiä kosketuksia ´tavallisiin duunareihin´ ja ´repuuseihin´. Mutta Jarva sai Kylätaskun mukaan yllättävän nopeasti kosketuksen näihin ihmisiin, joiden olosuhteet olivat hänelle uutta. Jarvahan oli insinööriperheestä kotoisin oleva taiteilija. Toisaalta, vaikka Yhden miehen sodan päähenkilön ja Jarvan välille ei pidä laittaa yhtäläisyysmerkkejä, oli hän Filminorin pääomistajana itsekin ahkera pienyrittäjä, joka painiskeli tuolloin vaikeassa taloudellisessa tilanteessa, ja hänenkin asemansa oli jossain kapitalistien (elokuvan liikemiesten) ja duunarien (tavallisten elokuvatyöntekijöiden) välissä. Yhden miehen sodassa Risto Jarva kävi käsiksi suomalaisen yhteiskunnan rajuun rakennemuutokseen. Elokuva on siten rakennettu, että se voidaan kokea sekä kapitalismin pelisääntöjen ja olosuhteiden kritiikiksi että vapaan yritteliäisyyden ja suomalaisen sisun ylistyslauluksi. Kulttuuritoimittaja Matti Rinne, joka oli mukana elokuvan synopsisvaiheessa, koki elokuvan Jarvan yrityksenä tutkia vennamolaisuuden (Suomen Maaseudun Puolueen) maaperää. (Tämä ”unohdetun kansan” puolue oli saanut äänivyöryn edellisissä eduskuntavaaleissa.)

Jarva valitsi pääosaan Eero Rinteen, lammilaisen bussinkuljettajan ja maanviljelijän, Matti Rinteen veljen. Suurin osa muistakin elokuvan esiintyjistä oli amatöörejä. Jarva perusteli ratkaisuaan: ”Tämä on elokuva työstä ja halusin käyttää niitä ihmisiä jotka tekevät tällaista työtä. Molemmat pojat, Eero Rinne ja Tauno Hautaniemi, tietävät mitä on kiertely työmailla. Käyttämällä amatöörivoimia koetin tuoda esiin arkitodellisuutta. Niinpä ammattinäyttelijät joutuivat pinnistämään etteivät näyttele vaan elävät osansa.” Eero Rinteen haluttiin muokkaavan roolin mieleisekseen. Myöhemmin Rinne veti sivuosia kaikissa Jarvan seuraavissa elokuvissa. Keskeisiä ammattilaisia näyttelijäkaartissa ovat Tuula Nyman ja Martti Pennanen.

Yhden miehen sotaa kuvattaessa Jarva tarvittaessa improvisoi. Tauno Hautaniemi teki oikeaa työtään ja esiintyi elokuvassa vapaa-aikanaan. Kun hän todella sai lopputilin piti Kylätaskun laatia juoneen muutos, missä myöskin kuormaaja vaihtuu toiseksi.

Yhden miehen sota ei saanut tuotantotukea Suomen elokuvasäätiöltä. ”Säätiö katsoi ettei tällaisten elokuvien tekeminen ole tarpeellista. Me teimme sen kuitenkin.” (Risto Jarva) Äänittäjä Matti Kuortti on muistellut: ”Silloinkin kun taloudelliset varat olivat todella heikot, niin ei meille koskaan sanottu, että pihistäkää nyt, tehkää nopeasti ja sitä myöten halvasti. Jostakin se mahdollisuus tehdä huolella, kunnolla aina revittiin.”

Kuvauspaikkoina olivat mm. Lammi, Vantaa ja Inkoo. Studiokuvia oli vähän. Yhden miehen sota kuvattiin elokuvan Kun taivas putoaa... tavoin super 16-millisenä ja esityskopiot levennettiin 35-millisiksi. Elokuvassa käytettiin olemassaolevaa musiikkia, mm. ”Oi kallis Suomenmaa”, Günther Platzekin ”Heavy Steel”, Roland Kovacin ”Sunday in May” ja Frédéric Chopinin ”Pianokonsertto nro 2 f-molli”.

