Jäniksen vuosi (1977)

Harens år / The Year of the Hare / L’Anno del coniglio / O Ano do Coelho / Zajeczy rok /
L’Année du lapin / Das Jahr des Hasen / A nyúl éve / God zaitsa

Maa: Suomi
Valmistumisvuosi: 1977

Ohjaus: Risto Jarva
Tuotanto: Filminor Oy

Näyttelijät

Antti Litja (mainostoimittaja Kaarlo Oskari Vatanen, ”Kaarlo Miikkulainen”)
Kauko Helovirta (poliisipäivystäjä)
Markku Huhtamo (taksinkuljettaja Mikkelissä)
Paavo Hukkinen (taksinkuljettaja Heinolassa)
Juha Kandolin (valokuvaaja Miettinen)
Kosti Klemelä (Etelä-Savon riistanhoitopiirin valvoja U. Kärkkäinen)
Anna-Maija Kokkinen (varatuomari Leila Heikkinen)
Martti Kuningas (Hunnikainen, Kiuruveden entinen nimismies)
Ahti Kuoppala (Kaartinen, erakko)
Hannele Lanu (kioskinpitäjä)
Hannu Lauri (mainospäällikkö Huhtinen)
Heikki Nousiainen (turistiseurueen opas Toropainen, ”Mr. Toro”)
Esa Pakarinen Jr. (2. poliisi)
Martti Pennanen (1. metsästäjä)
Eija Pokkinen (italialainen turisti)
Rita Polster (Vatasen vaimo)
Elis Sella (raastuvanoikeuden tuomari)
Jukka Sipilä (pontikankeittäjä Salosensaari)
Arto Tuominen (Karlsson, 2. metsästäjä)
Martti Turunen (nimismies Savolainen)
Aapo Vilhunen (1. poliisi)
Jussi Aalto (kosmetiikkayrityksen ekonomi Bergström)
Uljas Lassila (kosmetiikkayrityksen kamreeri Lankinen)
Georges Copeloussis (ulkomainen turisti)
Masaaki Hashimoto (ulkomainen turisti)
Rostislav Holthoer (tietokonekeskuksen opas)
Leni Katajakoski (kulonsammuttajia ruokkiva nainen)
Pekka Litja (Vatanen lapsena)
Marja Mykkänen (ulkomainen turisti)
Helena Notkonen (kulonsammuttajia ruokkiva nainen)
Eija Nousiainen (ulkomainen turisti)
Antti Peippo (mies poliisiasemalla / Puolustusvoimain kapteeni ulkomaisen turistiseurueen mukana)
Lia Petersen (Pirkko, kosmetiikkayrityksen sihteeri)
Jorma Pulkkinen (kosmetiikkayrityksen johtaja Vaulonen)
Riku Rinkama (syyttäjä)
Eero Rinne (puskutraktorin ajaja)
Pertti Sarkio (professori pieneläinklinikalla)
Markku Söderström (Laaksonen, Vatasen tuttava Kuopion asemalla)
Orvokki Taivalsaari (ulkomainen turisti)
Irma Wafin (eläinlääkäri)
Henrik Jankes (mies pieneläinklinikalla, poisleikattu rooli)
Tuija Piepponen (Irja, poisleikattu rooli)

Muut esiintyjät

Kalervo Katajavuori (kosmetiikkayrityksen mainospalaverin osanottaja)
Anu Marttila (kosmetiikkayrityksen mainospalaverin osanottaja)
Maarit Rinne (nuori tyttö linja-autossa)
Yrjö Peippo (nuori poika linja-autossa / puskutraktoria väistävä poika)
Nuuti Kakkinen (ukko linja-autopysäkillä / kulonsammuttaja)
Emil Pikkarainen (ukko linja-autopysäkillä / kulonsammuttaja)
Aili Komulainen (maantiellä sateessa kävelevä mummo / kulonsammuttaja)
Tauno Korkalainen (poliisi / kulonsammuttaja)
Väinö Vasiljev (poliisi / kulonsammuttaja)
Niilo Jauhiainen (kulonsammuttaja)
Oiva Komulainen (kulonsammuttaja)
Pekka Komulainen (kulonsammuttaja)
Eero Sillanpää (kulonsammuttaja)
Ritva Sillanpää (kulonsammuttaja)
Helena Turunen (kulonsammuttaja)
Matti Hymander (väkeä kalasoppapadan äärellä)
Pekka Pulkkila (väkeä kalasoppapadan äärellä)
Veikko Rautavirta (väkeä kalasoppapadan äärellä)
Leena Rinne (väkeä kalasoppapadan äärellä)
Pentti Saarinen (väkeä kalasoppapadan äärellä)
Matti Salo (väkeä kalasoppapadan äärellä)
Pauli Sipponen (väkeä kalasoppapadan äärellä)
Marja-Leena Virranranta (väkeä kalasoppapadan äärellä)
Matti Vähänen (väkeä kalasoppapadan äärellä)
Mikko Rautavirta (palopäällikkö)
Ruben Lehtonen (jäniksen tuoja)
Erkki Peltomaa (Antti Litjan sijaisnäyttelijä tunturimaisemassa)
Pekka Karhuvaara (radion uutistenlukijan ääni)
Pentti Fagerholm (radiokuuluttajan ääni)
Kullervo Kukkasjärvi (ulkomaisen turistiseurueen tarjoilija)
Alma Pokka (Lapin-talon emäntä)
Mikko Pokka (Lapin-talon isäntä)
Klaus Brunou (vierailija tietokonekeskuksessa)
Annu Laakso (vierailija tietokonekeskuksessa)
Aili Pallasmaa (vierailija tietokonekeskuksessa)
Veikko Päiviö (vierailija tietokonekeskuksessa)
Rikhard Tenholinna (vierailija tietokonekeskuksessa)
Irene Oramaa (raastuvanoikeuden jäsen)
Juha Rosma (raastuvanoikeuden jäsen)
Taisto Puumala (vanginvartija)
Jälkiäänitysäänet:
Timo Linnasalo (jälkiäänitysääni: ääni radio-ohjelmassa automatkalla / mainospalaverin osanottajan ääni)
Risto Jarva (jälkiäänitysääni: mainospalaverin osanottajan ääni)
Markku Kopisto (jälkiäänitysääni: mainospalaverin osanottajan ääni)
Matti Kuortti (jälkiäänitysääni: megafonin käyttäjän ääni metsäpalossa)

