JOENSUUN ELLI

Suomi 2004. Tuotanto: Helsingin Dexline Oy. Osatuo tanto: MTV 3, Pohjois-Karjalan ammattikorkeakoulu. Tuottaja: Anssi Mänttäri. Ohjaus: Anssi Mänttäri. Käsikirjoitus: Anssi Mänttäri - Heikki Turusen romaanista Joensuun Elli (1974). Kuvaus: Pertti Mutanen. Musiikki: Asko Mänttäri. Laulujen sanat: Sanna-Maarit Ryhänen. Lavastus: Suvi-Marja Korvenheimo. Leikkaus: Minna Frii. Äänisuunnittelu: Tero Malmberg. Miksaus: Olli Pärnänen. Puvut: Ella Brigatti. Apulaisohjaaja: Sanna-Maarit Ryhänen. Kuvauspäällikkö: Vesa Hauhia. Näyttelijät: Jenni Banerjee (Paula), Reidar Palmgren (merkonomi Jousimäki), Jussi Puhakka (Veijo), June Hyde (Lilli), Santeri Kinnunen (Kolin Martikainen), Paavo Liski (Pajari), Mats Långbacka (norjalainen), Maija-Liisa Majanlahti (Natalia, Paulan äiti), Kaija Pakarinen (Aune, Veijon äiti), Eeva-Leena Pokela (Eevi Laitinen), Pertti Sveholm (tohtori Laitinen), Matti Rasila (Sergei, Paulan veli), Jorma Kärkkäinen (Kesseli, Veijon isä), Katja Kiuru (Vuokko Jousimäki), Tom Petäjä (Erkki, Veijon veli), Lotta Lehtikari (Sirpa, Erkin vaimo), Hanna-Liisa Aumanen (Helena, Veijon sisar), Antti Majanlahti (Olli, Helenan mies), Hannu Virolainen (järjestysmies), Katariina Kokkonen, Sanna Lappalainen, Termo Zitron. Helsingin ensiesitys: 9. 4. 2004 Bio Rex. Levitys: FS Film Oy. Kesto: 86 min.

Anssi Mänttärin ohjaamat elokuvat: Ystävykset (1969), Pyhä perh e (1976), Toto (1982), Regina ja miehet (1983), Huhtikuu on kuukausista julmin (1983; kolme edellistä nimellä Suvi-Marja Korvenheimo), Kello (1984), Rakkauselokuva (1984), Viimeiset rotannahat (1985), Ylösnousemus (1985), Jotkut teistä ovat ehkä kuulleet minusta (1985), Morena (1986), Kuningas lähtee Ranskaan (1986), Salama (1986), Näkemiin, hyvästi (1986), Tyttö ja bassokitara (1987), Isku suoneen (1987), Isku vasten kasvoja (1988, TV), Jumalia ei uhmata (1988, TV), Kirstilä (1988), Anni tahtoo äidin (1989) , Terveysasema (1989, TV-sarja), Kevät 1943 (1989, TV), Lumisade (1990), Annabel Lee (1990, TV), Muuttolinnun aika (1991), Petterin parempi elämä (1991, TV-sarja), Mestari (1992), Marraskuun harmaa valo (1993), Kake 40 v (1993, TV), Siihen aikaan kun isä lipputangon osti (1995), Jäähyväiset ilman suudelmia (1995, TV-sarja), Mahdottoman tavallinen Jorma Laine (1995, TV-sarja), Romana (1996), Palkkasoturi (1997), Vaalit (1997), Kuubalainen serenadi (1997), Kalle-Julle (1998), La Danza Larga - Pitkä tanssi (1998), Ole n tahdikkaasti turmellut legendan (1998), Dirlandaa (1999), Sallan sohvalla (1998, TV), Jäähyväiset ilman kyyneliä (1999, TV), Kaksi viikkoa vieraassa kaupungissa eli näin tehtiin Dirlandaa (1999), Kulttuurikolari Mosambikissa (1999), El Baile largo (2000), Joensuun Elli (2004).

Ohjaaja Anssi Mänttäri ja kirjailija Heikki Turunen sopivat Joensuun Ellin filmaamisesta jo 1970- ja 80-lukujen vaihteessa. Elokuvasäätiön (pienehköä) tukea hankkeelle heltisi kuitenkin vasta 20 vuotta myöhemmin. Sittenkin käytiin kiistaa siitä onko kyseessä tv-elokuva vai elokuvateattereille suunnattu tuotanto. Muita rahoittajia ja yhteistyökumppaneita ovat MTV 3, Pohjois-Karjalan ammattikorkeakoulu, Stora Enso, Honkarakenne ja Pohjois-Kar jalan Liitto. Elokuva kuvattiin kesällä 2003 Juuan Paalasmaalla.

