Risto Jarva ja elokuvapolitiikka

”Kaiken kulttuuripolitiikan perimmäisenä ja yleisesti hyväksyttynä lähtökohtana tulisi olla yhteiskunnan tarpeet, kuten esimerkiksi ihmisen ja hänen elinympäristönsä henkisen ja aineellisen hyvinvoinnin ja viihtyvyyden lisääminen, keskinäisen kanssakäymisen, tasa-arvoisuuden ja toistensa ymmärtämisen parantaminen, kansallisen kulttuurin säilyttämisen parantaminen sekä kansainvälisen yhteistyön ja rauhan edistäminen. Siksi ei myöskään taidetta voi pelkästään pitää itseisarvona, vaan sille on muodostunut yhteiskunnan tarpeiden toteuttamisen kannalta tärkeitä tehtäviä, kuten arvojen ja asenteiden uudistaminen, yhteistyön, aktiivisuuden, kriittisyyden ja luovuuden edistäminen.”

(Risto Jarvan kirjoittama jakso valtion elokuvapoliittisen komitean I osamietinnöstä)

”Riston laaja-alaisuutta kuvaa se, että hänen panoksensa niin uuden kotimaisen elokuvan hahmottumisessa kuin elokuvakulttuurin edistämisessä oli keskeinen. Hän oli 1950-luvun elokuvakulttuurin parhaiden perinteiden jatkaja ja edelleenkehittäjä, 1960-luvun uuden kotimaisen elokuvan kärkihahmoja ja 1970-luvulla jäsentyneen muodon saaneen edistyksellisen elokuvapolitiikan henkilöitymä, koski tämä politiikka sitten elokuvien arkistotoimintaa tai elokuvan yleistä edistämistä.”

(Martti Soramäki, Filmihullu 1/1978)

Risto Jarva osallistui elokuvapoliittiseen keskusteluun koko julkisen uransa ajan antamalla lausuntoja erilaisista kysymyksistä ja kirjoittamalla artikkeleita eri lehtiin. Seuraavassa Jarvan toimintaa tarkastellaan osana valtion elokuvapolitiikan kehitystä 60- ja 70-luvulla.

Elokuvateollisuuden kriisin myötä elokuvaan suhtautuminen muuttui julkisessa keskustelussa. Se alettiin nähdä yhä useammalla taholla ei vain viihteenä ja liiketoimintana, vaan myös kansallisena taidelaitoksena, jonka olemassaolosta ja jatkuvuudesta valtion tulisi kantaa vastuu.

Suomalaisen elokuvan tukiaikakausi alkoi 1961 sosialidemokraattien ja SKDL:n eduskunta-aloitteen pohjalta käynnistetyn valtion elokuvapalkintojärjestelmän myötä. Kansanedustaja Anna-Liisa Tiekso esitti valtionpalkintoja ajavassa aloitepuheenvuorossaan, että elokuvatyöntekijät olivat tulleet lähemmäksi omaa aikaansa ja että hallituksen olisi kiirehdittävä hengeltään edistyksellisen ja taiteellisesti korkeatasoisen elokuvan tukemista.

Palkintojen kohteeksi hyväksyttiin ”taiteellisesti ja teknisesti korkeatasoiset kotimaisen tuottajan valmistamat kokoillan elokuvat ja lyhytelokuvat, jotka taiteellisen omaperäisyytensä tai herätteitä synnyttävän kokeiluluonteensa huomioonottaen erityisesti ansaitsevat palkitsemista”. Vuonna 1967 annettiin päätös elokuvataiteilijoiden henkilökohtaisista valtionpalkinnoista.