Jänikset:
Ingmar
Luttana
Matteus
Pirjo
Simo

Tekijät

Ohjaus ja leikkaus: Risto Jarva
Käsikirjoitus: Arto Paasilinna, Risto Jarva, Kullervo Kukkasjärvi
Alkuperäisteos: Arto Paasilinnan romaani Jäniksen vuosi (1975)
Tuottaja: Kullervo Kukkasjärvi
Kuvaus: Antti Peippo
Äänitys: Matti Kuortti, Timo Linnasalo
Musiikki: Markku Kopisto
Lavastus: Matti (Matteus) Marttila
Puvut: Marja Mykkänen
Naamiointi: Inkeri Terävä
Kuvaussihteerit: Orvokki Taivalsaari, Pirjo Hokkanen
B-kuvaus: Erkki Peltomaa, Juha-Veli Äkräs
Leikkausapulaiset: Matti Kuortti, Tuula Mehtonen
Äänimiksaus: Tuomo Kattilakoski
Musiikin äänitys: Paul Jyrälä
Järjestäjä: Matti Turunen (Sonkajärvi)
Järjestäjän apulainen: Olli Väänänen
Jänisten hankkija: Ilkka Koivisto
Valokuvat: Kullervo Kukkasjärvi, Erkki Peltomaa, Juha-Veli Äkräs
Mainoskuvat: Oy Foto-Nyblin Ab
Orkesteri:
Markku Kopiston studio-orkesteri
Ole Halén (kitara)
Seppo Hovi (harmonikka, piano)
Antti Hytti (kontrabasso, sähköbasso)
Kari Karjalainen (B- ja piccolotrumpetit)
Vesa Mäkelä (huuliharppu)
Risto Pensola (klarinetti, sopraano- ja tenorisaksofonit)
Mikko Salo (huilu, panhuilu)
Esa-Pekka Salonen (käyrätorvi)
Tero Sarikoski (patarummut)
Heikki Simola (fagotti)

Musiikki

Vaellus
Sävellys ja sovitus: Markku Kopisto

Nuotiotunnelma
Sävellys ja sovitus: Markku Kopisto

Varhainen aamu
Sävellys ja sovitus: Markku Kopisto

Kioskilla
Sävellys ja sovitus: Markku Kopisto

Kaarlo Vatanen
Sävellys ja sovitus: Markku Kopisto

Takaa-ajo
Sävellys ja sovitus: Markku Kopisto

Tuntureilla
Sävellys ja sovitus: Markku Kopisto

Vatanen pelastaa jäniksen seidalta
Sävellys ja sovitus: Markku Kopisto

Kauppaopiston naiset
Sävellys, sanoitus ja sovitus: Kari Peitsamo
Esittäjä: Kari Peitsamo & Ankkuli
Laulu ja kitara: Kari Peitsamo
Basso ja bassosoolo: Juuso Nordlund
Rummut: Kaj Martin
Taustalaulu: Juice Leskinen
Levytys:
Kari Peitsamo & Ankkuli – Kauppaopiston naiset / Soft Ice
Love Records
LRS 2163 A
7” vinyylisingle ( 45 rpm )
© Love Records / Fazer, 1977 / Siboney Oy, 1990 / Universal Music Oy
℗ Love Kustannus Oy 1977 / Siboney Oy, 1990 / Universal Music Oy

Tekniset tiedot

Kesto: 129 min.
Värillisyys: väri
Kuvasuhde: 1 : 1.66
Filmimateriaali: Fujicolor

Tuotantotiedot

Kuvausaika: 5.7. – syksy 1977, marraskuu 1977
Tuotantokustannukset: 1 831 086 mk
Laboratorio: Suomi-Filmi Oy / Jorma Korpinen
Äänitysstudio: Cinemix Oy
Musiikin äänitysstudio: Love Record Ky

Esitystiedot

Ensi-ilta Helsingissä: 23.12.1977
Levitys: Suomi-Filmi Oy
Esitysoikeudet:
Suomi-Filmi Oy (elokuvateatterit, 16 mm filmi)
Filminor Oy:n konkurssipesä: Pinomaa / Takkinen (video, insertit)
MTV Oy (televisio)

Tarkastustiedot

Ikäraja: Sallittu (S)
Veroluokka: Verovapaa

 

”Tästä tuli yllättäen muistotilaisuus. Kuten elokuvan päähenkilö lopussa katoaa jättäen jälkensä lumeen, niin Risto Jarvakin on poissa mutta hänkin on jättänyt jälkensä.”

(Kullervo Kukkasjärvi Jäniksen vuoden lehdistönäytöksessä)

 

Elokuvan taustaa

Risto Jarvan ja Kullervo Kukkasjärven etsiessä uutta aihetta, Jussi Kylätasku oli aluksi kuvioissa mukana. Sitten tuli esille Arto Paasilinnan Onnellinen mies, josta kuitenkin Reima Kekäläinen jo valmisteli TV-elokuvaa (joka valmistui 1978). Paasilinna ehdotti seuraavaksi omaa alkuperäisaihettaan, tarinaa maalaismiehestä joka hakee itselleen emännän kaupungista. Kukkasjärvi työsti tarinaa keikauttaen asetelman päälaelleen: maalaistalon tytär hakee miehen kaupungista.

Luettuaan Paasilinnan romaanin Jäniksen vuosi Jarva innostui, ja se valittiin seuraavan elokuvan pohjaksi. Kukkasjärven mukaan se tarjosi tilaisuuden käsitellä parhaalla mahdollisella tavalla ihmisen ja luonnon välistä suhdetta, eli teemaa joka oli alkanut nousta päällimmäiseksi rungoksi kiihkeässä ja monivaiheisessa aiheen etsinnässä.