Pielisen rannalla sijaitsevan Joensuun Elli -nimisen leirintäalueen omistaja saa vieraakseen sekalaisen seurakunnan juhannuksen viettäjiä, niin paikallisia ihmisiä kuin uushesalaisia onnenonkijoita. Lääkäripariskunta ryyppää koko ajan, taiteilijaksi halunnut merkonomi Jousimäki hakkaa vaimoaan ja harhailee metsän keskellä mietteisiinsä vajonneena, ja paikalle eksyy myös norjalainen turisti Harley-Davidsonillaan. Kohtalokkaana tummana kaunottarena lypsää lehmiä hiljainen maitotyttö Paula, johon kotikyläänsä jäänyt naapurin pientilan aikamiespoika Veijo on ihastunut ja johon jokainen paikkakunnalle eksynyt kaksilahkeinen iskee silmänsä. Tätä salaperäistä, aistillista siskoaan vahtii vankilasta tappotuomion kärsittyään vapautunut venäläinen Sergei, joka uhkaavan vaiteliaana ratsastaa hevosellaan pe lottelemassa kylän asukkaita. Paulan äiti tekee kuolemaa ja näkee ennusnäkyjä. Kuviota täydentävät Veijon vanhemmat ja sisarukset puolisoineen sekä Ellin tanssilavalle ja kioskin kulmalle kokoontuneet mittumaarinviettäjät, joukossa Veijosta juhannusheilaa itselleen mielivä Lilli ja lemmensairas taksikuski. Veijo on päättänyt päästä vihdoin poikuudestaan, vanhemmat riitelevät, mustasukkaisuuksien ja kateuksien kohotessa sinertäville taivaille raivon nostattamina kipinäsuihkuina. - Reijo Tuikan (Etelä-Suomen Sanomat 13. 6. 2004), Tapani Maskulan (Turun Sanomat 8. 5. 2004), Helena Yläsen (Helsingin Sanomat, NYT-liite n:o 15/2004), Lauri Timosen (Hiidenkivi n:o 3/2004) ja Tarmo Poussun (Ilta-Sanomat 9.4. 2004) mukaan

”Käsikirjoitus on ollut sama alusta lähtien, mutta kyllähän elokuvaan varmaankin on tullut ajan mukana tiettyä nostalgiaa.” - Anssi Mänttäri Savon Sano missa 13. 12. 2003

”Mänttärin mukaan Joensuun Elli on tehty tarkoituksella hieman vanhanaikaiseen sävyyn. Vanhanaikaisuus näkyy paitsi aiheessa myös kuvaustavassa ja leikkauksessa. - Tämä elokuva jatkaa yhtä pitkää suomalaisen elokuvan traditiota: suviyön kuvausta, Mänttäri määrittelee. - Mukana on myös samoja perusasioita, joista olen ennenkin tehnyt elokuvia: tavallisten ihmisten ihmissuhteet ja ikuinen rakastamisen vaikeus. Samalla tämä teksti on mielestäni hyvä suomalaisuuden kuvaus. Onko Heikki Turusen teksti kerta kaikkiaan pakko kuvata aidossa ympäristössä Pohjois-Karjalassa? - On, ehdottomasti. Turusen teksteissä luonnon kuvauksella on niin iso rooli. Hänen teksteissään ei myöskään ole sellaisia juonia, jotka voisi ottaa mihin tahansa ympäristöön.” - Terhi Karttunen, Karjalainen 6. 4. 2004

”Se on minun ensimmäinen kantrielokuvani.” ”Runollisuus ja pienet mystiikan häivähdykset ovat peräisin tämän iän ja tämän vuosituhannen tunnelmista. Jos elokuva olisi valmistunut suoraan vuonna 1980 se olisi ollut oman aikansa realistista kuvausta.” - Anssi Mänttäri Etelä-Suomen Sanomissa 11. 5. 2004

”Molemmat romaanit (Kivenpyörittäjän kylä ja Joensuun Elli) kehittelevät myyttistä lajityyppiä. Pohjoisen kesän taikavoimaa. Mutta Turusen pohjalla ovat 1970-luvun suuret mullistukset ja yhteiskunnan rakennemuutos. Se merkitsee genreen aina kätkeytyvän tragiikan esilletuomista. Kesäyön hymyilystä tulee pakotettua.” - Hans Sundström, Hufvudstadsbladet 9. 4. 2004

