Risto Jarva -seuran kevät 2020

Syyskokouksessa 29.11. Risto Jarva -seura sai uuden hallituksen. Varapuheenjohtajana jatkaa Päivi Istala, muina jäseninä Matti Lahtinen, Mikko Lyytikäinen, Henri Waltter Rehnström, Markku Varjola ja Juha-Veli Äkräs. Uutena joukkoon astuu Liina Härkönen. Sihteerinä jatkaa Merja Ritola ja puheenjohtajana Ville Suhonen. 

KEVÄÄN ELOKUVIA

Uusi vuosikymmen käynnistyi Jarva-seuran osalta maanantaina 13.1. klo 19, jolloin elokuvateatteri Orionissa esitettiin Tuija-Maija Niskasen Avskedet (Jäähyväiset, 1981). Näytöksessä oli vieraana elokuvan käsikirjoittaja Eija-Elina Bergholm.

Kevään ohjelmisto näyttää toistaiseksi tällaiselta. Muutokset ovat mahdollisia, lisäykset todennäköisiä. Tarkemmat tiedot: cinemaorion.fi

Tuija-Maija Niskanen in Memoriam

Ma 13.1. klo 19  Avskedet (Jäähyväiset, 1981, 90 min. K12, 35 mm) 

Vieraana elokuvan käsikirjoittaja Eija-Elina Bergholm

Ma 20.1. klo 17  Suuri illusioni (1985, 95 min. S, 35 mm)

Tekijävieraita

Petri Rossi in Memoriam

Su 26.1. klo 16 Hiljaisuus (2011, 112 min. K13, 35 mm)

Yhteistyössä Suomen elokuvaajien yhdistyksen (F.S.C.) kanssa. 

Antti Peippo – dokumenttielokuvan suuri tuntematon

Ti 28.1. klo 14 Antti Peippo – kirjan julkistustilaisuus

Graniittipoika (1979, 10 min. S, 35 mm) 

Seinien silmät (1981, 9 min. S) 

Sivullisena Suomessa (1983, 24 min. S, 35 mm) 

Sijainen (1989, 24 min. S, 35 mm) 

Antti Peippo – Turisti (Eero Tammi ja Juha-Veli Äkräs, 2019, 8 min. S) 

Paikalla kirjan tekijöitä sekä kustantajan (Aalto ARTS Books) ja Elokuvataiteen laitoksen edustajia. 

Ti 18.2. klo 17 Ihmemies (1979, 103 min. K12, 35 mm) 

Tekijävieraita 

Alkuperäiskansojen elokuvaviikko 3.–9.2.2020 

Vuosi 2019 oli YK:n alkuperäiskansojen kielten teemavuosi. Tavoitteena oli lisätä tietoisuutta alkuperäiskansojen kielistä ja niiden uhanalaisuudesta. Jäikö vuodesta jälkiä vai oliko se pelkkä symbolinen juhla? Cinema Orion palaa teemaan esittämällä viikon aikana lukuisia alkuperäiskansojen elokuvia 2000-luvulta. Risto Jarva -seura on saanut tukea tapahtuman järjestämiseen AVEKilta.

Ohjelmisto:

3.2. klo 19.30 Atanarjuat.: The Fast Runner (Zacharias Kunuk , Kanada, 2001, 172 min. K16)

4.2. klo 16.45 Spears from All Sides (Christopher Walker, 2019, USA, 90 min. K16) 

5.2. klo 16.15 Нация / The Nation (Julia Mironova, 2017, Venäjä, 65 min. S) 

5.2. klo 17.45 Akornatsinniittut -tarratta nunaanni / Among Us – In the Land of Our Shadows (Marc Fussing Rosbach, 2017, Grönlanti, 93 min. K16)

6.2. klo 16.30 Царь-птица / The Lord Eagle (Eduard Novikov, 2018, Venäjä, 80 min. K16)

8.2. klo 13.30 The Body that Remembers When the World Broke Open (Elle-Máijá Tailfeathers and Kathleen Hepburn, 2019, Kanada, 105 min. K16) 

9.2. klo 18.15 Wiñaypacha / Eternity (Oscar Catacora, 2018, Peru, 88 min. K16)  

Jörn Donnerin parhaita

Ma 3.2. klo 17 

Näinä päivinä (1955, 9 min. S, 35 mm) 

En Söndag i september (Syyskuinen sunnuntai, 1963, Ruotsi, 98 min. K16, 35 mm) 

Ma 10.2. klo 17 

Vittnesbörd om henne (Todistus hänestä, 1962, Ruotsi, 17 min. S, 35 mm)

Tvärbalk (Poikkiparru, 1966, Ruotsi, 90 min. K16, 35 mm) 

Ma 24.2. klo 17 Mustaa valkoisella (1968, 96 min. K16) 

Ma 2.3. klo 19 Naisenkuvia (1970, 90 min. K16)

Ma 9.3. klo 19 Anna (1970, 82 min. K12, 35 mm)

Ma 16.3. klo 19 Dirty Story (1984, 100 min. S, 35 mm) 