Suomen elokuvasäätiölle tehdyn käsikirjoitusluonnoksen saatesanoissa esitettiin ohjelmanjulistus: ”Elokuvalla on tarkoitus osoittaa, kuinka kallisarvoista ja säilytettävää luonto on, kuinka tervehdyttävä sen vaikutus kaupunkilaistuneeseen, kiireiseen ja ahdistuneeseen ihmismieleen, jota ajaa eteenpäin kilpailumentaliteetti ja itsensä myyminen. Jäniksen vuosi kertoo paosta maalle, luontoon, yksinkertaisempaan, agraariseen elämään. Se on idealistinen kertomus rousseaulais-capralaisessa hengessä. Jäniksen vuosi on myös kertomus heikomman puolelle asettumisesta, kertomus siitä miten hyvyys tekee elämän mielekkääksi – tänäkin päivänä.”
Viittaus Frank Capraan on osuva; ohjaaja asetti toistuvasti vastakkain idealistisen, vaihtoehtoista elämäntapaa edustavan yksilön ja urbaanin suurpääoman (Mr. Deeds tulee kaupunkiin, 1936, Mr. Smith lähtee Washingtoniin, 1939, He uskoivat elämään, 1941).

Sovitusvaiheessa päähenkilö Vatasen ammatti vaihtui toimittajasta mainosmieheksi. Ratkaisu liittyi filminorilaisten kokemuksiin mainosspottien teosta. Jarva totesi: ”Periaatteessa Vatanen voisi olla kuka tahansa modernin ammatin harjoittaja kaupunkiympäristössä. Vatanen vain ottaa asiat rajummin. Hänessä pako ihmisyhteisöstä kärjistyy. Minun käsittääkseni moni tuntee tarvetta paeta elinympäristöään.” Paasilinnan Vatanen saatettiin nähdä myös kirjailijan omakuvana. Hän kertoi: ”Stressattuun Vataseen on suurimman osan suomalaisia erittäin helppo samastua. Vatanen painelee takaisin metsään, sillä metsä on suomalaisen oikea koti. Metsä on vapauden vertauskuva.”

Ydinvoimalakysymyksen niveltäminen kokonaisuuteen tuotti vaikeuksia. Kukkasjärvi halusi väen väkisin mukaan asiaa koskevan kannanoton: ”Oli loogista ajatella, että Vatanen saadessaan nyt ensimmäistä kertaa elämässään aikaa pohtia asioita saattaisi hyvinkin ottaa kantaa ydinjätteisiin, jotka uhkaavat ihmisen tulevaisuutta. Lopulta Risto ratkaisi kysymyksen sijottamalla sanat Vatasen puolustuspuheeseen oikeussalikohtauksessa.”

Tämä oli Jarvan ensimmäinen ja ainoa elokuva, joka perustui kirjaan, erilliseen kaunokirjalliseen teokseen – kaikki muut olivat alkuperäisaiheita. Jarva kertoi: ”Periaatteessa en lainkaan kannata filmatisointeja. Elokuva on aina itsenäinen teos. Tässäkin tapauksessa me olemme muotoilleet kokonaisuutta. Romaanista on irrotettu tiettyjä kohtauksia, samoin on kirjoitettu itse lisää.”

Kukkasjärvi on sanonut: ”Tärkeimpänä kriteerinä jonkin episodin säilyttämiselle oli, kuinka se palveli keskeistä teemaa. Jäniksen vuoden muodonmuutoksessa konkretisoitui myös kirjoitetun sanan ja elokuvan välinen ero: on helppo kirjoittaa miehen painista karhun kanssa, mutta elokuvassa, taidemuodoista realistisimmassa, sellaisen toteuttaminen johtaa äkkiä ylitsepääsemättömiin vaikeuksiin. Sitä paitsi tiesimme. että jänisten kanssa tulisi olemaan tarpeeksi tekemistä.” Tekijät eivät siis keskittyneet muihin eläimiin, karhuun ja korppiin, kuten romaanissa aika ajoin tapahtuu, eivät halunneet tehdä puhdasta luontoelokuvaa eikä turvautua trikkeihin.

Muokkaustyön tekivät Jarva ja Kukkasjärvi yhdessä Paasilinnan kanssa, joka ainoana toivomuksenaan esitti, että hänen huumorilleen ei tehtäisi väkivaltaa. Käsikirjoitustyön loppuvaiheissa turvauduttiin vielä Kylätaskun apuun joissakin dramaturgian ja vuoropuhelun ongelmissa (häntä ei ole kreditoitu). Lopullisen käsikirjoituksen Jarva tapansa mukaan viimeisteli itse, eikä siitä suuresti poikettu kuvausvaiheessa. Tämä ei tarkoita epäluovaa kuvausprosessia. Työtoverit ovat todenneet, että Jarva varsinkin Lapin kuvausten aikana löysi ikään kuin uudelleen luonnon ja yhteytensä siihen. Antti Litja muistaa Jarvan sanoneen Lapissa, että ”nyt ruvetaan laajentamaan tätä kuvakulmaa, tästä lähtien Vatasen kapea sektori koko ajan laajenee”.

Keväällä 1977 Jarva opetti Taideteollisessa korkeakoulussa montaasin teoriaa. Havaintoaineistona ja erittelyn kohteena oli hänen vanha lempielokuvansa, Alain Resnais’n Sota on loppunut (1966). Antti Peippo on kertonut: ”Tästä elokuvasta puhuimme nyt Riston kanssa formalistisessa katsannossa: miten kameran liike liittyy tajunnan liikkeisiin jne. Huolellinen katsoja löytänee Jäniksen vuodesta tuosta tutkiskelusta tehtyjä johtopäätöksiä. Kirjalliselle sarkasmille oli etsitty visuaalisesti koettavaa perustaa, aluetta jolle Arton romaani ei antanut viitteellistäkään lähtökohtaa.”

Kukkasjärvi totesi päänäyttelijästä: ”Yhteistyö vain tiivistyy mitä paremmin ihmiset tuntevat toisensa ja ohjaajan. Jäniksen vuodessa on vain yksi suuri rooli. Koko homma lepää paljolti Antti Litjan harteilla. Meillä on kova työ pitää hänet vireessä. Nyt hän alkaa vähitellen päästä irti aiemmista rooleistaan. Onneksi Antti on säännöllinen ja työhönsä paneutuva kaveri.”