” Pekka Tarkan luonnehdinnan mukaan Heikki Turunen kehitti romaanissa aistillisen ja irvokkaan, surkean ja koomisen näytelmän kaupu nkilaistuneiden ihmisten juhannuksenvietosta leirintäalueella. Matka 1970-luvulta 2000-luvulle on tehnyt riiteistä entistä hauraampia. Mänttäri luo juhannusaaton ahtaan neulansilmän lävitse kuvan yhteisöstä, joka toteuttaa kohtaloaan unissakävelijän varmuudella. Juhannusaattona on juhlittava, nolattava itsensä ja kumppaninsa, naitava, kuoltava ja juotava viinaa. Mutta myytti on käynyt ohueksi, tragediasta on tullut komedia, kalvenneita välähdyksiä niin Sillanpäältä kuin vanhoista elokuvista.” - Helena Ylänen, Helsingin Sanomat 26. 2. 2004

”Elokuva on salaperäinen kuin suomalainen juhannusyö. Kirjan tapahtumista ja ihmisistä suuri osa on jäänyt pois. Jäljellä olevien taustoja ei liikoja selitellä eikä ole tarviskaan.” - Anja Huumo, Suomenmaa 8. 4. 2004

”Joensuun Ellin ongelmana on draaman tasapaksuisuus. Kaikki asiat ova t koko ajan tasan yhtä tärkeitä. Tiivistys ja rapeus puuttuvat.” - Antti Lindqvist, TV-maailma n:o 15-16/2004

”Mänttärin tasapaksu ohjaus on kaukana Turusen kielen värikkyydestä ja rosoisuudesta - tulee ikävä sekä maineikasta 1970-luvun tv-klassikkoa Simpauttaja että Markku Pölösen elokuvia.” - Harri-Ilmari Moilanen, KU Viikkolehti 8. 4. 2004

”Mänttärin filmi ei ole yhtä hyvä kuin esimerkiksi Veikko Kerttulan ohjaama tv-filmi Simpauttaja tai Markku Pölösen Kivenpyörittäjän kylä, mutta omalla tavallaan Joensuun Elli tekee oikeutta Turusen verevälle proosalle. Sitä paitsi Mänttärin filmi on usein huikaisevan kaunista katsottavaa: Pertti Mutasen kamera on tavoittanut suomalaisen kesäyön majesteettisuuden ja maalauksellisuuden.” - Pertti Lumirae, Uut ispäivä Demari 7. 5. 2004

”Heikki Turusen romaaniin perustuvaa maaseutukuvausta voisi ensisilmäyksellä luulla perinteisen kotimaisen puskakomedian jatkajaksi, mutta vertailu vaikkapa Markku Pölösen teatraaliseen Kivenpyörittäjän kylään (1995) osoittaa aivan toista. Mänttäri ei haikaile menneisyyden nostalgian perään vaan tunkeutuu perisuomalaiseen yksinäisyyteen, sysimustaan korpeen, jonka kirouksen tuntevat yhtä lailla kaupunkikulttuurissa rypevät narrit kuin pirtissä nyhjöttävät aikamiespojatkin. Elokuvassa kaikki kokoontuvat syrjäiselle leirintäalueelle viettämään juhannusta, vapautumaan viinan voimalla ahdistuksistaan, humaltumaan keskikesän maagisesta valosta ja hamuamaan kainaloonsa parittelukumppania. Turunen tarjoaa rehevät puitteet tarinalle, mutta ohjaaja on kiinnostuneempi henkilöiden harhailusta kuin luonnonlyriikasta. Joensuun Elli on hersyvällä huumorilla ryyditetty kudelma ihmiselon sattumanvaraisesta kurjuudesta kesäyössä, jossa jotkut heittävät henkensä eikä muillakaan mene oikein hyvin. Siinä kartetaan vauhdikkaita käänteitä, tyylikkäästi istuvia merkkivaatteita ja viimeisen päälle meikattuja filmitähtiä. Latotanssien hikisessä lähikontaktissa tuskin kukaan tavoittelee onnen maata vaan purkautumiskanavaa uhoonsa ja lieventäviä asianhaaroja huomiseen krapulaansa. Ei tarvita kovin pätevää asiantuntijaa ennustamaan, että hellänkarhea Joensuun Elli tulee säilyttämään tuoreutensa paljon kauemmin kuin suomalaisen kerskaviihteen falskit nykypakkaukset.” - Tapani Maskula, Turun Sanomat 8. 5. 2004