Vuonna 1965 uuden aallon ohjaajat Maunu Kurkvaara, Aito Mäkinen, Risto Jarva ja Yrjö Tähtelä lähettivät opetusministeriölle elokuvapalkintojen julkistamisen jälkeen lausunnon, jossa he kyseenalaistivat palkintolautakunnan puolueettomuuden ja esittivät sekä tuottajien että Filmikamarin edustajien poissulkemista lautakunnasta. He eivät myöskään pitäneet tarkoituksenmukaisena ulkomaisen pääoman ja ulkomaisten taiteilijoiden turvin tehdyn elokuvan palkitsemista (tällä tarkoitettiin Jörn Donnerin elokuvaa Täällä alkaa seikkailu).

Toimittaja Carl Henning ehdotti 1966 valtiojohtoisen elokuvatuotannon ja kunnallisen elokuvateatteriverkoston perustamista, koska elokuva hänen mielestään oli ”liian vakava asia jätettäväksi pelkästään elokuvamiesten haltuun”. 60-luvun alusta lähtien tehtiin lukuisia parannusehdotuksia tilanteeseen, sillä jälkikäteen suoritettua palkitsemista ei nähty riittävänä jatkuvan elokuvatuotannon turvaamiseksi. Modest Savtchenkon elokuvapankkiehdotus, Matti Kassilan valtion elokuvalaitos -ehdotus, Aito Mäkisen Suomen elokuvainstituutti -ehdotus, Risto Jarvan, Erkko Kivikosken, Maunu Kurkvaaran, Jaakko Pakkasvirran ja Raimo Oksan valtion elokuvatoimisto -ehdotus sekä useat eduskunta-aloitteet tähtäsivät kaikki siihen, että valtion tulisi rahoittaa kotimaista elokuvatuotantoa jo valmistusvaiheessa.

Elokuva-ala ja valtion kamerataidetoimikunta tekivät 60-luvun mittaan lukuisia esityksiä elokuvauudistuksesta valtiovallalle. Elokuvan liikealan kattojärjestö Suomen Filmikamari ehdotti 1967 asiaa pohtivan toimikunnan asettamista. Valtioneuvosto asetti 1968 hallitusneuvos Erkki Nuorvalan johdolla työskentelevän elokuvaverotoimikunnan. Toimikunta katsoi päätehtäväkseen tutkia mahdollisuuksia perustaa Suomeen Ruotsin ja Tanskan esikuviin pohjautuva elokuvasäätiö. Vuonna 1963 perustettu Svenska Filminstitutet, johon oli keskitetty tuki ruotsalaisen elokuvan taiteellisen kehityksen edistämiseksi, rahoitti toimintansa elokuvateattereiden pääsylipuista kerättävällä 10 %:lla, jonka vastineeksi valtio ei perinyt enää lainkaan elokuvaveroa. Tanskassa 1964 perustettu elokuvainstituutti sai 15 % pääsylipputuloista. Risto Jarva oli elokuvaverotoimikunnan jäsen.

Vuonna 1967 oli asetettu hallitusneuvos Ragnar Meinanderin johdolla työskentelevä elokuvakeskustoimikunta, jonka tehtävänä oli mm. selvittää, olisiko tarkoituksenmukaista perustaa erityinen valtion elokuvakeskus vai olisiko tähän alaan liittyvät valtiolle kuuluviksi katsottavat tehtävät jaettava muulla pohjalla toimiville yksiköille. Toimikunnan ensimmäinen osamietintö valmistui kesäkuussa 1968. Valtion kamerataidetoimikunta esitti tammikuussa 1969 elokuvainstituutin tai muun vastaavan elimen perustamista siltä pohjalta, että elokuvaveron asemasta teattereiden tuli suorittaa instituutille 15 % pääsylipputuloistaan. Elokuva-ala torjui esityksen suoralta kädeltä. Kamerataidetoimikunnan suunnitelmien vastapainoksi Suomen elokuvateatterinomistajain liitto, Suomen elokuvatoimistojen liitto ja Suomen filmivalmistajien liitto toimittivat elokuvaverotoimikunnalle huhtikuussa 1969 luonnokset Suomen elokuvasäätiön perustamista koskevaksi sopimukseksi.