Hannu Peltomaan koko perheen elokuvia

Ma 2.3. klo 17 Taikapeli (1984, 80 min. S, 35 mm) 

La 7.3. klo 14 Rusinoita (1987, 52 min, S, 16 mm) 

Ma 9.3. klo 17 Kumma juttu (1989, 76 min. S, 35 mm)

Tero Jartin elokuvia

Su 22.3. klo 17 ja Ma 20.4. klo 19

Kun piru tuli polkupyörällä sepän tölliin ja sepän vaimo sai uuden nenän (1993, 34 min. K14, 35 mm) 

Aapo (1994, 55 min. K16, 35 mm)

Anneli Sauli – retrospektiivi

Ma 23.3. klo 17 Hilja, maitotyttö (Toivo Särkkä, 1953, 87 min. K12, 35 mm) 

Ma 30.3. klo 17 Jokin ihmisessä (Aarne Tarkas, 1956, 75 min. K16, 35 mm) 

Ma 6.4. klo 17  Miriam (William Markus, 1957, 88 min. K7, 35 mm) 

Ma 13.4. klo 17 Raportti eli balladi laivatytöistä (Maunu Kurkvaara, 1964, 88 min, K16) 

Sarja jatkuu…

Ruusujen aika (1969)

Ruusujen aika on säilyttänyt asemansa suomalaisen elokuvan merkittävimpänä scifiteoksena. Vuoteen 2012 sijoittuva elokuva kertoo maailmasta, jossa demokratia on kuollut. Päätösvalta on siirtynyt poliitikoilta eri alojen asiantuntijoille. Varsinainen päätösvalta ei oikeastaan edes kiinnosta ihmisiä vaan he tyytyvät siihen, kun saavat leipää ja sirkushuveja. Näin asiantuntijoiden totalitarismi, näennäinen puolueettomuus, on saanut otteen kansalaistensa henkisestä laiskuudesta.

Elokuvan päähenkilö on virallista linjaa edustavan historian instituutin tutkija Raimo Lappalainen, joka valmistelee tv-dokumenttia 50 vuoden takaisesta menneisyyden Suomesta. Hän haluaa luoda kuvan tuosta aikakaudesta vaikuttavan yksilötarinan kautta. Dokumentin päähenkilöksi valikoituu vuosina 1946-1976 elänyt Saara Turunen, joka eli lyhyen ja kuumeisen elämän. Stripparin, valokuvamallin ja eroottisen näyttelijän ammatteja kokeillut Saara joutui miesten hyväksikäyttämäksi ja kuoli enemmän tai vähemmän itseaiheutetusti liikenneonnettomuudessa. Tarkoitus on näyttää, miten kurja ihmisen kohtalo saattoi olla 1960- ja 1970-lukujen levottomina, luokkaristiriitojen repiminä demokratian vuosikymmeninä. Raimo törmää Saaran kaksoisolentoon, ydinvoimalainsinööri Kisse Haavistoon, jota aikoo käyttää dokumenttinsa elävänä mallina. Taustalla häärivät koko ajan Raimon virallista totuutta vastustavat työtoverit, jotka haluavat ravisuttaa Raimon kaltaisten ihmisten sokean uskon asiantuntijatotalitarismin ylivaltaan.

Ruusujen aikaa on mielenkiintoista verrata nykypäivän todellisuuteen. Tällä hetkellä länsimainen yhteiskunta tuntuu elävän tiedon jälkeiseksi ajaksi kutsutta vaihetta. Tänä päivänä ihmiset tuntuvat perustelevan mielipiteidensä oikeutusta enemmänkin tunteella kuin tosiasioilla. Ruusujen ajan tulevaisuudenkuvauksessa ihmiset ovat menneet vielä pidemmälle. He elävät aineellisessa yltäkylläisyydessä ja hyvinvoinnissa, jossa tosiasioilla ei ole enää vähäisintäkään merkitystä. Tietäminen on ulkoistettu puolueettomille asiantuntijoille. Ihminen itse voi keskittyä pelkkiin nautintoihin. Samalla tavalla kuin monet tämän päivän ihmiset, myös monet Ruusun ajan henkilöt elävät omassa kuplassaan.

Hyvänä esimerkkinä tästä toimii elokuvan rakastelukohtaus, jossa Antti Peipon kuvaajantaidot tulevat jälleen kerran hienosti esille. Aistillisesti valaistu kohtaus on kuvattu suoraan läpinäkyvän muovisen sohvan lävitse. Näin Raimon ja Kissen rakastelu tapahtuu ikään kuin heidän omassa kuplassaan, keskellä hekumaa ja nautinnonhalua, pois siitä yhteiskunnallisesta tiedostavuudesta, jota samaan aikaan ääniraidalla soiva musiikkikappale edustaa.