”Mänttäri on antanut elokuvalleen alaotsikon Pielisen balladi. Se korostaa elokuvan kevytrakenteista kerrontaa, mut ta myös tekijän kykyä mennä sisään maisemaan. Joensuun Elli ei tapahdu klassisen suomalaiselokuvan hämeenkyröläisillä peltoaukeilla, vaan vesialueiden korpeen viiltämillä kaistaleilla. Joensuun Elli poikkeaa selvästi silkoisesta mutta sisällyksettömästä kotimaisesta elokuvatarjonnasta. Päinvastoin kuin pintakoreat menestyselokuvat Joensuun Elli on enemmän kuin osiensa summa. Se voi hetkittäin näyttää junttihuumorilta, mutta tosiasiassa junttihuumori on yksi sen aiheita. Junttihuumori on yksi niitä tapoja, joilla suomalaiset määrittelevät itsensä ja joita Mänttäri kerää tähän kulttuurisesti mielenkiintoiseen mosaiikkiin. Mänttäri kommentoi lempeän humoristisesti sitä, millaisen matkan perussuomalaiset ovat sodan jälkeen kulkeneet. Ja juhannushan on ainoa oikea hetki tarkastella sell aista asiaa. Pohjimmaisena tässä perittyjen muistojen repussa on sillanpääläinen aistillisuus ja uhmakkuus sellaisena kuin se Valentin Vaalan Ihmiset suviyössä -elokuvan välittämänä - ja osittain väärin käsitettynä - on mieleen syöpynyt.” - Helena Ylänen, Helsingin Sanomat, NYT-liite n:o 15/2004

”Mänttäri käsittelee laajaa henkilögalleriaa vaivatta ja taidolla. Hän ei ehkä tavoilleen uskollisena yritäkään tehdä virtaviivaista ja viimeistellyn näköistä elokuvaa, vaan kehittää tapahtumien ja tunnelmien leikin sen tuulessa väräjävän liekin ympärille, joka palaa jokaisen yksinäisen ja epävarman ihmisen sielussa. Joensuun Elli muistuttaa monessa mielessä yhtä lailla Turusen tekstiin perustunutta Markku Pölösen Kivenpyörittäjän kylää, mutta tällä kertaa remuava karnevalismi korvaantuu syväsävyisemmällä elegisyydellä, sielunrauhan puhtaudella, joka toisintaa tapahtumien väistämättömyyden. Vaellukset ja hapuilut, löytämiset ja kadottamiset seuraavat toisiaan, ja kuolemakin korjaa omansa ennen kuin suomalainen kesäyö kääntyy heräävään aamuun. Suomalaista metsää on harvoin kuvattu näin tunteikkaasti, vailla alleviivaavuutta tai suurellisten maisemakuvien vyöryä, pelkällä katseella ja hengityksen rytmillä. Elokuvan henkilöt uppoavat tuohon ympäristöön vaivatta, aivan kuin he olisivat nyt ja aina olleet pysyvä osa sitä ja heräisivät eloon vain noiksi muutamiksi hetkiksi hieman kuin Vincente Minnellin Brigadoonissa.” - Lauri Timonen, Hiidenkivi n:o 3/2004

”Ohjaaja Anssi Mänttäri rakentaa elokuvaa yksittäisissä kuvissa. Kohtaukset elävät kankaall a oman lyhyen hetkensä, jonka jälkeen alkaa uusi jakso, uusi tarina. Tällaista rakennetta on aluksi hankala seurata, mutta tarinan auetessa kohtaukset kuitenkin sulautuvat yhteen. Osittain tuntuu kuitenkin siltä, että käsikirjoitus seuraa liiaksi kirjan hidasta rakennetta eikä pysy aivan aukottomasti kasassa. Hidastempoisuus ja osin turhan rauhallinen leikkaus katkovat kehittyviä suhdejuonia.” - Jussi Jeskanen, Karjalainen 6. 4. 2004

”Mänttärin elokuvallinen taito lepää Joensuun Ellissä siinä, että hän osaa rauhoittaa kerrontansa. Hän ei pyrikään näyttämään, miten kamera-ajoja ja näppärän taidokkaita leikkausjaksoja rakennellaan vaan unohtaa kaiken pakollisen krumeluurin ja päälleistutetun elokuvallisuuden ja luo katseensa muutamaan yksityiskohtaan, tunteeseen ja tapahtumaan, ajan liikkeeseen, jonka juhannusyö sekä rauhoittaa että r 'e4jäyttää. Jotain kohtalonomaista on jatkuvasti ilmassa, kun seuraamme tilanteen kehitystä. Erityisesti Reidar Palmgrenin kasvoilla heijastuu elämän ja kuoleman koko kirjo, äiti maan vetäessä häntä yhä syvemmin luokseen, luonnon helmoihin ja veren vapauteen.” - Lauri Timonen, Hiidenkivi n:o 3/2004