Mietinnössään elokuvaverotoimikunta asettui huhtikuussa 1969 yksimielisesti kannattamaan Suomen elokuvasäätiön perustamista. Mietintöön liittyi Risto Jarvan laatima erillinen muistio elokuvasäätiön perustamisen vaatimista jatkotoimista. Todettuaan, että elokuvaverotuksesta luopuminen ja suunnitellun säätiön perustaminen olivat tärkeitä ja kiireellisiä tehtäviä Jarva ilmoitti haluavansa pitää säätiön perustamista kuitenkin ainoastaan väliaikaisena osaratkaisuna ja ehdotti samalla, että opetusministeriö asettaisi kiireellisesti toimikunnan, jonka tehtävänä olisi valmistella ”elokuvaverotoimikunnan, elokuvakeskustoimikunnan ja kamerataidetoimikunnan esitysten pohjalta keskitetyn elokuvainstituutin perustamista”. Instituutilla Jarva ilmoitti tarkoittavansa elokuvasäätiön rinnalle perustettavaa ja vaiheittain rakennettavaa laitosta, joka myöhemmin ottaisi itselleen myös elokuvasäätiön tehtävät.

Suomen elokuvasäätiö perustettiin lokakuussa 1969. Tuolloin päätettiin opetusministeriön ja elokuvan liikealan välisellä sopimuksella, että osa elokuvaveron tuotosta - 4 % teatterien pääsymaksutuloista - siirretään elokuvasäätiön käytettäväksi kotimaisen elokuvatuotannon ja -kulttuurin sekä elokuvateatteritoiminnan edistämiseksi. Elokuvan kulttuurijärjestöt, osa elokuvantekijöistä ja elokuvakriitikoista arvosteli Suomen elokuvasäätiötä alusta lähtien. Kritiikki kohdistui sekä elokuvasäätiön vähäisiin toimintaedellytyksiin että sen hallinnolliseen kokoonpanoon, kaupallisen liikealan ylivaltaan.

Vuonna 1970 jaettiin viimeistä kertaa vanhanmalliset valtion elokuvapalkinnot; sen jälkeen siirryttiin puhumaan elokuvan laatutuesta. Risto Jarva, Matti Kassila ja Sakari Toiviainen jättivät opetusministerille Suomen Elokuvataiteilijain, Kamerataiteen yhdistyksen ja Suomen elokuvakerhojen liiton vetoomuksen. Siinä todettiin opetusministeriön harjoittaman ja elokuvan liikealan tukeman elokuvapolitiikan olevan ”taiteellisesti, poliittisesti ja teknisesti hoivailevaa ja jyrkästi kanavoivaa”. Teknisellä hoivaavuudella viitattiin 35 mm:n normin vaatimukseen ja lyhytelokuvien syrjimiseen. Vetoomuksessa katsottiin, että ”tämänvuotisen palkintolautakunnan poliittinen ja näkemyksellinen sitoutuneisuus ennakoi jakoa selvästi vanhoilliseen, elokuvan kehitystä hidastavaan suuntaan”.

Elokuvasäätiön toiminnan perustana oli elokuvaverolain väliaikainen muuttaminen vuoden 1974 loppuun saakka. Tämän lisäksi säätiöratkaisuun toi väliaikaisen leiman tai toiveen se, että opetusministeriö asetti 1970 elokuvapoliittisen komitean pohtimaan suomalaisen elokuvakulttuurin kokonaisuudistusta. Komitean puheenjohtajaksi valittiin Risto Jarva. Jäseninä olivat Suomen elokuva-arkiston toiminnanjohtaja Helena Suomela (SKDL), toimittaja Arvo Salo (SDP), elokuvakriitikko Leo Stålhammar (Keskustapuolue), terveyssisar Marjatta Mannerkorpi (SMP), kulttuurisihteeri Jorma Uimonen (LKP), lehtori Paul Hägglund (RKP), toimittaja Matti Arjanne (Kokoomus), elokuva-alan työnantajien edustajana Mauno Mäkelä, myöhemmin Lars Åberg, työntekijöiden edustajana äänittäjä Matti Penttilä, kuluttajien edustajana Jukka Tainio, valtiovarainministeriön edustajana hallintoneuvos Pauli Heinilä ja opetusministeriön edustajana kulttuurisihteeri Pekka Pekkonen. Komitean sihteerinä toimi Martti Soramäki.