– Henri Waltter Rehnström 2017

ohjaus Risto Jarva
käsikirjoitus Peter von Bagh, Risto Jarva ja Jaakko Pakkasvirta
kuvaus Antti Peippo
leikkaus Jukka Mannerkorpi (kreditoimattomat: Risto Jarva, Lasse Naukkarinen)
äänitys Tuomo Kattilakoski
äänitehosteet Anssi Blomstedt, Erkki Kurenniemi
musiikki Otto Donner, Kaj Chydenius, Eero Ojanen
lavasteet Lauri Anttila, Antti Peippo, Juhani Jauhiainen
puvut Saini Salonen
naamiointi Ulla Floyd
näyttelijät Arto Tuominen, Ritva Vepsä, Tarja Markus, Eero Keskitalo, Kalle Holmberg, Eila Pehkonen, Paavo Jännes, Unto Salminen, Aino Lehtimäki, Matti Lehtelä, Jukka Mannerkorpi, Urpo Peltonen, Juhani Jotuni, Päivi Istala

111 min

Lisätietoja elokuvasta

 

Vartioitu kylä 1944 (1978)

Antti Litja ja sotilaspoliisia esittävä Jouko Lumme.

Antti Peippo toimi harvakseltaan kuvaajana elokuvissa, jotka eivät olleet joko Risto Jarvan tai hänen itsensä ohjaamia. Vartioitu kylä 1944 kuuluu harvoihin poikkeuksiin. Se on Timo Linnasalon ohjaama, jatkosodan viimeiseen kesään sijoittuva draamaelokuva.

Tapahtumapaikkana on pieni rajan pinnassa oleva kuhmolainen kylä, jota kersantti Kervisen johtama sotilasjoukko vartioi. Kaukopartiomies Jaakko Tulivaara saapuu kotikyläänsä hermolomalle. Samaan aikaan lähistöllä häärii venäläinen desantti, joka on alun perin lähtöisin samasta kylästä, nimeltään Janne Kyllönen. Hän on Jaakon vanha lapsuudenkaveri.

Jaakon ja Jannen hahmojen kautta päästään suoraan kiinni elokuvan tematiikkaan. Hahmot eivät edusta vain itseään vaan ennen kaikkea myös kotimaitaan, toinen Neuvostoliittoa, toinen Suomea. Näin kuvaus kahden nuoren miehen ystävyydestä laajenee kuvaukseksi eri valtakuntien välisistä suhteista, maailmanpolitiikasta. Mitä merkitsee viha ja rakkaus yksilötasolla, mitä se merkitsee yleisesti?

Elokuva liikkuu kahdessa eri aikakaudessa. Kesästä 1944 hypätään ajoittain 1930-luvun alkuvuosiin, aikaan jolloin Janne ja Jaakko olivat vielä lapsia, ja jolloin Jannen kommunistista aatetta tunnustava perhe valmistautui loikkaamaan itänaapuriin.

Peipon sävykäs kuvaus sitoo ajanjaksot sujuvasti yhteen. Takaumakohtaukset alkavat yllättäen, monesti aivan huomaamatta. Näin menneisyys ja muistot ovat alituisesti läsnä tarinan nykyhetkessä ja nykyhetki menneisyydessä.

Peipon kamera tallentaa vaikuttavasti niin paljonpuhuvat lähikuvat ihmiskasvoista kuin laajatkin kuvat. Viimeisistä mainittakoon kohtaus, jossa Janne ja Jaakko ajautuvat tappeluun. Yhtäkkiä kamera siirtyy kuvaamaan tilannetta kaikaa etäältä. Tappelevat pojat ovat kuin kaksi pientä muurahaista ja heidän tappelunsa näyttää mitättömältä tuhertamiselta. Näin kuvassa korostuu väkivallan järjettömyys.

– Henri Waltter Rehnström 2017

ohjaus Timo Linnasalo
tuotantopäällikkö Jouko Lumme
käsikirjoitus Ilpo Tuomarila, Timo Linnasalo, Jouko Lumme
kuvaus Antti Peippo
B-kuvaajat Kari Kekkonen, Erkki Peltomaa
Leikkaus Juho Gartz
ääni Paul Jyrälä, Matti Kuortti, Jouko Lumme
musiikki Heikki Valpola
lavastus Pentti Valkeasuo
puvut Sari Salmela
maskeeraus Kristiina Valkeasuo
näyttelijät Raimo Grönberg, Markku Huhtamo, Kaija Kangas, Antti Litja, Paavo Piskonen, Timo Torikka, Markku Blomqvist

100 min.

Ihmemies (1979)

Ihmemiehen kuvauksissa Antti Peippo, Jouko Aaltonen, Marjaleena Virtanen, Pekka Aine ja Juha-Veli Äkräs

Filminorin ensimmäinen tuotanto Risto Jarvan kuoleman jälkeen oli Antti Peipon ainoaksi jäänyt pitkän elokuvan ohjaustyö. Se on luokiteltu tieteiskauhukomediaksi. Määritelmä on sanahirviö, mutta kuvaa kenties täydellisemmin sitä, mistä elokuvassa on kysymys. Ihmemies on jonnekin huomisen Suomeen sijoittuva draama, joka samaan aikaan huvittaa mutta myös hirvittää. Se on kuvaus Suomesta, jossa kaikki on sekaisin.