Yhden miehen sota joutui odottamaan Helsingin ensi-iltaa vuoden. Aluksi oli puute kopiointi- ja markkinointivaroista. Sitten oli vaikeuksia löytää sopivaa rakoa ulkolaisten menestyselokuvien ruuhkasta. Teatterinomistajat pitivät elokuvaa epäkaupallisena. Lisäksi Jarva oli joutunut valtion elokuvapoliittisen komitean vetäjänä napit vastakkain elokuvan liikealan kanssa ajaessaan valtiollisen elokuvatuotannon mallia.

Yhden miehen sota kuuluu samaan yhteiskunnallisten, arkirealististen elokuvien suuntaukseen kuin Kahdeksan surmanluotia (ohjaus Mikko Niskanen, 1970/1972),  Laukaus tehtaalla (ohjaus Erkko Kivikoski, 1973) ja Jouluksi kotiin (ohjaus Jaakko Pakkasvirta, 1975). Elokuvan liikeala vastusti suuntausta, eikä se ollut suuren yleisön mieleen, joten se ajautui taloudelliseen umpikujaan aivan kuten kuvaamansa henkilöt, todellisuuden seuratessa fiktiota. Näin vaikka linjalla olikin kannattajansa valtion elokuvapolitiikkaan ja elokuvan laatutukeen vaikuttavissa kulttuuripiireissä ja vaikka jotkut näistä elokuvista keräsivät huomattavan yleisön televisioesityksissä.

 

Elokuvan juoni:

 

Erik Suomies päättää muuttaa perheineen Ruotsiin. Käymme läpi heidän kokemuksiaan Suomessa.

Erik haluaa elämässä eteenpäin, tavoittelee sosiaalista nousua. Hän on siirtynyt tietyömaan lapiomiehen paikalta yrittäjäksi myymällä vanhempiensa kotitilan, ottamalla pankkilainan ja ostamalla kauhakuormaajan. Hän asuu käytetyssä linja-autossa vaimonsa Liisan, 5-vuotiaan tyttärensä Suskan ja apumieheksi palkkaamansa kaverinsa Peten kanssa. Hän tekee raskasta työtä ja asuu ahtaasti.

Luvattu ensimmäinen keikka menee sivu suun ja Erik joutuu kiertämään työmaita pikkukeikkojen perässä. Erik pääsee aliurakoitsijaksi pääurakoitsija Kivilahden tietyömaalle Helsingin lähelle. Työmaan palkkarästit johtavat lakkoon, jossa Pete on mukana, ja yrittäjä menee konkurssiin. Kone jää tyhjän pantiksi, ja Erik joutuu sanomaan Peten irti.

Erik kiertää perheineen työmaita ympäri Suomea. Toisen urakoitsijan konkurssi jättää hänet vaille kuuden viikon tiliä ja hän joutuu lainaamaan veljeltään.

Rakennustyömaa Tampereen lähellä tarjoaa Erikille pitemmän urakan ja hän voi ottaa Peten jälleen töihin. Kauhakuormaaja rikkoutuu, ja Erik vaihtaa koneensa isompaan entistä painavamman velkataakan hinnalla. Erikin poissaollessa Liisa purkaa mieltään Petelle ja lohduttautuu tämän sylissä. Riidan päätteeksi Liisa matkustaa Suskan kanssa vanhempiensa luokse. Myös Erikin ja Peten yhteiselämä on kitkaista. Liisa ja Suska kuitenkin palaavat.

Erik luulee pääsevänsä Kivilahden yhtiökumppaniksi, mutta hänen koneensa joutuukin seisomaan viikon. Jouluna Peten työmies-ystävä tekee itsemurhan. Sosiaaliviranomaiset iskevät silmänsä Suomiehen perheen oloihin, ja Kivilahden määräyksestä Suska joudutaan lähettämään mummoon hoiviin.

Perheen rahatilanne kiristyy, kun kauhakuormaajan lyhennykset ovat myöhässä eikä Kivilahti suostu antamaan lainaa. Pete vaatii palkkasaataviaan, ja Erik antaa hänelle lopputilin.

Erik yrittää yksin painaa kahta vuoroa, kunnes sairastuu, eikä kukaan suostu ajamaan kuormaajaa, jonka koneliikkeen edustaja hakee pois. Erik ja Pete tekevät sovinnon. Linjuri myydään uudelle toiveikkaalle pienyrittäjälle. Mutta Ruotsin laivalla Erik on edelleen täynnä yrittäjähenkeä, sisua ja uuden elämän odotusta.