”Risto Jarva jos kuka oli tässä kärjistyneessä tilanteessa oikea mies johtamaan tulevaisuuteen viittaavaa suunnittelu- ja rakennustyötä. Monet pitivät häntä idealistina, kun hän uskoi sivuuttavansa poliittiset realiteetit järkipuheella.” (Sakari Toiviainen)

”Elokuvapoliittisen komitean mietinnöt olivat paljossa pioneerityö, jolta puuttuivat esikuvat. Oli luonnollista, että työssä ilmeni monia ongelmia. Ensinnäkin tietoja puuttui, piti laatia laajoja selvityksiä ja tehdä tutkimuksia. - - Asia liittyi luonnollisesti siihen laajapohjaiseen ammattitaitoon, joka oli Riston työn perusta.” (Martti Soramäki)

”Jarvan komitea antoi kolme mietintöä, joista ensimmäinen sisälsi oloissamme ainutlaatuisen perusteellisen ja yhä pätevän kartoituksen suomalaisista elokuvatoiminnoista: tuotannosta, levityksestä, maahantuonnista, kulttuurista.” (Sakari Toiviainen)

Seuraavassa otteita taiteilijaprofessori Risto Jarvan puheesta I osamietinnön luovutustilaisuudessa 13.11. 1973:

”Aihepiiriltään suomalainen elokuva on alkanut muodostaa yhä selvemmän kansallisen vaihtoehdon jatkuvasti yksipuolistuvalle kansainväliselle elokuvatarjonnalle. Siksi pienen kotimarkkina-alueen vuoksi suomalainen elokuva on elänyt jatkuvasti taloudellisessa ahdingossa. Sillä ei ole ollut mahdollisuutta kestää kansainvälisen kilpailun painetta.”

”Elokuvan tekijöiden kohdalla on jo pitkään vallinnut epävarmuus toimeentulosta ja rakastamansa työn, yhden kansallisen kulttuurin muodon vaaraan joutumisesta. Elokuvataiteesta kiinnostuneiden etujoukot ovat olleet yhä enemmän huolissaan palveluksien vähenemisestä ja yksipuolistumisesta. Liikemiehet ovat puhuneet taloudellisista vaikeuksistaan.

Elokuvapoliittisen komitean nimittämistä edelsivät useat ristiriitatilanteet toisaalta elokuvan liikealan ja toisaalta elokuvatyöntekijöiden ja kulttuurijärjestöjen välillä. Myös juuri toimintansa aloittaneen elokuvasäätiön periaatteisiin oltiin tyytymättömiä. Elokuvatoimintojen monimutkainen ja hajanainen tukijärjestelmä koettiin jo sinänsä esteeksi edistämistoimenpiteille. Ennen kaikkea tuen taloudellinen panos oli liian pientä. Kaikki osapuolet kokivat toimintansa ja oikeutensa uhanalaisiksi - tosin eri syistä. Syntyi vaatimuksia valtion elokuvapoliittisen kokonaissuunnitelman laatimiseksi.”

”Myös suunnittelu vaatii tietoa. Jatkuva suunnittelu vaatii myös jatkuvaa seurantaa. Siksi komitea on pitänyt ensimmäisenä tehtävänään Suomen elokuvakulttuurin perinpohjaista kartoittamista.”

”Ensimmäisessä osamietinnössä ei vielä ole käytännön ratkaisumalleja. Mietintö sisältää kuitenkin tietoaineksen lisäksi valtion elokuvapolitiikkaa hahmottavan periaatteellisen osan.”

