Kolme salaisuutta (1984)

Kolme salaisuutta on Antti Peipon elokuvista ainoa, jonka kuvamateriaali koostuu kokonaisuudessaan maalatusta ja piirretystä kuvataiteesta. Se on intuitiivisen, mystisen unenomaisuuden ja rationaalisen selityksen samalla kertaa hämmentävä ja silmiä avaava yhdistelmä.

Alkuperäisten kuvien tekijät eivät ole ammattilaisia. He ovat Nikkilän sairaalan skitsofreniasta eli jakomielitaudista (tai paranoiasta eli vainoharhaisuudesta) kärsineitä  potilaita 1900-luvun puolivälistä. Elokuva perustuu Nikkilän ylilääkärin Oscar Parlandin julkaisemiin taideterapeuttisiin tutkimuksiin ja tulkintoihin sekä (niiden pohjana olleisiin) Nikkilän sairaalan museoon arkistoituihin tietoihin ja kuvamateriaaleihin. Peippo on myös kertonut matkustaneensa esityönään perehtymään aihepiiriin kansainvälisiin laitoksiin.

Elokuvassa tunkeudutaan kolmen ihmisen sisälle heidän oman taiteellisen ilmaisunsa ja sen tulkinnan kautta. Potilaiden mielisairaalassa tekemät kuvalliset esitykset auttavat selittämään heidän psyykettään ja sairautensa laatua. Ne muodostavat unenkaltaisen symbolistisen peilin heidän särkyneeseen, ahdistuneeseen mieleensä.

Kuvataiteellaan potilaat yrittävät hahmottaa omaa eksyksissä olevaa minuuttaan ja sukupuolisuuttaan, järkkynyttä suhdettaan ulkomaailmaan. Sisäisen ja ulkoisen rajat hämärtyvät. Potilaiden työt ilmentävät Peipon tuotannolle  keskeistä modernin ihmisen ongelmaa. Ne muodostuvat osaksi modernin kuvataiteen kiehtovia muotoja ja kysymyksenasetteluja.

Yksilöpsykologisesti syväluotaava Kolme salaisuutta ei pinnallisesti katsoen kuulu  yhteiskunnallisiin elokuviin. Kuitenkin sen mottona on: ”Yksilössä puhkeava skitsofrenia on sen ihmisyhteisön uni johon sairaus kuuluu.” Elokuva voikin herättää kysymyksiä poikkeavan yksilön sairauden mahdollisesta kollektiivisesta alkuperästä. Sodassa järkensä menettänyt mies on vastaansanomaton esimerkki yhteiskunnallisen ja historiallisen ympäristön suorasta syysuhteesta yksilön vaurioituneeseen sisimpään.

Antti Hytin musiikki tavoittelee yksityisen ja yleisen mielen kerrostumia.

Kolme salaisuutta sai Tampereen elokuvajuhlilla 1984 erikoispalkinnon teksti- ja kuvamateriaalin yhdistämisestä hallittuun äänimaailmaan.

– Markku Varjola (2017)

 

17 min.

ohjaus, käsikirjoitus, kuvaus ja leikkaus Antti Peippo
äänitys Olli Soinio
musiikki Antti Hytti
miksaus Tuomo Kattilakoski
lukija Esko Salminen
asiantuntija Oscar Parland

Ratsastus Aasian halki (1987)

Tsaarin armeijan eversti C.G. Mannerheim lähetettiin vuonna 1906 tiedusteluretkelle Keski-Aasiaan ja Kiinaan. Tarkoituksena oli kerätä sotilaallista ja poliittista aineistoa. Kaksi vuotta kestäneen reissun pituudeksi tuli 14000 kilometriä, jotka tuleva Suomen marsalkka suoritti ratsain.

Mannerheim ei kuitenkaan voinut lähteä matkaan tsaarin armeijan upseerina. Niinpä hänelle luotiin peitetarina, jonka mukaan hän toimi tieteellisenä tutkijana. Mannerheim otti peitetarinan kuitenkin tosissaan ja hän keräsi saaliikseen mittavan arvokkaan kokoelman kansantieteellistä aineistoa.