Elokuvan pääosassa on ihmelapsena syntynyt Olli Ruusunen, jonka aivokapasiteetti on kehitetty äärimmilleen Buffalon instituutissa. Johtaja Tuomola on palkannut hänen suuryritykseensä rationalisoijaksi. Tehtävänä on karsia kaikki turhat työtehtävät ja irtisanoa kolmannes työntekijöistä kehityksen ja voiton nimissä. Ruusunen tekee kuitenkin työnsä vähän liiankin hyvin.

Ihmemies on tuhansien yksityiskohtien komedia, paljolti sukua Jarvan värikomedioille, mutta astetta pessimistisempi. Peipon tarjoama yhteiskunnallinen todellisuus on synkkä, mutta profeetallisen lähellä tämän päivän yt-neuvottelujen riepomaa Suomea. Olli Ruusunen on Jäniksen vuoden Vatasen sukulaissielu. Mutta siinä missä Vatanen pystyy irtautumaan järjestelmästä, Ruusunen jää järjestelmän vangiksi. Elokuvassa esitelty liikemaailma toimii kuin mikä tahansa tämän päivän kvartaalitalouden ideologiaa noudattava suuryritys. Tulos on tärkeämpää kuin työntekijöiden hyvinvointi. Irtisanomisia on tehtävä, muutoin kävelevät kaikki. Työntekijöitä pitää uhrata, jotta Suomi (liike-elämä) pysyisi voimassaan. Näin ajattelee elokuvan johtaja Tuomola, joka on kuin karikatyyri tämän päivän Nalle Wahlroosista. Ihmemies on kuvaus yhteiskunnasta, jossa inhimillisyys, yksilö ja toisista välittäminen eivät ole enää arvossaan. Visio on pelottavan lähellä nykyaikaa.

Peippo on sisällyttänyt elokuvaansa myös mielenkiintoista pohdintaa rahasta. Raha on kapitalistisen maailman symboli, itseisarvo, joka yksin ratkaisee ihmisen aseman. Se jolla rahaa on, on onnistuja, se jolla sitä ei ole, on häviäjä. Tästä huolimatta Ihmemies ei kuitenkaan ole naiivi kuvaus siitä, miten raha on kaiken pahan alku ja juuri, ja että ilman rahaa maailma olisi parempi paikka. Elokuvan tavaratalokohtaus osoittaa, miten rahaa tarvitaan yhteiskunnan pyörittämiseen. Jos kukaan ei suostu maksamaan mistään mitään, yhteiskunnan rakenteet sortuvat. Edessä on vain pelkkä epäreilu vaihdantatalous, jota elokuvassa Ruususen uuden naisystävän vuokranantaja edustaa: hän ei halua vuokraa rahassa, vaan ottaa sen mieluummin luonnossa.

Jo Jarvan aikana Filminorin elokuvat osattiin roolittaa täsmälleen oikeilla näyttelijöillä. Sama perinne jatkuu Ihmemiehessä. Jarvan värikomedioiden tähti Antti Litja, Suomen ensimmäinen aito elokuvanäyttelijä, vetää itseoikeutetusti miespääroolin Ruususena. Saara Pakkasvirta ja Tarja-Tuulikki Tarsala tekevät loistavaa jälkeä elokuvan feministisissä naisrooleissa. Ehdottomin huippu on kuitenkin Martti Pennanen johtaja Tuomolana. Myös ohjaaja Peipon voi bongata elokuvasta pienestä roolista sokeana kerjäläisenä.

– Henri Waltter Rehnström 2017

ohjaus Antti Peippo

tuotanto Kullervo Kukkasjärvi

käsikirjoitus Jussi Kylätasku ja Antti Peippo

käsikirjoitustyöryhmän jäsenet Kullervo Kukkasjärvi, Pentti Nykvist, Olli Soinio, Marjaleena Virtanen

kuvaus Juha-Veli Äkräs

B-kuvaaja Pekka Aine

leikkaus Juho Gartz

ääni Matti Kuortti ja Timo Linnasalo

musiikki Antti Hytti ja Esa Helasvuo

lavastus Matti Marttila ja Erkki Saarainen

puvut Sari Salmela

maskeeraus Nadja Pyykkö

apulaisohjaaja Olli Soinio

näyttelijät Antti Litja, Martti Pennanen, Saara Pakkasvirta, Tarja-Tuulikki Tarsala, Maija Karhi, Jukka Sipilä, Paavo Piskonen, Markku Blomqvist, Tuomas Peippo, Seela Sella, Tuula Nyman, Ville Salminen

103 min.

 

Valtakunnan sydän (1989)

Bruno Granholmin vuonna 1999 suunnittelemat VR:n makasiinit päärautatieaseman edustalla toimivat runsaan sadan vuoden yhtenä Helsinkiin saapumisen symbolina. Vuonna 1988 varastot otettiin pois käytöstä. Toukokuussa 2006 ne paloivat maan tasalle. Myöhemmin samalle paikalle on ilmestynyt Kansalaistori, Musiikkitalo ja muuta kylmää lasiarkkitehtuuria. Enää pieni pala makasiinien toimistorakennusta on jäljellä.