Jäniksiä hankittiin 11 kappaletta, joista kuvauksissa käytettiin lähinnä kahta; osa oli mukana varalla, osa päästettiin kuvattaessa karkuun. Jarva omistautui jäniksille ja vietti aikaa niiden kanssa. ”Jos me muut saatoimme joskus hermostua otuksiin, Risto ei koskaan.” (Kukkasjärvi)

Kukkasjärven mukaan Jäniksen vuoden musiikki syntyi säveltäjän (jälleen Markku Kopisto) ja ohjaajan läheisenä yhteistyönä: ”Säveltäjä on ollut mukana jo käsikirjoitustyöryhmässä; musiikin sävyjä ja tunnelmia on lähdetty etsimään varsin varhaisessa vaiheessa.” Musiikin pienimuotoisuus peruslähtökohtana oli Kopiston mukaan Jarvan idea. Samalla päätettiin käyttää paljon puhaltimia, erityisesti puupuhaltimia. Kansanmusiikkiainesten käyttö oli mukana heti alkuvaiheessa. Tältä pohjalta lähti ”Vaellus”-teema.

Risto Jarva kuoli elokuvan kutsuvierasnäytöksen jälkeen auto-onnettomuudessa 16.12.1977. ”Risto Jarvan kuolema – – antoi loppujaksolle oman traagisen lisävärinsä. Näytöstä edeltäneessä puheenvuorossa Jarva selvästi tunsi tarvetta korostaa, että kyseessä ei ole kahden edellisen elokuvan tyyppinen komedia, vaan vakava elokuva, jossa on omat koomiset aineksensa. Niinikään hän käytti useita kertoja sanaa ’käsinkosketeltava’ puhuessaan elokuvansa musiikista ja kuvauksesta ja kiittäessään työtovereitaan.” (Sakari Toiviainen)

”Riston elämän viimeiset viikot, päivät ja tunnit olivat tyytyväistä ja onnellista aikaa, näin muistavat monet. Arkisto oli päätetty valtiollistaa, Jäniksen vuosi tuntui onnistuvan tavalla josta kahden edellisen elokuvan kohdalla oli ollut soraääniä.” (Peter von Bagh)

Jäniksen vuosi oli Risto Jarvan elokuvista kallein. Elokuvasäätiö tuki tuotantoa 650 000 markalla, josta säätiölle palautui 325 000 markan lainaosuus, ja Mainos-TV televisio-oikeuksien ennakko-ostoin.

Kansainvälisestä versiosta poistettiin jakso, missä Kiuruveden eläkkeellä oleva nimismies Hannikainen pohtii presidentti Kekkosen kallonmuotoa ja väittää, että hänellä on -60-luvun lopulta lähtien ollut kaksoisolento.

Kyseessä oli Arto Paasilinnan romaaneista ensimmäinen joka muuntui elokuvaksi. Jarvalla oli tarkoitus jatkaa yhteistyötä kirjailijan kanssa. Myöhemmin Matti Kassila ohjasi Natalian (1979), Jaakko Pakkasvirta ohjasi Ulvovan myllärin (1982), ja myöhemmin Ere Kokkonen on erikoistunut filmaamaan Paasilinnaa (Elämä lyhyt, Rytkönen pitkä, 1996, Hurmaava joukkoitsemurha, 2000, Kymmenen riivinrautaa, 2002).

 

Elokuvan juoni

Mainosmies Vatanen saa kuulla esimieheltään, että hän ei ole ajan uusien haasteiden tasalla. Esimies määrää hänet työmatkalle Kouvolaan, missä asiakas ei ole tyytyväinen uuden deodoranttinsa mainoskampanjaan. Matkan ja neuvottelun ajan Vatanen on muissa maailmoissa.

Vatanen ja hänen valokuvaajansa jatkavat matkaa Jyväskylään, kun heidän autonsa törmää jäniksenpoikaan. Vatanen löytää loukkaantuneen jäniksen metsästä ja jää sen seuraan huolimatta työtoveristaan. Hän yöpyy jäniksen kanssa heinäladossa, peseytyy purossa ja heittää solmionsa veteen. Hän käy eläinlääkärillä. Hän myy puhelimitse veneensä ja välttää pankissa täpärästi vaimonsa ja esimiehensä.

Vatanen jatkaa matkaansa Mikkeliin, missä riistanhoitopiirin valvoja antaa hänelle kirjallisen luvan ja ruokkimisohjeet jäniksenpitoon. Hän voittaa Kuopion torilla stereot, ja yritys myydä ne johtaa hänen pidätykseensä.

Vatanen vapautetaan, ja hän viettää aikaansa entisen ja nykyisen nimismiehen kanssa kalasaunalla. Syttyy metsäpalo, ja hän jää loukkuun yhdessä pontikankeittäjän kanssa. Eläinlääkäri toteaa jäniksen jalan parantuneen. Autiotalossa yöpynyt Vatanen joutuu jäniksensä kanssa metsästäjien ahdistelemaksi.

Vatanen jatkaa pohjoiseen, jossa hän kuulee itseään koskevan radiokuulutuksen ja törmää ulkomaiseen turistiseurueeseen. Hän kohtaa erakon, joka katoaa jäniksen kanssa. Vatanen löytää jäniksen uhrikiveltä.

Vatanen matkustaa lentokoneella Helsinkiin, jossa vie jäniksen pieneläinklinikalle. Vaimo ilmoittaa, että asuntolainen lyhennys ja muut laskut ovat maksamatta ja että mies on sotilaskarkuri jätettyään menemättä kertausharjoituksiin. Vatanen tuhoaa omat tietonsa sisältävän magneettinauhan tietokonekeskuksessa.

Vatanen ostaa junalipun Rovaniemelle ja kohottaa asemaravintolassa maljan vapaudelle. Hän herää viiden päivän kuluttua Turussa tarmokkaan lakinaisen hoivissa ja saa tietää olevansa kihloissa tämän kanssa. Nainen hoitaa puolustusta oikeudenkäynnissä, jossa Vatasta syytetään vaimon esittämistä laiminlyönneistä sekä tietokannan ja deodoranttimainosten tuhoamisesta. Vatasen puolustuspuhe muuttuu syytöspuheeksi, ja hän tuo esiin ilmakehän otsonikerrosten tuhoutumisen ja ydinsaasteiden ongelman.