Peipon dokumentti seuraa Mannerheimin matkaa lähinnä Kiinan luoteisosaan sijoittuvalta osuudelta. Elokuvan kuvallisen ilmaisun perusta on valokuvissa, jotka Mannerheim matkallaan otti joko tiedustelua tai kansantieteellistä tutkimustaan varten. Kiinan luoteisosasta on myös peräisin suurin osa matkalta tuoduista 1400 esineestä. Myös nämä ovat esillä elokuvassa.

Ääninauha koostuu Mannerheimin matkallaan tekemistä muistiinpanoista ja päiväkirjakatkelmista, joissa hän kommentoi näkemäänsä. Alusta asti Suomalais-ugrilainen seura ja Antellin kokoelmat suhtautuivat suopeasti matkaan. Mannerheim kertoo tarkasti, mitä kaikkea seurat halusivat hänen tuovan mukanaan, harvinaisia käsikirjoituksia, arkeologisia löytöjä, kansantieteellisiä esineitä ja tietoa vähän tunnetuista kansoista.

Vaikka Mannerheimin matka oli ennen kaikkea sotilaallinen, se puoli tuntuu jäävän toisarvoiseksi. Rivien välistä suorastaan hehkuu Mannerheimin into vieraita kulttuureita, heidän tapojaan ja elinpiiriään kohtaan. Myös karut aasialaiset vuoristomaisemat pääsevät elokuvassa osallisiksi. Mukana on myös aavistus huumoria, kun Mannerheim selittää byrokraattisista vaikeuksista, joita hänen valeidentiteettinsä aiheutti. Lopussa kuullaan Mannerheimin tiedusteluretken yhteenveto. Se kuitenkin kuulostaa pelkältä muodollisuudelta, ja vähemmän tärkeältä asialta kuin matkan tarjoama kansantieteellinen rikkaus.

Elokuva esitetään 35mm kopiona englanninkielisellä kertojaäänellä. Dokumentissa ei ole tekstitystä.

– Henri Waltter Rehnström 2017

ohjaus, käsikirjoitus ja kuvaus Antti Peippo
valaisu C.G.Hagström
äänitys ja leikkaus Olli Soinio
lukija Veikko Honkanen
miksaus Tom Forsström ja Tuomo Kattilakoski
tiedeasiantuntija Harry Halén
laborointi (Suomi-Filmi Oy) Jorma Korpinen

35 min. 

Sivullisena Suomessa (1983)

Antti Peipon dokumenttielokuva Sivullisena Suomessa valmistui vuosia kestäneiden tutkimusten jälkeen vuonna 1983. Elokuva avaa aikalaisnäkökulman itsenäisyyttä edeltävään autonomian aikaan Suomen suurruhtinaskunnassa. Sen näkijä ja kokija on kenraalikuvernöörin adjutantti Ivan Timirjasew, joka kuvasi valokuvakamerallaan itsenäistymisen hetkeä lähestyvän kansakunnan elämäntyyliä Helsingissä vuosina 1891–1818.

Ivan Timirjasew (1860–1927) toimi Suomessa 27 vuotta Venäjän kenraalikuvernöörin adjutanttina vuodesta 1891 aina Suomen itsenäistymiseen saakka. Hän palveli peräti seitsemää eri kenraalikuvernööriä. Elokuvassa seurataan eversti Timirjasewin vaiheita virkamiehenä ja emigranttina hänen itse ottamiensa valokuvien että varhaisten filmiotosten avulla.

Timirjasewin ottamat kuvat ja elokuva-arkiston restauroimat varhaisimmat säilyneet uutisfilmikatkelmat muodostavat Peipon montaasin yhdistämänä eläytymisherkän rakenteen muistikuvien ulkopuolelle etääntyneen aikakauden ymmärtämiseksi.