Valtakunnan sydän on Antti Peipon runollinen kunnianosoitus varastokompleksille. Kuvaaja Juha-Veli Äkräksen mustavalkokuvissa hehkuu menneen ajan henki. Makasiinit ovat kuin elävä keidas politiikan (Eduskuntatalon), kulttuurin (Finlandia-talon) ja historian (Kansallismuseo) kolmiyhteydessä.
Matti Kuortin äänimaisema koostuu ratapihan äänistä, kiskojen kirskunasta, lastia kuljettavista trukeista ja muusta kolkkeesta, elämän ja työn äänistä. Ihmisiä vilisee kuvissa. Heidän työnsä äänet kuuluvat, mutta heidän puhettaan ei kuulla. Näin ihmiset ovat ikään kuin osa elävää makasiinialuetta, osa sen hälinää ja ääniä.

Valtakunnan sydän jäi Peipon viimeiseksi elokuvaksi. Se on arvokas tallenne kaupunkikulttuurista, joko on jo iäksi kadonnut. Elokuvassa mennyt maailma herää kuitenkin kauniilla tavalla eloon.

– Henri Waltter Rehnström 2017

 

ohjaus ja käsikirjoitus Antti Peippo

kuvaus Juha-Veli Äkräs

äänitys Matti Kuortti

leikkaus Anne Lakanen

 

11 min.

Risto Jarva, työtoverini (1984)

Antti Peippo oli Risto Jarvan (1934-1977) pitkien ja lyhyiden elokuvien pääkuvaaja 1960-luvun puolivälistä ohjaajan kuolemaan asti. Tässä pitkässä tv-dokumentissa hän käy läpi Jarvan uraa 1950-luvun lopun avantgardistisista kaitafilmeistä ja teekkarien elokuvakerho Montaasista alkaen.

Jarvan pitkistä elokuvista fokusoinnin kohteiksi on valittu Yö vai päivä (1962, Jaakko Pakkasvirran kanssa), Työmiehen päiväkirja (1967), Kun taivas putoaa… (1972) ja Yhden miehen sota (1973), joista esitetään näytteitä.

Ilmaisuvälineen haltuunotosta edetään Jarvan luontosuhteeseen ja hänen elokuviensa henkilökohtaisuuteen. Painopisteeksi muodostuu Jarvan elokuvien yhteiskunnallinen merkitys aikansa taustaa vasten. Tähän liittyy myös hänen työnsä valtion elokuvapoliittisen  komitean puheenjohtajana.

Äänessä on Jarva itse, Peippo itse sekä muita työtovereita ja asiantuntijoita, mm. Peter von Bagh, Jussi Kylätasku ja Arvo Salo. Jarva on luonnollisesti läsnä arkistomateriaalin kautta. Muuten haastattelut on tehty tätä elokuvaa varten. (Televisiossa oli tuolloin tapana, että haastateltavien nimet ja käännöstekstit projisoidaan ruutuun simultaanisti esityshetkellä. Nimet eivät myöskään löydy elokuvan krediittitiedoista.)

Peippo nähdään haastattelemassa ja puhumassa, kerrankin elokuvakameran edessä. Muotokuvan kohteena on kuitenkin kaiken aikaa Jarva, jolle Peippo jättää kunnian yhteistyön hedelmistä.

Joitakin Jarvan pitkistäkään elokuvista ei mainita lainkaan. Emme saa myöskään kovin tarkkaa kuvaa ohjaajan työmetodeista. Silti Risto Jarva, työtoverini on arvokas ja läheltä nähty sukellus yhden suomalaisen elokuvan keskeisimmän tekijän tuotantoon ja persoonaan.

– Markku Varjola (2017)

ohjaus Antti Peippo

suunnittelu ja käsikirjoitus Jussi Kylätasku, Antti Peippo

kuvaus Erkki Kaltio, Esko Kohonen, Pekka Porttilahti, Olivier Rahmat

leikkaus Elina Katainen

äänitys  Antero Kokko, Raimo Penttilä

tehosteet Antero Honkanen.

59 min. 

Nykytaiteen museo (1986)

Antti Peipon Nykytaiteen museo on dokumenttielokuva, mutta edustaa samalla eräänlaista ”art-fictiota”. Näin siksi, koska se kuvasi jotain sellaista mitä ei ollut olemassa, mutta olisi voinut olla. ”Kaupunki, jolla ei ole modernin taiteen museota, on invalidi!” kuului Peipon credo.

Vuonna 1986 valmistunut elokuva on ikävä kyllä yhä edelleen ajankohtainen, sillä kuten kaikki tietävät, Helsingin museotilanne on yhä avoin ja herättää edelleen yhtä voimakkaita tunteita kuin tuo Peipon komea julistus.