Vatanen joutuu tutkintovankeuteen. Lakinainen kertoo järjestäneensä avioeron, maksaneensa laskut ja järjestäneensä Vataselle entisen työpaikan takaisin. Kotona nainen huomaa jäniksen karanneen häkistään. Myös Vatanen häviää sellistään, vain sormus jää. Lumessa on hiihtolatu ja jäniksen jäljet.

 

Elokuvan vastaanotto

Jäniksen vuosi sai Risto Jarvan elokuvista toiseksi eniten katsojia, yli 360 000; enemmän sai vain Loma. Vuosi oli kaupallisesti niin hyvä, että edelle meni katsojaluvuissa kaksi elokuvaa: Ere Kokkosen ohjaama Häpy endkö? Eli kuinka Uuno Turhapuro sai niin kauniin ja rikkaan vaimon ja Edvin Laineen ohjaama Päätalo-filmatisointi Viimeinen savotta.

Jäniksen vuosi levisi Jarvan elokuvista laajimmalle. Se myytiin Australiaan, Kanadaan, Neuvostoliittoon, Norjaan, Ranskaan, Ruotsiin, Tanskaan, Turkkiin ja Uuteen-Seelantiin. Se osallistui elokuvafestivaaleille Kööpenhaminassa, Lontoossa, Lyypekissä, Sorrentossa, Berliinissä, Los Angelesissa (1979), Adelaidessa, Edinburghissa, Hong Kongissa, Montpellierissä, New Yorkissa (1980) ja Portlandissa (1981).

Ensimmäisessä televisioesityksessä 1981 elokuva sai yli 1 770 000 katsojaa.

Jäniksen vuoden arvostelijoilta saama vastaanotto oli Työmiehen päiväkirjan ja Yhden miehen sodan ohella Jarvan uran parhaita, kansainvälisesti katsoen paras. Leo Stålhammar (Suomenmaa) näki elokuvan ”sekä synteesinä aikaisemmasta tuotannosta että viitteenä siitä mitä uutta olisi ollut odotettavissa Jarvan taiteellisella uralla”. Greta Brotherus (Hufvudstadsbladet) kirjoitti: ”Traagisesti edesmennyt Risto Jarva on jättänyt jälkeensä elokuvan, joka kohoaa taivasmitalla yli enimmän mitä tässä maassa on tuotettu ja nousee myös Jarvan omassa tuotannossa lopulliseksi mestariteokseksi.” Muidenkin kriitikoiden varaukset jäivät yleensä verraten pieniksi.

Jäniksen vuosi sai valtionpalkinnon. Risto Jarvalle myönnettiin postuumisti ohjaus-Jussi, myös kunnianosoituksena työstä suomalaisen elokuvan hyväksi. Työryhmä Arto PaasilinnaKullervo Kukkasjärvi – Risto Jarva sai käsikirjoitus-Jussi-palkinnon. Jäniksen vuosi palkittiin Portlandin elokuvafestivaaleilla vuoden 1980 parhaana komediana.

 

Luonnehdintoja elokuvasta

Jäniksen vuosi osoittaa Risto Jarvan olleen parhaassa luomisvoimassaan.

Elokuvasta ei tarkoitettu suurta, ohjaajalle tärkeiden teemojen kokoajaa – mutta siitä tuli traagisesti päättyneen uran kaunis, koskettava päätös, joka osoittaa vakuuttavasti yhden keskeisen ominaisuuden Risto Jarvan hienossa urassa: hän oli herkkä, oivaltava taiteilija; hän ei käyttänyt suuria eleitä mutta pääsi sitä syvemmälle ja liikahdutti elokuvillaan ihmisiä, heidän tuntojaan.”

(Erkka Lehtola, Aamulehti, 24.12.1977)

 

Jäniksen vuosi Yhden miehen sodan rinnalla on Jarvan sekä ulkonaisesti että sisäisesti kaunein, ehkä myös lämminhenkisin, mahdollisesti merkittävinkin elokuva. Jäniksen vuosi iskee näet omalla kauniilla ja hellästi pisteliäällä tavallaan suoraan aikamme erääseen tyypilliseen ja salassa yltyvään sairauteen: ihmisen ja luonnon vieraantumiseen toisistaan. – – Arto Paasilinnan alkujaan keksimän jäniksen myötä Risto Jarva elokuvassa kehittää sekä innoittavasti hauskan että syvimmältään peräti murheellisen nykyodysseian.”

(Paula Talaskivi, Helsingin Sanomat, 24.12.1977)

 

Jäniksen vuosi on Jarvan herkkävireisin elokuva. Siinä hän suorastaan taiturimaisella tavalla käyttää pieniä seikkoja herättämään katsojassa parhaimmillaan huikeita näköaloja.”

(Leo Stålhammar, Suomenmaa, 30.12.1977)

 

”Kokonaisuutena se on ilahduttava elokuva, joka ei pohjimmaisen asiansa täyttä vakavuutta, protestinsa terää unohda absurdeimmissakaan koomisissa tilannehuipennuksissa. Antti Peippo on taltioinut elokuvaan luonnon näkymiä, jotka visuaalisessa loistossaan tuntuvat täysin uusilta, ennennäkemättömiltä. Rikas teos, todellinen suomalaisen elokuvan joululahja katsojilleen.”

(Heikki Eteläpää, Uusi Suomi, 24.12.1977)

 

Jäniksen vuosi on vapautuneisuudessaan Jarvan paras komedia, ja ylipäänsäkin ohjaajan onnistuneimpia elokuvia. Kaikki tuntuu siinä olevan paikallaan: aiheen vaatima luonnon ja teknologian vastakkaisuuden painotus, Antti Litjan näyttelijäsuoritus, Antti Peipon uljas kameratyö ja ennen kaikkea jäniksen hykerryttävä luonnekuvaus.”

