LASSE NAUKKARINEN RETROSPEKTIIVI 12.8.-16.9.2019 Orionissa

Lasse Naukkarinen on suomalaisen dokumenttielokuvan Grand Old Man, jonka mittava ura ulottuu kuudelle vuosikymmenelle.

Suomi dokumentaristin ympärillä on muuttunut, näin Naukkarisen elokuvatkin. Hän aloitti suomalaisen poliittisen elokuvan perusteoksilla, tarkkaili maailmaa havainnoivan elokuvan keinoin, löysi henkilökohtaisen dokumenttielokuvan ja jalosti pohtivaa esseemuotoa eteenpäin. Mestarin elokuvat katsovat tarkasti niin koko yhteiskuntaa kuin yksilön kokemustakin – aina myötäeläen, lämmöllä ja huumorilla.
 
Elokuvateatteri Orionissa on nyt tilaisuus nähdä Suomi ja sen muuttuminen Lasse Naukkarisen silmin. Mitä oli 1970-luvun poliittinen uho? Entä 1980-luvun yksilöllisyyttä korostava nousukausi? Mitä on olla nuori? Mitä on olla vanha? Mitä on olla taiteilija?
 
Naukkarinen näkee, tarkkailee, pohtii ja oivaltaa elokuvissaan, jotka kertovat niin yhteiskunnasta kuin yksilöistäkin – aina myötäeläen, lämmöllä ja huumorilla.
 
Tämä tekijäsarja järjestetään yhteistyössä Risto Jarva -seuran kanssa.
 
Lasse Naukkarinen on paikalla elokuviensa esityksissä, esittelee niitä ja keskustelee yleisön kanssa.
 
Solidaarisuus (1970)
Sarjassa nähdään seuraavat elokuvat:
MA 12.8. klo 17.30           SOLIDAARISUUS (1970) + TASAVALLAN PÄIVÄKIRJA (1971) 63 min
MA 19.8. klo 17.30           OLIPA KERRAN UTOPIA (2004) 90 min
MA 26.8. klo 17.30          TAITEILIJAELÄMÄÄ (1999) & KOULULAISEN ELÄMÄÄ (2002) 90 min
MA 2.9.klo 17.00             MIINAVAARA!  (2001) 89 min
MA 9.9. klo 17.30            POSTIKORTTI JA PEILI (1992) 90 min
MA 16.9. klo 17.30           NO COMMENTS (1985) 86 min

RISTO JARVAN YHTEISKUNNALLISIA DOKUMENTTEJA TAMPEREELLA

(lyhennelmä Raimo Siliuksen alustuksesta, joka on videolla kokonaisuudessaan)

Risto Jarva oli 1960- ja 1970-lukujen yksi merkittävimmistä suomalaisista elokuvaohjaajista, sekä kokoillan elokuvien että lyhytelokuvien. Hän oli opiskeluvuosinaan 1950-luvun lopulta lähtien tosi aktiivinen teekkarien elokuvakerho Montaasin jäsen. Montaasihan oli siitä poikkeuksellinen elokuvakerho, että siellä myös tehtiin elokuvia. Jarva valmisti Montaasissa kahdeksan ensimmäistä lyhytelokuvaansa vuosina 1958-1961, ensin 8 mm:n ja sitten 16 mm:n lyhytelokuvia.

Jarva valmistui diplomi-insinööriksi vuonna 1964. Sitä ennen hän oli yksi Elokuvaosakeyhtiö Filminorin perustajajäsenistä vuonna 1962. Samana vuonna valmistui Filminorin ensimmäinen kokoillan elokuva, Jarvan ja Jaakko Pakkasvirran ohjaama Yö vai päivä, siihen mennessä upein valmistunut kotimainen kokoillan värielokuva. Se oli järjestyksessä 14. kokoillan värileffa, värimenetelmänä Eastmancolor.

Jarva ohjasi kaikkiaan 11 kokoillan elokuvaa vuosina 1962-1977. Yö vai päivä -leffaa seurasi Jarvan, Pakkasvirran ja Spede Pasasen ohjaama X-Paroni. Loput yhdeksän elokuvaa Jarva ohjasi yksin: Onnenpeli (1965), Työmiehen päiväkirja (1967), Ruusujen aika (1969), Bensaa suonissa (1970), Kun taivas putoaa… (1972), Yhden miehen sota (1973), Mies joka ei osannut ei (1975), Loma (1976) ja Jäniksen vuosi (1977).