 

Elokuvan vastaanotto:

 

Kun Yhden miehen sota pääsi vuoden odotuksen jälkeen ensi-iltaan oli sillä jo valmiiksi epäkaupallinen maine, ja ennuste toteutui: elokuva koki katastrofin, sai kaikista Jarvan elokuvista vähiten yleisöä, vain 7015 maksanutta katsojaa Suomessa. Näin vaikka Lammin kantaesitys oli ollut menestys, Yhden miehen sota oli jo ehditty esittää kutsuttuna osanottajana British Film Instituten sarjassa Lontoon elokuvafestivaaleilla kolmena loppuunmyytynä näytöksenä ja se oli jo pyörinyt normaaliohjelmistossa Tukholmassa.

Vuonna 1974 oli vain kolme kotimaista ensi-iltaa; vuoden menestys oli Spede-tuotanto Viu-hah hah-taja (ohjaus Ere Kokkonen).

 Elokuvateatterikierroksen vastapainoksi elokuva sai ensimmäisessä tv-esityksessään joulupäivänä 1975 1 762 000 katsojaa. Se esitettiin myös Berliinin, Karlovy Varyn, Sydneyn ja Melbournen festivaaleilla.

Kun elokuvateatteriyleisö ei Yhden miehen sotaa löytänyt, niin arvostelut taas olivat päinvastoin Risto Jarvan siihenastisen uran ylistävimmät. Vastaanotto oli melkein yksimielisen kiittävä. Erkka Lehtola (Aamulehti), Paula Talaskivi (Helsingin Sanomat), Leo Stålhammar (Suomenmaa) ja Martti Savo eli Modest Savtschenko (Kansan Uutiset) pitivät elokuvaa Jarvan hienoimpana.

Yhden miehen sota sai 220 000 mk:n valtion laatutukipalkinnon. Valtion henkilökohtaisin elokuvataiteilijapalkinnoin palkittiin Jussi Kylätasku, Antti Peippo ja Tuula Nyman, joka sai myös vuoden naisnäyttelijä-Jussi. Jarva itse oli tuolloin taiteilijaprofessori.

Risto Jarva mainitsi Yhden miehen sodan suosikkinaan omista elokuvistaan, ja hänen  lähiomaisensa ovat sanoneet pitävänsä hänen töistään kaikkein eniten juuri tästä elokuvasta, koska se on ”niin suomalainen”.

 

Luonnehdintoja elokuvasta:

 

”Olen katsonut Yhden miehen sodan kaikkiaan jo neljä kertaa ja yhä vaan se tehoaa tavattoman voimallisesti. Itse asiassa sitä katsoessa helposti unohtaa seuraavansa sepitettyä elokuvaa, niin todelta ja etenkin dokumenttisävyiseltä se tuntuu. Harvinaisen vahvan todellisuuden vaikutelman aikaansaamisessa ovat erittäin tehokkaasti työskennelleet - ohjaajan ohella - ennen kaikkea käsikirjoituksen tekijä Jussi Kylätasku, erinomaisen vaikuttavan mustavalkokuvauksen suorittanut Antti Peippo apuvoimineen ja kaikki tarinassa esiintyvät henkilöt, yhtä hyvin näyttelijöinä erinomaiset amatöörit kuin muutamat mukana olevat ammattilaisnäyttelijät - -”

(Paula Talaskivi, Helsingin Sanomat 9.3. 1974)

 

”Risto Jarvan ohjaus, Jussi Kylätaskun käsikirjoitus ja Antti Peipon kameratyö ovat luoneet elokuvan, joka totuudellisuudessaan lienee verrattavissa viime vuosien tuotannossamme vain Mikko Niskasen Kahdeksan surmanluotia -tv-sarjaan. Yhden miehen sota on eittämättä myös Jarvan tähänastisista ehein ja kaikin puolin onnistunein työ. Elokuvan ihmiset ovat kuin reväistyjä todellisesta elämästä ja heidän yksilölliset ongelmansa ja vaikeutensa sekä harvat ilonsa on tuotu esiin ymmärryksellä ja lämmölläkin.”

(Martti Savo, Kansan Uutiset 10.3. 1974)

 

”Tapa, jolla se (Yhden miehen sota) asiansa sanoo, on koruton, jykevä, suomalainen.