– Ilkka Kippola & Jari Sedergren 28.11.2012

 

ohjaus, käsikirjoitus ja kuvaus Antti Peippo
äänitys Olli Soinio
leikkaus Antti Peippo ja Olli Soinio
musiikki Heikki Valpola
äänitehosteet Antero Honkanen
trikkikuvaus Seppo Rintasalo
lukija Markku Blomqvist
historiallinen asiantuntija Juhani Tasihin
suunnittelutyöryhmän jäsenet Lauri Anttila ja Timo Linnasalo

25 min.

Kettu-mitali 1983
Tampereen elokuvajuhlat 1983 kunniakirja
Elokuvatuotannon laatutuki 1983

Seinien silmät (1981)

Ranskan elokuva-arkiston Cinematequen esitykset jättivät Antti Peippoon lähtemättömän vaikutuksen ja suuntasivat osaltaan Taideteollisen kamerataiteen opintoihin vuosina 1962–64. Peipon kamerasilmä kehittyi huippuunsa elokuvayhtiö Filminorissa Risto Jarvan elokuvien pääkuvaajana vuosina 1964–75. Näinä vuosina Filminor valmisti Postipankille myös uudenlaisia tilauselokuvia, joiden montaasikokeilut olivat Peipolle hyödyllinen sisäänajo oman Verity Films -yhtiön lyhytkuviin.

Tämän dokumentin myötä Alain Resnais sai Antti Peiposta elokuvallisen filosofiansa syvällisen ymmärtäjän. Peippoa kiehtoi läpi tuotantonsa Resnais´n 1950- ja 1960-luvun elokuvien aatetausta, Henry Bergsonin kulttuurifilosofa, Cinemateque-liikettä elävöittäneet kysymykset nykyisen ja historiallisen vuoropuhelusta, historian ymmärtämisen mahdollisuudesta ja rajallisuudesta elokuvan keinoin.

Kuten Resnais myös Antti Peippo käytti Bergsonin ajattelua dokumenttielokuviensa katalyyttinä, mutta omista lähtökohdistaan, oman kansakuntansa historiaan kohdentaen. Nuoruuden ystävä Lauri Anttila on muistellut Peipon ateljeessa vallinnutta ilmapiiriä ja seinälle kiinnitettyä kuvaa Max Ernstin maalauksesta Eurooppa sateen jälkeen. Kollaasi sodan hävityksestä implikoi syvälle Antti Peipon elokuvien tunnelaatuun ja merkityksiin, jotka olivat pysyvästi lähellä sodan tragediaa ja sodan lapsuudessaan kokeneen elokuvaajan mielenmaisemaa.

Peippo lähestyi toistuvasti dokumenttielokuviensa kautta historian varjokuvia: rakennuksia, veistoksia ja monumentteja, jotka kantavat itsessään sodan jälkiä ja samalla kätkevät inhimillisen kokemuksen lähihistoriaan tai kansakunnan syviin kerrostumiin.

Historiallisten kompilaatioelokuvien väliin sijoittui Antti Peipon ”Verity Films” -lyhytkuvien idearikas vaihe. Näissä tekijä testasi ja sovitti määrätietoisesti kompilaation estetiikkaa lyhyen elokuvan puhtaaseen muotoon. Välikauden lyhyistä, tiheistä elokuvateksteistä on kommentaari riisuttu tarpeettomana. Vain elokuvakerhojen ja asiantuntevan festivaaliyleisön nähtäväksi valmistuneet filmiesseet tiivistyivät parhaimmilleen Graniittipojan (1979) ja Seinien silmät -elokuvan rakenteissa. Nämä lyhytkuvat kytkeytyvät Peipolle luonteenomaisesti sota-aikaan. Nyky-Helsingin fasadit ja kadut kantavat itsessään pommitusten arpia, jotka täyttyvät nähtävässä elokuvassa sodan uutisfilmikudoksen todistusvoimalla. 