Elokuvaan on rakennettu tieteiselokuvan tyyliin pienoismallitrikein museorakennus, joka sijaitsi VR:n makasiinien alueella lähellä Eduskuntataloa ja nykyistä Kiasmaa. Samanlaisin havainnekuvin ja -videoin meille tänä päivänä kaupitellaan muitakin huippurakennuksia. Eli siinäkin mielessä Peippo tuli olleeksi juuri elokuvaajana edellä aikaansa. ”Elokuvani ei osallistu keskusteluun, mitä on kuvataide, vaan mitä on todellisuus”, Peippo korosti.

Ajan myötä Nykytaiteen museosta on kuitenkin kasvanut myös dokumenttielokuva 1980-luvun suomalaisesta nykytaiteesta. ”En ole tehnyt tätä elokuvaa pikakäyttöön”, Peippo on kertonut. ”Sen merkitys syntyy ajan kuluessa. Se on kuin hiekanjyvä kengässä, joka hankaa niin kauan kuin Helsinkiin saadaan Nykytaiteen museo.”

Useimmat elokuvassa esiintyvät taiteilijat olivat Peipon henkilökohtaisia ystäviä. Siinä elokuva muistuttaa paljon Emile de Antonion niin ikään kuvataiteilija-ystävistään tekemää tärkeää dokumenttia Painters Painting (1973).

Nykytaiteen museo sai vuonna 1986 Valtion elokuvapalkinnon.

– Markku Koski 2017

ohjaus Antti Peippo

kuvaus Pekka Aine, Tahvo Hirvonen ja Juha-Veli Äkräs

leikkaus Anssi Blomstedt

ääni Tero Malmberg, Anssi Blomstedt ja Matti Kuortti

miksaus Tuomo Kattilakoski

lavastus Lauri Anttila, Jussi Kautto ja Urpo Puisto

trikit Heikki Paakkanen ja Lauri Pitkänen

pienoismallit Kalevi Linden

näyttelysihteeri Elina Katainen

kuvaussihteeri Maiju Leppänen

tuotantosihteeri Orvokki Taivalsaari

tuotantopäällikkö Heikki Takkinen

värinmääritys (Suomi-Filmi Oy) Jorma Korpinen

asiantuntija Salme Sarajas-Korte, Erik Kruskopf, Erkki Pirtola, Juhani Pallasmaa, Jaakko Lintinen, Timo Valjakka

selostaja/haastattelija Antti Peippo

esiintyjät Erik Kruskopf, Rafael Wardi, Juhana Blomstedt, Jorma Hautala, Carolus Enckell, Reijo Viljanen, Paul Osipow, Kain Tapper, Olavi Lanu, Kauko Lehtinen, Martti Aiha, Jaakko Lintinen, Jarmo Mäkilä, Erkki Pirtola, Jussi Kivi, Rauni Liukko, Leena Luostarinen, Cris af Enehjelm, J.O.Mallander, Raimo Utriainen, Lauri Anttila, Kimmo Takala, Maiju Leppänen

63 min.

 

 

Menneen ajan kuvat (1977)

Antti Peippo on monipuolisesti sivistyneenä kuvataiteilija-elokuvaaja-ohjaajana löytänyt hedelmällisiä tapoja kuvata kuvataidetta elokuvan muodossa. Hän liikkuu kuvataiteen ja elokuvan rajapinnalla siten, että tekee poikkitaiteellisuudellaan oikeutta molemmille taidemuodoille. Elokuva sulattaa itseensä kuvataiteen tilallisuuden ja laajentaa sitä. Samalla elokuva tuo mukaan konkreettisen liikkeen, äänen (luonnon- ja hälyäänet, puhe, musiikki…), leikkauksen ja mobiilin aikaulottuvuuden.

Menneen ajan kuvissa kysymys on kansallismaisemasta: maalaustaiteemme klassisesta perinteestä ja sen jatkamisesta. Liikkeelle lähdetään sanataiteilija Aleksis Kivestä ja kansallisen heräämisen ajan kulttuurista 1800-luvulta, Ateneumista. Kultakauden kuvataiteilijat lähestyivät suomalaisuutta tavallisen kansan, työn, luonnon ja elinympäristön täsmällisen havainnoinnin kautta. Metsä näyttäytyy alkukotina. Peippo nostaa esimerkiksi Werner Holmbergin (1830-1860), joka oli luomassa myyttiä  suomalaisesta maisemasta. (Romantikkonakin pidetty Holmberg maalasi paradoksaalisesti Düsseldorfissa.)

Pohjalainen Veikko Vionoja (1909-2001, Pro Finlandia -mitali 1959 ) esitetään realistisen kuvakielen perinteen jatkajana meidän ajassamme.

Lappalainen Andreas Alariesto (1900-1989) nähdään konkreettisessa todellisuudessa kadonneen, mutta taiteessa, muistissa ja unelmissa säilyvän menneisyyden ja siihen kuuluvien vanhojen kansanlegendojen ikuistajana. Niin maalauksillaan kuin laulullaan. Hänen kotikylänsä, alkuaan metsäsaamelaisten Sompio vajosi Lokan tekojärveen 1960-luvulla. Itseoppinut taiteilija piti ensimmäisen näyttelynsä 75-vuotiaana. (Lapin sodassa tuhoutui hänen laaja kansatieteellisten valokuvien arkistonsa.)