Elokuvan päällimmäinen - ja vankka - teho on siinä, että se puhuu todella ihmistensä kautta. Näin kokonaisia ihmiskuvia ei suomalaisessa elokuvassa - ei elokuvissa yleensäkään - nähdä suinkaan joka päivä, ja syitä (piti sanoa ansioita) tähän on löydettävissä monesta kerroksesta. Tuula Nyman, Eero Rinne ja Tauno Hautaniemi tarinan keskipisteessä muodostavat tulkinnallisesti tavattoman sopusuhtaisen kolmivaljakon, vaikka yksi (Nyman) käyttelee ammattinäyttelijän ytimekästä ihmiskuvauksen arsenaalia, kahdella muulla on avunaan lähinnä tuttuihin tilanteisiin sopeutumisen luontevuus, joka parhaimmillaan syvenee myös merkittävän voimakkaaksi ilmaisuksi. Risto Jarva on tunnustettavalla hienovaraisuudella ja herkkyydellä sopeuttanut nämä erilaiset ilmaisun resurssit toisiinsa, tuottona on harvinaisen kaunis (ja kaunistelematon) arkirealistisen henkilöluotauksen taso.”

(Heikki Eteläpää, Uusi Suomi 10.3. 1974)

 

”Yhden miehen sota merkitsee tähänastista huippua Risto Jarvan tuotannossa. Kun hän yhteiskunnallisaiheisissa lyhytelokuvissaan raportoi dokumenttiluontoisesti asiapohjalta, niin tässä kuten aikaisemmissakin näytelmäelokuvissaan Jarva käsittelee aihetta ihmiskuvauksen välityksellä siten, että elokuvan päähenkilön kokemat vastoinkäymiset omaavat myös laajemman ulottuvuuden.”

”Jarva on tehnyt elokuvansa sekä tunteella että asiapohjalla minkä lisäksi on mukana hiven huumoriakin.”

(Leo Stålhammar, Suomenmaa 12.3. 1974)

 

”Kamera tallettaa vuoroin surullisia rakennustyömaita ja ankeaa elämää bussissa, ja joskus keskipaikkeilla se tuntuu yksitoikkoiselta. Mutta muuten elokuva on helppo katsoa. Se on opettavainen tarina työläisestä joka pettää luokkansa ja antautuu viidakon laeille. Jarva on ollut aiheessa sisällä ennenkin. Hän rakentaa tämän suomalaisen yhteiskuntakuvan intiimin elämän ja muutamien ihmisten välisen kirpeän läheisyyden varaan. Elokuvassa on sekä hellyyttä että ironiaa.”

(Hanserik Hjertén, Dagens Nyheter 15.12. 1973)

 

”Kapitalistinen yhteiskunta ei välitä yksityisistä ihmisistä. Eräs kapitalismin sitkeimmistä propagandavalheista on se, että jokainen sen vallitseman yhteiskunnan jäsen, jolla on hiukankin henkilökohtaista aloitekykyä ja joka tekee kovasti työtä, voi saavuttaa taloudellisesti tyydyttävän ja sosiaalisesti turvatun aseman. Tämä ei ole totta. Kapitalismi tukee niitä, joilla jo on, ja yllyttää häikäilemättömiä. Kapitalistinen järjestelmä ei ole niitä varten, jotka aloittavat tyhjin käsin. Tätä kapitalistisen yhteiskunnan julmaa perusluonnetta kuvaa Risto Jarvan Yhden miehen sota erinomaisen selventävällä ja vakuuttavalla tavalla.

Kuitenkaan ei elokuvaan sisälly juuri lainkaan poliittista julistusta. Uskon, että tämä antaa elokuvalle sen voiman. Lähtökohta ei ole ideologinen vaan inhimillinen, sillä taiteen tekemiselle ovat ideologiset abstraktiot paljon huonompaa aineistoa kuin ihmiskohtalot. - -

Yhden miehen sota on muodoltaan jossain määrin epädramaattinen sosiaalinen raportti. Mutta Jarvan tarkoitus ei toki ole ollut niin vaatimattomaan kehykseen rajoittuminen. Sillä itse asiassa Yhden miehen sota on suuri ja liikuttava taideteos, jossa reportaasin muotoa on käytetty taiteen välineenä, alistettu se taiteellisiin tarkoitusperiin. - -