Elokuvassa Seinien silmät (1981) Lasse Naukkarisen kamera tallentaa niitä paikkoja Helsingissä, joissa sodan jäljet yhä näkyvät. Rakennuksissa, muistomerkeissä ja patsaissa löytyy vuosikymmeniä sodan jälkeen pommitusten jälkiä. Näiden elokuvausten rinnalle Peipon kollaasin aineksiksi valikoituu sotakuvaaja Niilo Helanderin ottamaa filmiä yliopiston palosta. Peippo värittää mustavalkoiset kuvat voimakkaasti – tekniikka on hänelle uusi.

– Jari Sedergren 2017

ohjaus ja kuvaus Antti Peippo
käsikirjoitus Antti Peippo ja Lauri Anttila
äänisuunnittelu ja leikkaus Timo Linnasalo
musiikki Heikki Valpola ja Antti Hytti

9 min.

Valtion elokuvapalkinto 1981

Viapori – Suomenlinna (1972)

Antti Peipon elokuva on kertomus Viaporina aiemmin tunnetusta Suomenlinnasta, jonka historia voidaan tiivistää sarjaan poliittisia ja sotilaallisia katastrofeja. Suomenlinnaa rakennettiin 1700-luvun puolivälistä lähtien turvaamaan Suomen etelärannikkoa hyökkäyksiltä ja todistamaan entisen suurvalta-Ruotsin jo murtunutta sotilasmahtia. Elokuvassa kerrotaan vanhoin piirroksin ja kuvin linnakkeen asukkaiden, sotilaiden ja vankien asemasta vaihtuvissa linnakkeen vaiheissa. Filmissä lomittuu mielenkiintoisella tavalla menneisyys ja nykypäivä, miten Suomenlinna on ollut vaihtuvien hallitsijoidensa poliittisen vallan symboli.

Lauri Anttila on kertonut kuvauksista: ”Eräs avainkuvauksia oli tuolloin kulku läpi armeijan vanhan varaston, jossa oli sikin sokin esineitä edellisestä sodasta. Koko tila oli pimeä ja kuin Brueghelin sokeat kuljimme kuvaten läpi pitkän kasarmin. Kannoin akkuja ja valaisin tilaa Antin ohjeiden mukaan. Valo kuori esiin pelottavia tai kiintoisia muotoja ja koko tilanne muistutti erästä [ – – Max] Ernstin työtä, jossa yömaisemassa on päiväkuvia, maalauksia kallioilla. Tämä oli kuitenkin paljon enemmän, todempi. Reaalisempi”. Viapori-elokuvaan tämän kuvauksen tuloksia ei käytetty. Mutta Enemmän kuin todellisuuden surrealistisia vaikkakin konkreettisia ilmentymiä Peippo etsi ja löysi vielä enemmän kertovia jälkiä. Anttila todistaa Peipon työtavasta: ”Hän huomaa Suomenlinnan seinien puhuvat naarmut, pelon ja välivallan mielettömyydessä syntyneet tai vielä erottuvat sodan jäljet, joita mykkien rakennusten kiviset silmät alati katsovat.”

Peippo sanoi olevansa sodan lapsi kuvien äärellä. Sotateeman huipentuma juuri tästä näkökulmasta toteutui 1979 Wäinö Aaltosen taideteokseen pureutuvassa elokuvassa Graniittipoika ja 1981 Helsingin sodan jäljistä valmistunut lyhytdokumentti Seinien silmät. Kuvataiteiden vaikutus Peipon elokuvavisioihin on selvää, sillä jo vuonna 1959 Peippo oli kirjoittanut Max Ernstin teoksesta ”Eurooppa sateen jälkeen”: ”Sodan aikana tehty kuva sisältää jotain, joka tuntuu todelta; on se. Rikottuja muotoja, palaneen katkua, raunion unikuvia. Ei minkäänlaista selkeää järjestystä ja kaiken yllä pala kylmää sinistä taivasta. Ja silti jotain voimakasta – lämmintä. Ymmärrystä.”