Vasta eläkkeellä aloittanut Jaakko Kallio edustaa elokuvassa amatööritaiteilijaa, joka jatkaa talonpoikaisen maailmankuvan ja luontomaalauksen perinnettä, kuin yksi vuosisata olisi pyyhkäisty pois välistä. Hänen taustansa on Viipurissa ja Kuopiossa (varastoesimies viljasiilossa) ja hänen temppelinsä on metsä. Hän puolustaa kauneutta ja historian eri kerrosten säilyttämistä rakennustaiteessa.

Elokuvantekijä Peipon omat nykyaikaiskuvat rinnastuvat kaiken aikaa esiteltäviin tauluihin  vuoropuhelussa niiden kanssa, yhtäläisyyksien ja vastakkaisuuksien kautta. Eri aikatasot limittyvät. Historian hämäriin painunut elämäntapa elävöityy eteemme, keskellä oman aikamme urbaania (luonto- ja esteettisiä arvoja romuttavaa) miljöötä. Aikakausia yhdistävänä tekijänä toimii kuitenkin luonto, tai siis se mitä siitä onneksemme on vielä jäljellä. Lopussa lähestytään jo ydinkatastrofia.

Menneen ajan kuvat voitti elokuvatuotannon laatutukipalkinnon.

– Markku Varjola (2017)

 

ohjaus Antti Peippo

käsikirjoitus Antti Peippo, Lauri Anttila, Severi Parko ja Pekka Aine

kuvaus Antti Peippo ja Pekka Aine

äänitys Timo Linnasalo, Matti Kuortti ja Pekka Aine

leikkaus Timo Linnasalo

musiikki Heikki Valpola

selostaja Elias Härö

esiintyjät Andreas Alariesto ja Jaakko Kallio 

21 min.

Graniittipoika (1979)

Graniittipoika on alaotsikoltaan Elokuva Wäinö Aaltosen tuotannosta. Pohjimmiltaan kyse on  ehkä sittenkin jostain muusta, nähtynä kansalliskuvanveistäjämme Aaltosen teosten sekä vanhan valokuva- ja filmimateriaalin kautta.

Wäinö Aaltonen (1894-1966) luonnosteli hänelle ilmeisen rakasta Graniittipoika-veistostaan jo vuonna 1916 ja toteutti siitä eri versioita 1917-1920. Veistos on arvoituksellinen ja monitulkintainen kuin Leonardo da Vincin Mona Lisa -maalaus. Pää alaspäin suunnattu, paikalleen jähmettynyt, puoliksi sisään päin kääntynyt pikkupoika (vain kolmivuotiaaksi väitetty) saattaa näyttäytyä ujona ja arkana. Hänen silmissään ja olemuksessaan voi nähdä – tai niihin projisoida – surua ja alistumista, pelkoa ja jopa kauhua. Mutta myös uhmakkuutta ja peräänantamattomuutta, sisäistä vastarintaa. Ennenaikaista vanhenemista, elämisen  edellytysten hupenemista, kenties peräti varhaiskypsää elämän ja kuoleman ironian tajua.

Peipon elokuvassa ei ole minkäänlaista selostusta eikä siinä muutenkaan puhuta sanaakaan. Alussa annetaan katsojalle kuitenkin avain tekstimuodossa: Graniittipoika 1917, Vuoden 1918 sotaorpo, sotien 1939-1944 sankarivainaja. Tämän kehyksen varaan rakentuu elokuvan kuvasto, jossa näytetään kansalaissodan sekä talvi- ja jatkosodan uhreja. Suomi ei näyttäydykään yhtenäisenä , vaan kahtiajakautuneena maana, jolla on kaksi historiaa tai historiankirjoitusta.

Punaisena lankana on Aaltosen usein teräksistä maskuliinista uhoa pursuavien sankarillis-isänmaallisten veistosten leikkaaminen ristiin sotien vainajien joukkohautojen kanssa. Elokuva näyttää mitä tapahtui viattoman graniittipojan sukupolvelle – jonka Peippo yhdistää tavalliseen kansaan –  miten se uhrattiin teuraaksi rintamille. Peippo fokusoi murtumaan Aaltosen virallisten pönäköiden monumenttien panssarissa kuvanveistäjän oman hienon nuoruudenteoksen kautta, jossa näkyy kiveen veistetyn pojan haavoittuvuus ja inhimillisyys. (Aaltonen oli mainettaan laaja-alaisempi taiteilija, joka teki varhain jopa kubistisia veistoksia, myös maalasi.)

Peipon teos ei yritäkään tarjota historiatieteellistä analyysiä viittaamiinsa monisyisiin tapahtumiin. Tämä ei ole sen tehtävä eikä vähennä sen merkitystä. Se on yksi harvoja avoimesti, painokkaasti ja nimenomaan aidosti pasifistisia elokuvia mitä Suomessa on tehty. Kamera tutkii meihin suunnattuja kasvoja, suoria, haastavia, lävistäviä katseita. Teos osoittaa suurta pelkistyksen taitoa ja elokuvallista  ilmaisuvoimaisuutta. Äänetön, pidätetty tunne  – Aaltonen itse alkoi kuuroutua jo nuorena – kasvaa pakahduttavaksi.