(Markku Tuuli, Katso, 52 / 1977)

 

”Edustaako jänis elokuvassa ikään kuin pään panemista pensaaseen vaikeiden ja ratkaisua vaativien ongelmien edessä? Minusta näin on, ja tässä on ehkä elokuvan vakavin heikkous.”

(Jarkko Aarniala, Tiedonantaja, 11.1.1978)

 

”Tätä uutta haluaisin nimittää runouden tai lumouksen ulottuvuudeksi suomalaisessa arkitodellisuudessamme. Merkittävää tässä kokonaisuudessa on ehkä runous, se että elokuva puhuttelee meitä syvemmällä tasolla kuin se jonka voimme muotoilla älyllämme. Jäniksen vuodessa tulemme kosketukseen sen kanssa mikä on taiteen oma olemus: viehtymys sanoilla lausumattomaan.”

(Ywe Jalander, Ny Tid, 5.1.1978)

 

”Mutta mikä sitten Jänis on? Ehkäpä se on Risto Jarvan tapa sanoa, että vaikka ihmisen ja tämän ympäristön suhteessa ollaan tultu monin tavoin umpikujaan, ratkaisu on kuitenkin olemassa. Se ei ole paluu luontoon, mutta yhtä vähän se on optimistinen usko järjestelmän kykyyn parantaa itse itsensä.

Saamme tyytyä toistaiseksi siihen että ratkaisu on Jänis. On järkevää katsoa totuutta silmiin, olla kaupunkilainen, olla maalainen, elää maailmassa. Mutta siinä ohessä pitää silmällä Jänistä: etsiä uusia vaihtoehtoja, pitää ovia auki, tarkata metsässä aukkoa joka johtaa aukiolle. Siellä on tulevaisuus.”

(Olli Alho, Helsingin Sanomat, 24.12.1977)

 

”Harvoin on maisema osallistunut elokuvaan niin voimakkaasti kuin Lappi, joka tässä elokuvassa on vangittu mukaan koko rikkaudessaan ja moninaisuudessaan, suosta metsään. Vaikea siirtymä tietokonepankista lyyriseen mielikuvitukselliseen loppuun todistaa ohjaajan taidosta ja näyttelijä Antti Litja heijastaa täydellisesti hänen ilmeisen voimakkaita tuntojaan.”

(Patrick Gibbs, The Daily Telegraph, 15.2.1980)

 

”Itse asiassa jänis on melkein ilmeikkäämpi kuin Antti Litja, joka kuitenkin onnistuu vapauttamaan elokuvan joitakin epärealistisimpia puolia alaviritetyllä näyttelijäsuorituksellaan. Litjan muutos liikemiehestä metsästyksellä ja kalastuksella eläväksi erakoksi on erittäin vakuuttava. Suurenmoisesti kuvattu Suomen kaunis luonto tasapainottaa Jarvan sentimentaalisen näkemyksen piilevät ansat ja lopetuksen epämääräisyyden.”

(Gail Williams, The Hollywood Reporter, 23.3.1979)

 

”Elokuvan ohjaaja ilmaisee teemansa monivivahteisesti. Hän avaa myös sellaisen katsojan silmät joka ei ymmärrä millaisella planeetalla hän asuu ja joka suhtautuu välinpitämättömästi luonnonympäristöömme tai tuhoaa sitä ajattelemattomasti ja armottomasti. Elokuvassa on erinomaisia, ennenäkemättömiä pohjoisessa luonnossa kuvattuja kohtauksia.”

(Georgij Gulia, Literaturnaja Gazeta, 7.6.1978)

 

Risto Jarvan kuolema on menetys Suomelle ja kansainväliselle elokuvataiteelle. Jäniksen vuoden ilmaisuvoima ja korkea taso ovat tehneet sen entistäänkin selvemmäksi. Jäniksen vuosi on epäsentimentaalinen elokuvasatu, joka ei herkuttele hetkeäkään teennäisen kaihomielisesti ajatuksella ’paluusta luontoon’ – päinvastoin, elokuva on täynnä ironisia vivahteita ja muistuttaa pikemminkin kronikkaa, kohoten vain paikoitellen visionääriseen kerrontaan. Elokuvan tyyli tuntuu löytävän rytminsä ja visuaalisen tenhonsa luonnon omasta rytmistä ja taiasta. Leikkimieli vaihtelee filosofisen mietiskelyn kanssa, pilat lyyristen tunnelmien kanssa.

Lyhyesti sanottuna arvokas ja aito elokuva, jota hallitsee näyttelijä Antti Litja, klassinen, nöyrä ja vaatimaton antisankarityyppi, joka surumielisyydessään ja kömpelyydessään onnistuu suurenmoisesti ilmaisemaan ujon henkilön olemusta, ihmistä joka noudattaakseen ihannetaan nousee kapinaan jopa logiikkaa vastaan ja voittaa, vaikka jokainen askel tuntuukin tuovan mukanaan pelkkää epäonnea. Voisi jopa sanoa: suomalainen Buster Keaton – ja aivan yhtä vaikuttava.”

(Gian Luigi Rondi, Il Tempo, 2.4.1978)

 

Jäniksen vuosi on kuvattu sellaisella elinvoimalla ja rakennettu niin vakuuttavalla rytmillä, että kahden tunnin paon luontoon kestää loistavasti. Elokuva ilmentää poliittista neuvottomuutta, surumielistä irtisanoutumista sivilisaatiomme orwellilaisesta todellisuudesta.”

(Brigitte Jeremias, Frankfurter Allgemeine, 9.11.1978)

 

”Se (Jäniksen vuosi) on täynnä hiljaista ja nasevaa komiikkaa ja sisältää enemmän elämänviisautta kuin kymmenen elokuvaa yhteensä – epäilemättä ohjelmiston olennaisimpia elokuvia hyvin pitkään aikaan.”

(Gunnar Rehlin, Gt, 30.10.1979)

 

”Tarina ei elä ja kehity eri episodien sisällä. Jokainen uusi episodi toimii kuin rappuna, askeleena eteenpäin ajassa, Vatasen ja jäniksen yhä eristyneemmässä yhteiselämässä. Ihmis- ja luonnekuvaus puuttuvat lähes kokonaan. Vatasta ja jänistä ei personifioida. Kuin faabelissa he edustavat alkuperäistä Ihmistä ja Eläintä ja yhdessä ekologista Harmoniaa.