Viapori – Suomenlinna rakentui elokuvaksi valtapolitiikasta ja vallankäytön verisestä historiasta tekijän kameran tätä päivää esittelevien kuvien sekä toisaalta Ruotsin valtakauden gravyyreiden, keisariajan valokuvien ja vuoden 1918 uutisfilmikatkelmien kompilaationa. Suomenlinnassa tekijä etsiytyi ehkä ohjelmallisesti Resnais´n Yön ja usvan lähtökohtiin. Hän kohtasi linnoitusta kunnostavia työmiehiä, joille kohde oli historiaton rakennusprojekti. Tämä auttoi elokuvaajaa näkemään muurien ja holvien merkityksistä riisutun kulissiluonteen. Linnoituksen historian löytäminen ja inhimillistäminen elokuvan keinoin tuli tekijänä taka-alalle jättäytyvän Peipon ”resnaislaiseksi” tavoitteeksi.

Viapori sai Jussinsa 1972 parhaana dokumenttielokuvana. Sille oli myönnetty myös elokuvatuotannon laatutukea ja vuoden 1973 Tampereen elokuvajuhlilla se sai kunniamaininnan.

– Jari Sedergren & Ilkka Kippola

23 min.

ohjaus, käsikirjoitus ja kuvaus Antti Peippo
selostusteksti Antti Peippo ja Elias Härö
suunnittelussa mukana Lauri Anttila
äänitys Timo Linnasalo ja Matti Kuortti
leikkaus Timo Linnasalo ja Antti Peippo
selostaja Elias Härö

 

Risto Jarva -seura

Risto Jarva -seuraa ei aikoinaan perustettu vain Risto Jarvan nimen vaalimiseksi, vaan seuran tarkoituksena on edistää elokuvataiteen tuntemista, elokuvaan liittyvää tutkimusta sekä ottaa kantaa elokuvakulttuurioloihin.

Risto Jarva -seura ry:n perustamiskokous pidettiin Helsingin Säätytalolla 15.12.1978. Taustalla oli Risto Jarvan kuolema tasan vuosi aikaisemmin ja Suomen Elokuva-arkisto ry:n edessä oleva valtiollistaminen.

Tilaisuudessa perustajajäsenet allekirjoittivat seuraavan julkilausuman:

Risto Jarva -seuran perustaminen

Suomen Elokuva-arkisto siirtyy valtion haltuun 1.3.1979. Tämä merkitsee pitkään toivotun ja suunnitellun askeleen ottamista – askeleen, joka on ehdoton edellytys korvaamattoman materiaalin asianmukaisen tallentamisen kannalta. Virallisia toimenpiteitä odottamalla ei maassamme ehkä olisi pelastettu ensimmäistäkään suomalaista tai ulkomaista elokuvaa. Yksityisenä yhdistyksenä Elokuva-arkisto on kantanut vastuun merkittävän yhteiskunnallisen velvoitteen täyttämisestä. Kun tämä tehtävä siirtyy valtion elokuva-arkistolle, se samalla merkitsee yhdistyksen 22 vuotta kestäneen taipaleen loppua.

Toiminnassaan yhdistys on ollut luova voima, jonka kulttuuripoliittista merkitystä ei voi erottaa menestyksellisestä ja Suomen oloissa uraauurtavasta työstä. Elokuva-arkisto on merkinnyt jatkuvuutta, jonka linja kulkee -30-luvun Projektiosta -50-luvun alussa syntyneen elokuvakerholiikkeen ja 1957 perustetun arkiston kautta nykyhetkeen.

Todellisen elokuvakulttuurin juurtuminen Suomeen on tapahtunut merkillisen hitaasti. Ainakin Euroopassa Suomi on viimeisiä maita, joissa elokuvan tuntemus luetaan osaksi yleissivistystä. Tästä johtuen elokuva ajautuu helposti hedelmättömään eristykseen muista taiteenaloista. Tätä on omiaan korostamaan tilanne, jossa kulttuuripoliittiset päätökset yhä enenevässä määrin tapahtumat virkamiesten tai poliittisin perustein valittujen henkilöiden toimesta. Virkatyönä tai poliittiset kiintiöt mielessä syntyy helposti päätöksiä, jotka ovat menettäneet yhteyden edustamansa taiteenalan perusvoimiin.