Vaikka Graniittipoika on vain 10 minuutin pituinen, se on eittämättä yksi Antti Peipon pääteoksista. Se on myös hänen henkilökohtaisimpia töitään, Sijaisen ilmeinen rinnakkaisteos. Heikki Valpolan hienovaraisen musiikin myötävaikutuksella tunnemme olevamme isiemme ja isoisiemme historian suuren arvoituksen äärellä.

Graniittipoika sai kunniamaininnan Tampereen elokuvajuhlilla 1979.

Markku Varjola (2017)

 

 

ohjaus Antti Peippo

käsikirjoitus Antti Peippo, Olli Soinio, Pekka Aine ja Marjaleena Virtanen

kuvaus Pekka Aine ja Antti Peippo

äänitys Olli Soinio ja Matti Kuortti

musiikin äänitys Paul Jyrälä

leikkaus Juho Gartz

musiikki Heikki Valpola

 

10 min.

Sijainen (1989)

Sijainen (työnimeltään Poika joka ei hymyillyt) oli kuin maanjäristys tullessaan ensi-iltaan. Sen henkilökohtaisuuden aste oli ainutkertainen. Sijainen on omana aikanamme ainoa tietämäni alle puolituntinen elokuva, joka on pyörinyt kaupallisen elokuvateatterin (juuri edesmenneen Aito Mäkisen hallinnoima Diana) päivittäisessä ohjelmistossa omana matineaohjelmanaan yksin, ja vetänyt täysiä saleja.

Sijaisen erityisyys on moninkertaista. Peippo tekee siinä oman itsensä, lapsuutensa, perheensä ja äitinsä psykoanalyysin (oman psykiatrinsa avulla). Hän avaa yksilöiden ja perheiden vaietun historian, elinikäisten traumojen lähteen, kipupisteen joka tavallisesti jää ihmisen elämässä ikuisesti avaamattomaksi ja piiloon, vaikka sen läpikäyminen olisi ratkaisevan tärkeää itseymmärrykselle ja tulevaisuudelle. Äärimmäisen omakohtaisen yksityisen tason Peippo onnistuu yhdistämään Suomen yleiseen historiaan, uskonnon ja sotien vaikutukseen,  kansalliseen patologiaan, ja luo näin samalla eräänlaista kollektiivista psykoanalyysiä. Avaimena on vanhempien omaksuman kasvatusmallin kautta tapahtuva taudin siirto, sijaisuus.

Peippo kertoo seitsemästä ensimmäisestä elinvuodestaan. Hänellä on ollut käytössään perheen tuon aikaisia valokuvia, piirroksia ja kaitafilmiä, mikä on käytännön aineistona mahdollistanut elokuvan. Tämän asteinen kuvamateriaalin ja selostustekstin totaalisen intiimi ja henkilökohtainen yhteensulautuminen on poikkeuksellista. Hän teki tämän elokuvallisen tutkimusmatkan itseensä ja juuriinsa aivan viimeisinä elinvuosinaan, sairastaessaan terminaalista syöpää, jota piti kantamansa sijaisuuden johdonmukaisena ilmentymänä.

Psykiatri Martti Siirala on todennut Peiposta ja Sijaisesta: ”Kielen, elokuvallisen ilmaisun, löytyminen hänen ahdingolleen oli ihmeellinen tapahtuma. Se ei tapahtunut heti eikä nopeasti. Mutta kun sen lävitse oli kuljettu, hänellä alkoi olla oma elämänhistoria. Ahdinko tuli yhä enemmän sanoiksi, kieleksi ja kuviksi, joilla on yhteisesti ymmärrettävä merkitys. Peippo sanoi, että hänen viimeiset kuukautensa olivat hänen elämänsä parhaat, koska hänen suhteensa omaan itseen ja elämäänsä oli jotenkin ratkaisevasti käynyt ei-kuolleeksi.”

Sijainen sai elokuvatuotannon laatutukipalkinnon. Se voitti Tampereen elokuvajuhlilla 1989 kotimaisen kilpailun pääpalkinnon ja Risto Jarva -palkinnon (jonka Peippo päätti jakaa leikkaaja Anne Lakasen kanssa). Se palkittiin myös parhaana lyhytelokuvana pohjoismaisella lyhyt- ja dokumenttielokuvafestivaalilla 1990 ja sai kunniamaininnan ranskalaisella Cinéma du Réel -festivaalilla 1990.

– Markku Varjola (2017)

 

 

ohjaus ja kuvaus Antti Peippo

käsikirjoitus Martti Siirala ja Antti Peippo

äänitys Timo Linnasalo

leikkaus Anne Lakanen

musiikki Antti Hytti

kertoja Jukka-Pekka Palo

24 min.