”Päämääränä tulisi olla korkeatasoinen elokuvakulttuuri sen kaikissa merkityksissä ja vivahteissa sekä yhteiskunnan jäsenten ja elokuvantekijöiden hedelmällinen vuorovaikutus.”

(Risto Jarva)

Viisi jäsentä jätti eriävän mielipiteensä I osamietintöön. Jo tässä vaiheessa komiteatyöhön heijastui vastakkainasettelu kaupallisten ja ei-kaupallisten elokuvapiirien välillä.

Toisessa osamietinnössä esitettiin ehdotus kokonaisvaltaisesta uudistuksesta, joka käsitti kotimaisen elokuvatuotannon turvaamisen siten että perustettava elokuvan edistämislaitos jakaisi paitsi tuotantolainoja voisi myös itse toimia tuottajana ja vastata korkeintaan puolesta pitkien elokuvien tuotantoa. Laitoksen keskeiseksi tarkoitukseksi Jarva määritteli tuotannon jatkuvuuden ja ammattitaidon säilymisen varmistamisen. Yleensäkin mietinnön uudistusehdotukset lähtivät siitä että suomalaisen elokuvan ja elokuvakulttuurin edellytykset oli turvattava niillä saroilla joita yksityinen sektori ei ollut pystynyt tyydyttävästi hoitamaan: kokoillan elokuvatuotanto oli kuihtunut, vuokraamo- ja teatteritoiminta keskittyneet elokuvaohjelmistoa kaventavalla tavalla.

Seuraavassa otteita Risto Jarvan puheesta II osamietinnön luovutustilaisuudessa 22.4. 1974:

”Komitea esittää itsenäisen valtion laitoksen, elokuvan edistämislaitoksen perustamista Suomen elokuvasäätiön tilalle. Tämä laitos harjoittaisi säätiön nykyisiä tukitoimintoja laajennettuna. Lisäksi se harjoittaisi pienimittaista elokuvien maahantuonti- ja levitystoimintaa, vientitoimintaa, erilaista neuvontatoimintaa sekä elokuvien tuotantoa. Tuotannon piiriin kuuluisi lähinnä näytelmä- ja dokumenttielokuvia, mahdollisesti tarvittaessa myös opetuselokuvia.

Valtion taidehallinnon nykyistä elokuvan tukitoimintaa komitea ehdottaa kehitettäväksi siten, että siitä vakiintuisi elokuvan edistämislaitoksen rinnalle toinen tukijärjestelmä. Kahden rinnakkaisen ja toisiaan täydentävän järjestelmän esittäminen perustuu sekä syntyneeseen traditioon että monipuolisuuden, tasapuolisuuden ja ilmaisunvapauden vaatimuksiin. Kunnallisen elokuvatoiminnan kokeilua ehdotetaan jatkettavaksi taidehallinnon puitteissa.

Elokuvan edistämistoimenpiteet painottuvat niille alueille, jotka ovat syrjässä varsinaisesta kannattavasta liiketaloudellisesta toiminnasta. Lukuisista esityksistä haluan tässä yhteydessä korostaa kahta painopistealuetta.

Kunnallisen elokuvatoiminnan kokeilua ehdotetaan voimakkaasti laajennettavaksi ja sen painopistettä pidettäväksi puuttuvan tai heikon tarjonnan alueilla. On muistettava, että lähes kolmasosa suomalaisista asuu kunnissa, joissa ei ole elokuvateatteria. - -

Kotimainen elokuvatuotanto ja nimenomaan kokoillan elokuvien tuotanto on tällä hetkellä erittäin synkältä näyttävän tulevaisuuden edessä. Tuotantopäätöksiä ei tahdo syntyä. Työttömyys lisääntyy. Jatkuvuus ja ammattitaidon säilyminen ovat vaakalaudalla. - -

Ilman tukea kansallisella elokuvataiteella Suomen kokoisessa maassa ei ole olemassa mahdollisuuksia. Suomalaisen elokuvakulttuurin edistäminen liittyy kansallisen kulttuurin suojelemiseen kansainvälisen massakulttuurin paineessa.”