Risto Jarva oli mukana vuosina 1958-1977 kaikkiaan 32 lyhytelokuvassa, joista hän ohjasi 28. Elokuvaosakeyhtiö Filminor valmisti sekä vapaamuotoisia että tilauslyhytelokuvia. Tilauselokuvia tehtiin noin 20 vuosina 1964-1977. Ensimmäinen oli  Tampereen kaupungin tilaama Tampere, iloisen kesän kaupunki (1964). Muita tilaajia olivat mm. Kansaneläkelaitos, Helsingin Asuntokeskuskunta Haka, Helsingin kaupunki, Paulig Oy, Outokumpu Oy, Helsingin kaupungin sähkölaitos, Arabia, Ulkoasiainministeriö, Kemira Oy.

Merkittävin yhteistyö oli Filminorin ja Postisäästöpankin. Vuosina 1965-1972 valmistui kahdeksan erinomaista lyhytelokuvaa: Asuminen ja luonto (1965), Kaupungissa on tulevaisuus (1966), Nainen ja yhteiskunta (1968), Tietokoneet palvelevat (1968), Turvallisuutta metsätöihin (1969), Maaseudun tulevaisuus? (1970), Luonnon talous (1971) ja Kuluttaja (1972). Kolmessa viimeisessä elokuvassa on Postisäästöpankin uusi nimi Postipankki käytössä. Yhteistyö oli esimerkillistä. Kun elokuvan aihe oli valittu, niin pankki antoi Filminorille vapaat kädet elokuvan tekoon. Tuloksena oivaltavia yhteiskunnallisia ja moderneja tilauslyhytelokuvia.

Risto Jarva -seura kysyi viime syksynä jäseniltään, mitkä kolme elokuvaa Tampereen näytökseen haluttaisiin. Eniten ääniä saivat Jarvan paras lyhytelokuva Nainen ja yhteiskunta, toiseksi eniten Kaupungissa on tulevaisuus ja kolmanneksi eniten Maaseudun tulevaisuus?.

Nainen ja yhteiskunta (1968) on lyhytelokuvan muotoon tehty 1960-luvun loppupuolen haastava puheenvuoro sukupuoliroolikeskustelusta ja naisen tasa-arvon puutteesta suomalaisessa yhteiskunnassa. Se on suomalaisen elokuvan pioneerityö aiheesta. Aihe on myös tiukasti rajattu. Elokuva keskittyy vallitseviin asenteisiin mielipiteitä hieman kärjistäenkin. Nainen kaupallisuuden kohteena ja välineenä tulee oivaltavasti näytille. Nainen ja yhteiskunta on Risto Jarvan lyhytelokuvien aatelia, mielestäni hänen paras lyhytkuvansa. Se sai lyhytelokuvan Jussi-patsaan 1969 ja samana vuonna yhden kolmesta pääpalkinnosta Oslossa. Nainen ja yhteiskunta esitettiin ainakin täällä Tampereella Jaakko Pakkasvirran kokoillan elokuvan Vihreä leski (1968) alkukuvana tammi-helmikuussa 1968 elokuvateatteri Hämeessä.

Kaupungissa on tulevaisuus (1966) on 1960-luvun merkittäviä suomalaisia lyhytelokuvia. Se on uudentyyppisen yhteiskuntakriittisen dokumenttielokuvan tienraivaaja. Se on eloisa analyysi kaupunkimaisesta asumisesta ja kaupungin tehtävistä. Se on runsaan informatiivinen ja samalla 1960-luvun osallistuva elokuva modernista kaupunkisuunnittelusta. Elokuvan tekijöiden mielestä suurkaupunki on kehityksen välttämätön tulos. ”Jotta paras osa väestöstämme ei hakeutuisi muualle, meidän on pystyttävä luomaan Suomeen edes yksi todellinen suurkaupunki.” Kaupungissa on tulevaisuus sai lyhytelokuvan Jussi-patsaan 1968.

Maaseudun tulevaisuus? (1970) on Kaupungissa on tulevaisuus -dokumentin rinnakkaisteos. ”Suomi kuuluu maailman rikkaimpiin maihin. Samalla Suomi on maailman pohjoisin maatalousmaa.”  Maaseudun tulevaisuus?, kantaaottava lyhytdokumentti on kuvallisesti elävää ja havainnollista kerrontaa. Se käsittelee laajaa ongelmakenttää 1960-luvun loppupuolen näkökulmasta. Kulutuksen kasvu ja vapaus, onni ja elintaso, työttömyys, maastamuutto, kehitysalueiden ongelmat, ulkomaankauppa ja vapaat markkinat. ”Maaseudun tulevaisuus ratkaistaan kaupungissa”, toteaa elokuvan loppukaneetti.

Nämä kolme aikansa merkittävää lyhytdokumenttia ja tilauselokuvaa ovat valmistuneet noin 50 vuotta sitten. Kahden nimessä on sana tulevaisuus. Ne ovatkin harvinaisia suomalaisia lyhytelokuvia, jotka rohkeasti katsovat tulevaisuuteen. Voimme nyt 50 vuotta myöhemmin pohdiskella, missä tulevaisuuteen katsominen osui kokolailla oikeaan, missä taas ei osunut.