Suomen elokuva-arkisto ry on toimintansa aikana pystynyt kokoamaan tällaiset perusvoimat tärkeään kulttuurityöhön. Tätä perinnettä ei saa unohtaa hetkellä, jolloin muuan merkittävä tavoite on saavutettu.

Elokuvakulttuurin edistämiseksi tarvitaan edelleen elävä voima ja toimiva yhdistys. Tarvitaan jatkajia työlle ja niille tavoitteille, jotka Suomen Elokuva-arkisto ry:n jäsenistö on asettanut. Tarvitaan mielipidejärjestö, joka toiminnassaan tukeutuu elokuvakulttuuria luoviin ja ylläpitäviin voimiin, elokuvan todellisiin ystäviin.

Elokuvakulttuurin pitkän linjan parhaat ominaisuudet – pyyteettömyys, rehellisyys, aito rakkaus elokuvaan – toteutuivat Risto Jarvan henkilössä. Tämän vuoksi kantakoon se yhdistys, jonka me allekirjoittaneet olemme tänään perustaneet, nimeä Risto Jarva -seura.

Perustavalle kokoukselle tuli tervehdys:

”Elokuvakulttuurille Risto Jarva -seura tulee epäilemättä olemaan samanlainen viime tingan pelastus kuin ratsastajat Griffithin elokuvissa. Kyllä Suomi ehkä sittenkin selviää. Tervehdin perustavaa kokousta.”

Peter v. Bagh

*

Risto Jarva -seura ry:n elokuvatapahtumien aiheina ovat olleet mm. Risto Jarvan, Jaakko Pakkasvirran, Peter von Baghin, Teuvo Tulion, Nyrki Tapiovaaran, Anssi Mänttärin ja Aki Kaurismäen elokuvat, 1980-luvun suomalainen elokuva, 1960-luvun suomalainen elokuva sekä Elokuva ja kirjallisuus. 2015 Risto Jarva -seura järjesti Elokuvateatteri Orionissa Uuden ja unohdetun elokuvan festivaalin. Vuosi 2017 aloitettiin kunnioittamalla seuran entisen puheenjohtajan, ohjaaja-kuvaaja Antti Peipon, upeaa uraa kaksipäiväisellä tapahtumalla. Vuonna 2018 järjestettiin yhdessä DocPointin kanssa vuoden 1918 sisällissodan dokumenttielokuvia käsittelevä Huutoja ja kaikuja -seminaari. Syksyllä 2018 vuorossa oli Nainen uuden aallon elokuvassa -seminaari, jossa esitettiin suomalaisia 1960-luvun elokuvia, joissa naisilla on vahva rooli. Vuoden 2019 alussa Kino Reginassa juhlittiin Suomi-Filmin tähtiä kaksipäiväisessä seminaarissa.

Seura toimii aktiivisesti yhteistyössä Kansallisen audiovisuaalisen instituutin (KAVI) ja Elokuvateatteri Orionin kanssa.

Risto Jarva -seura ry 2020 –

Puheenjohtaja:
Ville Suhonen

Varapuheenjohtaja:
Päivi Istala

Sihteeri:
Merja Ritola

Hallituksen jäsenet:
Liina Härkönen
Matti Lahtinen
Mikko Lyytikäinen
Henri Waltter Rehnström
Markku Varjola
Juha-Veli Äkräs

Risto Jarva -seura ry:n puheenjohtajat 1979 – 2020

Jörn Donner
Kullervo Kukkasjärvi
Heikki Takkinen
Antti Peippo
Timo Linnasalo
Matti Kuortti
Matteus Marttila
Erkki Peltomaa
Joonas Ranta
Erkki Peltomaa
Ville Suhonen