Kuusi jäsentä liitti eriävän mielipiteen II osamietintöön. Kokoomuksen ja elokuvan liikealan edustajien vastustus oli odotettua, he eivät halunneet olla mukana vasemmistolaisten kulttuuripiirien vaatimissa sosialisoimistoimissa. Yllätyksenä sen sijaan tuli poliittisten keskiryhmien viime hetken vastustus. Jarva sanoi tästä luovutuspuheessaan: ”Riitelyyn ei pitäisi olla enää varaa.” ”Elokuvantekijänä tiedän ennestään miltä tuntuu panna sielunsa ja ruumiinsa alttiiksi kuukausien yhtämittaiselle ponnistukselle ja lukea sitten kymmenessä minuutissa hutaistu arvostelu. Samoin kävi nyt, tosin vain paljon vakavammassa asiassa.” ”Komitea lähti liikkeelle ristiriidoista ja päätyi ristiriitoihin. Elokuvan tilanne on ylikuumentunut. Ehkä heijastumana televisiotoimintaan liittyvistä keskusteluista elokuvan yhteiskunnallisia vaikutusmahdollisuuksia pelätään ja liioitellaan. Ja tässä pelossa uhrataan elokuvataide, uhrataan useita taiteilijoita ja työntekijöitä, ehkä kokonainen sukupolvi.”

Mietinnön vastustajat pitivät ehdotettua valtiojohtoista elokuvan edistämislaitosta kalliina ja ylimitoitettuna. Myös Suomen Filmikamari kampanjoi voimakkaasti hanketta vastaan ja esitti sen sijaan Suomen elokuvasäätiön kehittämistä. Jo ennen asianmukaisen lausuntokierroksen päättymistä opetusministeriön hallitussihteeri Olli Närvä teki selväksi, ettei mietintö sellaisenaan kelpaa päätöksentekoon. Niinpä elokuvasäätiölle annettiin ensin kaksi vuotta jatkoaikaa, sitten nimitettiin työryhmä valmistamaan kompromissiesitystä, joka toteutui vuoden 1977 alusta lähtien. Siinä tyydyttiin elokuvasäätiön uudistamiseen siten, että hallintoa demokratisoitiin parlamentaariselle pohjalle, myös elokuvan kulttuurijärjestöt saivat edustuksen, ja säätiön tehtäväkenttään liitettiin tuotantopalvelut. Mietinnön esitys siis vesitettiin, mutta mentiin kuitenkin pieni askel eteenpäin.

Jarvan komitean hylätty elokuvan edistämislaitoksen malli jäi kuitenkin edustamaan monille eräänlaista ideaalista tilaa, valtiollista kotia kotimaiselle elokuvalle, ja siihen on palattu elokuvaa koskevissa keskusteluissa yhä uudelleen.

Komitean kolmas osamietintö sisälsi ehdotuksen Suomen elokuva-arkiston valtiollistamisesta.

Ajatus elokuva-arkiston perustamisesta oli ollut Suomessa esillä jo 20-luvun alkupuolelta lähtien, mutta arkisto perustettiin lopulta hyvin myöhään, 1957. Suomalaisia arkistoaktivisteja jakava peruskysymys oli tuolloin se pitäisikö luoda arkisto yksityiseltä pohjalta vai jäädä odottamaan valtion toimenpiteitä. Jörn Donner oli yksityisen aloitteellisuuden kannalla ja vuokrasi tilan, ja arkisto perustettiin hänen, Aito Mäkisen, Ywe Jalanderin ja muutaman muun työn tuloksena. Arkisto pääsi valtionavun piiriin 1962.