Jarvan elokuvan yhteydessä ei ole banaalia puhua realismista sanan parhaassa merkityksessä. Hänen arkipäivän kuvauksensa on huolekasta, yksityiskohtaista, perusteellista, eikä silti koskaan ole alkeellista tai ikävää tai merkityksetöntä. Hänen näkemyksensä ihmisestä on perustavan laatuisesti ihmistä kunnioittavaa ja rakastavaa, ja tämän vuoksi hänen henkilönsä ovat yksilöitä ilman psykologisointia. Ja henkilöt hänen elokuvassaan säilyttävät inhimillisen arvokkuutensa myös heikkoina ja alennustilassaan, ilman että heitä olisi ihannoitu tai käsitelty valheellisen dramaattisesti. - -

Elokuva on läpikotaisin tosi, aito. Sen lähtökohtana on myötätuntoa ja syvää ihmisen kunnioittamista osoittava inhimillinen kokemus - -

Elokuvan inhimillisiin vaiheisiin, ihmisen lannistamisprosessiin Yhden miehen sodassa sisältyy hirvittävä poliittinen syytös. Jos joku ei tätä syytöstä tajua on hän joko tyhmä tai paatunut.  Mutta samanaikaisesti on itse kuvakerronnassa eräänlaista kovaa, kirpeää. paradoksaalista runoutta - näissä elokuvan aihepiiriin kuuluvissa sanoin kuvaamattoman rumissa, autioissa, epäinhimillisissä tai ihmisille arvottomissa parakkikylissä ja rakennustyömailla, jotka kammottavalla tavalla tuovat mieleen paremminkin tuhon ja hävityksen, hyljätyt taistelukentät kuin uudisrakennuksen, inhimillisen luomisen. Myös tämä ominaisuus Risto Jarvan elokuvassa on merkittävää. Niin kuin Tati loi runoutta nykyaikaisen suurkaupungin steriilistä muovi- ja betonimaailmasta, luo Jarva runoutta siitä ikävästä, likaisesta, rikkinäisestä ja epäystävällisestä ympäristöstä, jossa kaivinkone työskentelee. Sillä runouden tehtävä on usein saada sietämätön tuntumaan siedettävältä.”

(Christer Kihlman, Filmihullu 8/1973)

 

”Suomalaista todellisuutta on pyrittävä elokuvan avulla kartoittamaan. Elokuva on välttämätön väline yhteiskunnallisessa kehityksessä. Samaa henkeä (kuin Työmiehen päiväkirjassa) on Yhden miehen sodassa. Sen tekemiseen en enää osallistunut, olin silloin jo poissa Filminorista. Siinä on samaa rehellistä pyrkimystä. Siinä on ehkä hieman pidemmälle kehittynyt käsikirjoitus ja ammatillinen osaaminen on parempaa. Ihmiskuvauksessa on hieman enemmän läheisyyttä ja lämpöä ja henkilöillä on inhimillisiä piirteitä enemmän kuin Työmiehen päiväkirjassa, jossa ihmiset olivat vielä melko teoreettisia, vähän kaavamaisesti rakennettuja. Nämä kaksi elokuvaa mielestäni edustavat Jarvan aidointa, vilpittömintä pyrkimystä.”

(Jaakko Pakkasvirta, Filmihullun Risto Jarva -numero 1/1978)

 

”Tietenkään Yhden miehen sota ei merkinnyt Jarvalle aikaisemman toistoa, vaan juuri tälle aiheelle ominaisen lähestymistavan löytämistä. Vaikka Yhden miehen sodan tyylilaji on arkisinta arkirealismia, se pystyy nousemaan kuin ihmeen kautta tämän tason yläpuolelle. Jarva löysi uudelleen tuoreen ja vapautuneen kosketuksen, sai suoralla ja liikuttavalla tavalla esiin tavallisten ihmisten hengityksen, arjen ja sen pienten asioiden runouden, jopa lumouksen.”