Näin elokuva saa yhä enemmän opettavaisen sävyn. Meille tarjoillaan sanoma muutamien asiaa valaisevien ja tukevien esimerkkien muodossa. Emme saa seurata ihmisten tai konfliktien kehitystä, tilaa arvottaa ja analysoida. Mikään ei häiritse sen karttakepin liikettä jolla Jarva opettaa yleisöään.”

(Bo Heurling, Chaplin 164, november 1979)

 

”Pientä alamäkeä merkinneen Loman jälkeen tuli Jarvan viimeisestä elokuvasta Jäniksen vuosi sen sijaan loistava synteesi hänen urastaan. Se käsittelee itse asiassa lähes kaikkia niitä temaattisia perustoja, joita Jarva on elokuvissaan viljellyt. Se on kuin ympyrän sulkeutuminen, kaunis päätös uralle joka alkoi luontoa ja ihmistä tarkastelevasta Yöstä vai päivästä ja kulki laajan tarkastelukentän yli kattaen suomalaisen yhteiskunnan ja sen ihmisten ongelmia monilta eri tahoilta. Jäniksen vuosi toimii toisaalta realistisella tasolla tarkastellessaan ihmistä joka on joutunut yhteiskunnassaan uraa luodessaan lopulliselle rajalle ja päättää paeta pois urbaanisesta pakottavuudesta luontoon. Toisaalta se rakentaa vahvan symboli-ilmaisun varaan, siitä tulee myös filosofinen synteesi yhteiskunnasta ja kehityksestä, jota me emme enää kykenekään ohjaamaan.”

Jäniksen vuosi merkitsi itsensä löytämistä, se olisi voinut olla vahvoilta perustoilta lähtevä jatko vielä kymmeniä vuosia kestävälle uralle. Toisin kuitenkin on käynyt ja nyt tuo elokuva merkitsee koko suomalaiselle elokuvalle yhtä aikaa sekä esimerkkiä että haastetta.”

(Sakari Haapaniemi, Elokuvalehti Spektri, 1 / 1978)

 

”Elokuva (Jäniksen vuosi) ei pyri uskottelemaan, että paluu luontoon olisi mikään ratkaisu edes Vataselle. Itse asiassa se onnistuu nykyään melkoisesti huonommin kuin idean isän Jean-Jacques Rousseaun aikaan 200 vuotta sitten: ”Luonto johon kaikki palaisivat lakkaisi olemasta luonto” (Olli Alho). Elokuvan loppuratkaisu, Risto Jarvan henkilökohtaisesti kehittelemä, täyttää sekä harmonian että katharsiksen vaatimukset. Vatasen lopullinen pako suuntautuu mielikuvitukselliseen, irrationaaliseen, mystiseen, koska kaikki muut yritykset ovat johtaneet umpikujaan. Salaperäisellä tavalla jänis karkaa häkistään ja ilmestyy vankilan lumiselle pihalle. Vatanen katsoo ikkunasta ja seuraavassa kuvassa hänkin on kadonnut vankikopistaan yhtä yliluonnollisella tavalla. Jäljellä on tyhjä selli, ainoana muistona Vatasesta sormus sängynpeitteen päällä – kahleen viimeinen merkki. Kuva siirtyy talviseen maisemaan: jänis loikkii metsässä, koski huuruaa, puiden oksat roikkuvat lumen painosta, hankeen on jäänyt latu ja jäniksen jäljet, ehkä Vatasen ja hänen kumppaninsa. Viimeisessä kuvassa kamera panoroi utuiseen, avaraan vaaramaisemaan. Häivytys on tarpeeksi hidas ja hienovarainen merkitäkseen sekä katoamista että kirkastumista. Yksi ihminen on kadonnut, kirkastunut, paennut lopullisesti järjen tuolle puolen. Jälkiä hänen kokemuksestaan saamme etsiä omasta itsestämme.”

”Lisäksi on syytä kiinnittää huomiota viimeisten kuvien jähmettymisen ja kirkastumisen viestimiin kuoleman merkkeihin, jotka samalla sisältävät aavistuksen luonnon järkkymättömästä kiertokulusta. Luonnon mahdin edessä ihminen pienenee näkymättömäksi maailmankaikkeuden pisaraksi.”

”Olli Alho määritteli tapahtuneen tyylilajin muutoksen ja Jäniksen vuoden asteikon: ”Siihen nähden että iskevä, analyyttinen realismi on Jarvan elokuvien läpikäyvä tunnusmerkki – oikeastaan viimeisiä komedioita myöten – Jäniksen vuodessa vallitsee merkillinen tasapaino: hyvin kevyt tapa tehdä hyvin painavia kysymyksiä”.

”Ehkä juuri tämä on Jäniksen vuoden olennainen kosketus ja lisä Risto Jarvan ohjaajamuotokuvaan – kosketus joka on kaikkein vaikeinta tavoittaa niin kuin esimerkiksi Ernst Lubitschin oppipojat tai Filminorin oma väki ovat saaneet kokea. Jarvan kolme viimeistä elokuvaa on kuitenkin helppo niputtaa yhdeksi kokonaisuudeksi, eräänlaiseksi trilogiaksi, jossa pakostakin ’testamenttielokuvan’ aseman saanut Jäniksen vuosi viittaa selvästi jo johonkin uuteen, entistä kypsempään ja traagisen sattuman oikusta koskaan toteutumattomaan vaiheeseen Jarvan uralla. ’Trilogian’ yhdistäviä tekijöitä ovat – kiinteän käsikirjoitus- ja kuvausryhmän lisäksi – tietty komediallinen, levollinen, mietiskelevä lähestymistapa, Markku Kopiston musiikki ja Antti Litjan näyttelijähahmo, joka Jäniksen vuoteen tultaessa on hioutunut täysin elimelliseksi osaksi ilmaisua: elokuvan kokonaisuuden lailla hänen olemuksensa tuntuu sykkivän sekä kaupungin hämmentynyttä, ahdistunutta että luonnon hiljaista, vankkumattoman tarkoituksenmukaista rytmiä.”