Risto Jarva toimi Suomen elokuva-arkiston puheenjohtajana laitoksen historian ehkä kaikkein kuumimman ajan 1973-77. Tänä aikana arkisto oli alituisesti poliittisella tulilinjalla ja taloudellisessa kriisissä - palkanmaksu järjestyi monesti vain Jarvan ja muiden hallituksen jäsenten henkilökohtaisesti takaamien lainojen turvin.

Seuraavassa alku Risto Jarvan puheesta valtion elokuvapoliittisen komitean III osamietinnön luovutustilaisuudessa 14.11. 1974:

”Elokuvat ovat osa kulttuuriomaisuuttamme. Osa niistä voi olla merkittäviä taideteoksia, joiden säilyminen tulevien sukupolvien nähtäväksi on yhtä tärkeää kuin muidenkin taiteenalojen tuotteiden. Kaikki elokuvat ovat kuitenkin kirjallisiin lähteisiin rinnastettavia dokumentteja aikansa yhteiskunnasta, kulttuurista ja taiteesta. Ne ovat tärkeää tutkimuksen lähdeaineistoa ja niiden avulla on mahdollisuus myös valottaa lähihistoriaamme havainnollisesti laajoille kansalaispiireille.

Elokuvapoliittinen komitea on lähtenyt siitä näkemyksestä, että kotimaista elokuva-aineistoa tulisi tallettaa mahdollisimman laajamittaisesti ja tästä tehtävästä tulisi valtion huolehtia. Komitea ei tee arvostuseroa näytelmäelokuvien ja dokumenttien välillä, ei myöskään perinteellisen elokuvan ja televisioaineistojen välillä.

Elokuvien ja elokuviin liittyvän aineiston säilyttämiseksi, elokuvan tutkimuksen ja elokuvataiteen tuntemuksen edistämiseksi sekä muun perinteellisen elokuva-arkistotoiminnan harjoittamiseksi komitea ehdottaa valtion elokuva-arkiston perustamista. Tässä yhteydessä elokuva-arkistotoimintaa harjoittava Suomen Elokuva-arkisto r.y. tulisi ottaa valtion haltuun ja sen henkilökunta siirtää uuden laitoksen palvelukseen.

Edelleen komitea esittää lainsäädäntöä, jolla pystytään varmistamaan kotimaisen elokuva-aineiston säilyminen.”

III osamietintöön liittyi vain yksi eriävä mielipide, ja itse asiassa komitea päätyi yksimielisesti ehdottamaan elokuva-arkiston valtiollistamista. Kaikki poliittiset puolueet, elokuvan liikeala ja kulttuurijärjestöt olivat kerrankin samaa mieltä. Opetusministeriössä asiaa kuitenkin jarrutettiin arkiston henkilökuntaan kohdistuneiden poliittisten ennakkoluulojen vuoksi. Opetusministeri Kalevi Kivistö sitten ajoi asian lävitse Jarva neuvonantajanaan 1977, pari viikkoa ennen Jarvan kuolemaa. Valtiollistaminen toteutui käytännössä 1979.

Pettyneenä komiteatyönsä vastaanottoon Jarva totesi mietinnön viimeisen osan luovutuspuheensa lopuksi: ”Ja vielä toivon, että kaiken poliittisen kiistelyn ja järjestelmien luomisen yhteydessä ei unohdettaisi yhtä pientä asiaa - elokuvaa.”

(Tämä selvitys on lainattu seuraavista lähteistä: Filmihullu 1/1978; Kari Uusitalo: Suomen elokuvasäätiö 1970-1979, 1980; Sakari Toiviainen: Risto Jarva, 1983; Sakari Toiviaisen artikkeli teoksessa Filmin tähden - Suomen elokuva-arkisto 40 vuotta, 1997; Mervi Pantti: Kaikki muuttuu... Elokuvakulttuurin jälleenrakentaminen Suomessa 1950-luvulta 1970-luvulle; 1998.)