”Vaikka lopputulos on tiedossa alusta lähtien, elokuva onnistuu säilyttämään jännitteensä useammallakin katsomisella, ehkä juuri siitä syystä että taloudellisesta kilpajuoksusta ei tehdä puhdasta jännitysnäytelmää tai kahden maailmankatsomuksen taistelukenttää. Elokuvan teho ja todellinen jännitys piilee yksityisen ja yleisen, toivon ja epätoivon hienoviritteisemmissä yhdistelmissä. Jarva onnistuu luomaan tyylipuhtaasti rakennelman, joka oikeastaan on murhenäytelmä mutta jonka hallitseva tunne on kuitenkin optimismi. Tämä yrittäneen ja yrittävän miehen puolustuspuhe sisältää hänen tuomionsa. Kaiken aikaa ja vielä sorruttuaan suurempien voimien alle Erik Suomies traagisen optimistisesti uskoo itseensä, yrittämisen vapauteen ja sen siunauksiin. - -

Jo nimi Suomies pitää sisällään monia mielleyhtymiä: se sisältää sanat suo, Suomi, mies, ies ja viittaa käsitteisiin kuten Suomi-mies, Suomi-ies; ristiriitaisen lisäpiirteen hänen supisuomalaiselle persoonallisuudelleen antaa ruotsalainen etunimi Erik.”

”Yhden miehen sodan miljöistä, ilmapiiristä ja ihmisistä välittyy tunne syvällisestä yhteiskunnallisesta ja henkisestä siirtymäajasta. Selväpiirteisen yksilötarinan puitteissa elokuva kouraisee niiden sodanjälkeisten rakennemuutosten maaperää jotka ovat saaneet koko yhteiskunnan käymistilaan, luoneet toisaalta edistystä ja turvallisuutta, toisaalta turhautumista, mielen ja luonnon tasapainon järkkymistä, voittajia ja uhreja. Kivilahtea ehkä lukuun ottamatta kaikki Yhden miehen sodan henkilöt ovat uhreja raastavassa, näköalattomassa siirtymävaiheessa: siirtotyömaalta toiselle, palkkatyöläisestä yksityisyrittäjäksi, maaseudulta taajamiin, pohjoisesta etelään, maatalouden ylijäämätyövoimasta yhteiskunnan hätäaputyövoimaksi, Suomesta Ruotsiin tai elämästä pois.”

”Suomiehen perhe elää sananmukaisesti pyörien päällä, siirtotyöläiset ovat irtaantuneet juuristaan kiinnittymättä mihinkään uudelleen. Tämä on Suomea, joka ehkä havaitaan joissakin tilastoissa mutta joka yleensä nähdään hyväksi unohtaa. Siirtotyömaitten ja parakkikylien maailma välittyy Yhden miehen sodassa pohjattoman surullisena ja rumana, sitä musertavammin koska se on näiden ihmisten ainoa elinympäristö. Siellä eletään päivä kerrallaan raskaan työn, raskaiden huvien, yleisen harmauden ja hyvin pienten ilojen ja unelmien saatossa. Miljöiden ankeutta, vallitsevaa murheen, juurettomuuden ja tilapäisyyden tuntua korostaa edelleen se, että elokuvan kaikki episodit on ajoitettu syys-maaliskuun välille, yleensä myöhäissyksyyn, pimeimpään vuodenaikaan, jolloin ei ole oikea syksy eikä talvi, ei lumi vielä maassa eikä lehdet enää puussa.”

”Ja samalla kun elokuva kaiken aikaa välittää tietoisuuden siitä että näytelmän henkilöt ovat osa yleisempää tragediaa, suurempien voimien nappuloita ja uhreja, sen kuvat sisältävät myös järkyttävän yhteiskunnallisen ja ekologisen maiseman: sodanjälkeisten rakennemuutosten ruhjotun maaperän, joka ei ole selväpiirteisesti kaupunkia eikä maaseutua, vaan hirviömäisellä tavalla, keskeneräisine tai tilapäisine rakenteineen jotakin siltä väliltä, jotakin puolinaista ja toteutumatonta. On kuin Yhden miehen sodan ihmisten yhteiskunnallinen juurettomuus ilmenisi myös osattomuutena kaupunkimaisen elämän eduista tai luonnon yksinkertaisista ja ilmaisista arvoista.”

”Siinä onkin Yhden miehen sodan ihme. Kaikesta ankeudestaan ja päähänpotkituista ihmiskohtaloistaan huolimatta elokuvan jättämä vaikutelma on sitkeän optimistinen, ihmiseen ja ihmisyyteen luottava.”

(Sakari Toiviainen, Risto Jarva, 1983)