”Kuten monesti -60-luvulla ja -70-luvun alussa Risto Jarva osui Jäniksen vuodella ajan hermoon: ekologinen ajattelu, ympäristö- ja luonnonsuojelu tekivät laajamittaista läpimurtoaan eikä Jäniksen vuoden merkitys ongelmien havainnollistamisessa ja kiteyttämisessä liene ollut niinkään vähäinen. Mistään muotioikusta tai tuulten haistelusta ei ollut kysymys nyt kuten ei aikaisemminkaan: samat asiat olivat olleet esillä Jarvan elokuvissa 60-luvun alusta lähtien. Jäniksen vuodessa kiertyy umpeen Yön vai päivän aloittama pohdinta ihmisen ja luonnon suhteesta, ihmisen roolista ’yhteiskunnallisena eläimenä’. ”Risto oli uskollinen niille asioille joita piti tärkeinä”, totesi Peter von Bagh. Samalla voi lisätä, ettei Jarva myöskään yhdessäkään elokuvassaan juuttunut paikoilleen, tyytynyt saavutettuihin voittoihin, vaan alituisesti uudistui ja etsi uutta.”

(Sakari Toiviainen, Risto Jarva, 1983)

 

”Loikkauselokuva, jossa hyvät asemat kulutusyhteiskunnassa valloittanut kansalainen jättää kaiken, on 1960-luvun lopulta lähtien ollut yksi elokuvan yleismaailmallisista perusteemoista. Kirjallisuudessa se oli Georges Simenonin mieliaihe, ja vuoden 1968 tapahtumat antoivat sille erityisen eloisan sykinnän, joka sitten elämän lakien mukaisesti alkoi laantua kohti rutiinina. Jäniksen vuosi syntyi ennen tätä turtumusta ja joka tapauksessa siitä suruttoman vapaana. Mainostoimittaja Vatasen hahmossa, jota esittää Risto Jarvan kolmen komedian fantastinen jokamiesnäyttelijä Antti Litja, liikahtelivat Risto Jarvan ikiomat elämänteemat ja kaikki se, mitä hän oli kehitellyt Yöstä vai päivästä lähtien.”

”Vatasen tragikoomisen paon monet yksityiskohdat piirtyvät mieleen sarjakuvan selkeydellä, ja sarjakuvia niiden on kaiketi tarkoituskin olla. Kuten Chaplinin elokuvassa Koiranelämää, tässäkin hellimpien lähikuvien kohteena on eläin – ja kuitenkin suuren hellyyden kohde on myös ihminen, osana elämää yleisemmin.”

(Peter von Bagh, Suomalaisen elokuvan kultainen kirja, 1992)

 

Risto Jarvan komediatrilogian kolmannen elokuvan kohdalla voisi hyvinkin alkuun kysyä: onko Jäniksen vuosi varsinaisesti komedia? Mitä huvittavaa on ahdistuneessa miehessä, jonka henkinen järkkyminen johtaa pitkälle pakomatkalle kauas Lapin perukoille ja joka katkaisee ihmissuhteensa siihen pisteeseen, että hän lopulta kykenee vakavasti kommunikoimaan vain järjettömän luontokappaleen kanssa? – – Jäniksen vuoden komediallisuus on etäistä sukua Tshehovin näytelmille, ehkä erityisesti Vanja-enolle, jonka kirjailija itse selitti komediaksi, vaikka ohjaajat ja kyymelehtivä yleisö kokivat sen pikemminkin tragediana. Pieni viihtymätön ihminen järjestelmän ja sosiaalisten roolien vankina, epätoivoisia pakoyrityksiä, jotka elämä itse tyynesti eliminoi, itkuinen alistuminen välttämättömyyteen – näytelmän lopussa nöyryytetty ja nöyrtynyt ilveilijä keskellä sahanpuruja. – –

Jäniksen vuosi vie kaikkein yleisimmällä temaattisella tasolla päätökseen sen ihmiseen, yhteiskuntaan ja vapauteen liittyvän pohdinnan, joka alkoi Kaupungissa on tulevaisuus -tyyppisten lyhytelokuvien puitteissa. Urbaani utopia on muuttunut dystopiaksi, kauhukuvaksi: kaupungista on tullut ihmisen minuuden ja vapauden riiston väline.

”Kaupunkimaistuminen on liikkuvan ja vapaamman elämäntavan omaksumista sidotun maalaiselämän sijaan”, selittävät Kaupungissa on tulevaisuus -elokuvan tekijät vuonna 1967. Kymmenen vuotta myöhemmin maaseutu ja luonto ottavat Jäniksen vuodessa sen emansipatorisen tehtävän, jota kaupunki ei ollut kyennyt toteuttamaan.”

”Jänis auttaa Vatasen sadunomaisen hauskasti pakomatkan alkuun – niin kuin muuan toinen jänis johdatteli Liisaa ihmemaassa – mutta sekään ei kykene estämään järjestelmää ulottamasta kontrolloivaa ja häiritsevää vaikutustaan Vataseen, minne tämä sitten etsiytyykin.”

”Kenties erityisesti vaatimattomiksi jääneet kokeilut farssin ja tilannekomiikan alueella saivat hänet (Risto Jarvan) näkemään, ettei komedian tarvitse välttämättä herättää paljon naurua, vaan että sen aineksiksi sopivat myös hyvän olon tunne, ihmettely, ilo, joskus jopa myötätunto ja sääli. Nämä tällaiset ovat hyviä tarinan- ja sadunkerronnan elementtejä ja juuri hyväksi kertojaksi Risto Jarva viimeisessä elokuvassaan osoittautui. Katsojan mielentilasta ja huumorintajun luonteesta riippuu, kokeeko hän Jäniksen vuoden kaltaisen tarinan hauskana vai surumielisenä, vai, kuten lienee ollut tarkoituskin, surumielisen hauskana.”

(Olli Alho, teoksessa Suomen kansallisfilmografia 8, 1999)

 

Takaisin filmografiaan