 

1918 – HUUTOJA JA KAIKUJA

Seminaari sisällissodan dokumenttielokuvista

Elokuvateatteri Orion 3. – 4.2.2018

Seminaari sisällissodan dokumenttielokuvista pureutuu moniin sodan synnyttämiin universaaleihin teemoihin. Ohjelmistona on niin dokumentaristi Seppo Rustaniuksen uraauurtavia teoksia kuin 2000-luvun tulkintojakin.

Seminaarin puhujavieraina ovat elokuvantekijöiden ohella mm. kirjailija Anneli Kanto, pappi Heikki Palmu, dosentti Ulla-Maija Peltonen, FT Aapo Roselius sekä erikoistutkijat Jukka Kukkonen ja Jari Sedergren.


Seppo Rustaniuksen kiistelty ja Yleisradiossa aikanaan sensuroitu Sotapapit (1981) nähdään nyt alkuperäisessä muodossaan ja se virittää keskustelun kirkon roolista sodassa. Punaorvot valkoisessa Suomessa (1999) kertoo 20 000 punaorvon kohtalosta sodan jälkeen. Punaiset esiliinat (1997) oli ensimmäinen punakaartissa toimivista naisista kertova dokumentti. Uhrit 1918 (2008) kuvaa hyytävästi, kuinka kaikista tulee lopulta sodan uhreja, kun kauhu ja terrori saavat vallan.

Seminaarissa esitetään myös vapaussodan muistoa vaaliva epävirallinen juhlafilmi Sama kaiku on askelten (1968), jonka toteutti Reino Palmroth alias Palle.

Uutta tuotantoa ovat Sini Järnströmin tunteikas lyhytelokuva Hilja, punaisen tyttö (2006), jossa 101-vuotias nainen muistelee sodan ja siitä vaikenemisen vaikutusta. Kaisa Salmen performanssinsa pohjalta toteuttamassa Fellmanin pellossa (2013) 10 000 ihmisen väkijoukko valtaa paikan, jossa sijaitsi aikoinaan Lahden pahamaineinen vankileiri. Menneisyys ja nykyisyys risteävät, sisäinen ja ulkoinen ääni vie katsojan sisälle kansakunnan muistiin. Seminaarin yhteydessä nähdään myös ensiesityksenä Kaisa Salmen vastikään valmistunut Veripelto (2018).

Elokuvateatteri Orion, Eerikinkatu 15 Helsinki
Vapaa pääsy.

Yhteistyössä DocPoint – Helsingin dokumenttielokuvafestivaali ja KAVI

OHJELMA

Lauantai 3.2.2018

Klo 10 Sisällissodan autenttinen dokumenttielokuvamateriaali: totuuden ja lavastuksen kuvat.
erikoistutkija Jari Sedergren

Klo 10.15 Sisällissodan valokuvat ja valokuvaajat.
erikoistutkija Jukka Kukkonen

Klo 10.45 Reino Palmroth: Sama kaiku on askelten (1968) 23 min
Reino Palmrothin eli Reino Hirvisepän eli Pallen tuotantoyhtiön tekemä dokumentti, joka on koottu vanhasta jääkäri- ja vapaussotamateriaalista. Elokuva oli Suomen vapaussodan epävirallinen 50-vuotisjuhlafilmi.
erikoistutkija Jari Sedergren

Klo 11.15 Sini Järnström: Hilja, punaisen tyttö (2006) 11 min
Elokuva kertoo vuoden 1918 tapahtumista 101-vuotiaan Hilja Virtasen näkökulmasta. Hiljan isä oli punakaartilainen. Muistot sodasta ja niistä vaikeneminen ovat vaikuttaneet Hiljan koko elämään.
Tekijähaastattelu

TAUKO. Aulassa kahvio

Klo 12.00 Kaisa Salmi: Fellmanin pelto (2013) 23 min
Taiteilija Kaisa Salmi ohjasi Lahden Fellmaninpuistossa huhtikuussa 2013 performanssin Fellmanin pelto – 22 000 ihmisen elävä monumentti. Tapahtumaan osallistui 10 000 ihmistä ympäri Suomea. Performanssi pohjautui sisällissodan 1918 suurimman vankileirin tapahtumiin Lahdessa. Dokumentaarinen elokuva yhdistää Suomen kaikkien aikojen suurimman performanssin, viiden päähenkilön tarinan sekä runomuotoisen tekstin, jota kymmenet vapaaehtoiset lukevat kameralle.

Klo 12.25 Kaisa Salmi: Veripelto (2018) 8 min.
Vanginvartija sovittaa sukunsa traumaa kaivamalla hautaa Veripelto-peformanssissa Kouvolan Jättömaalla, samassa paikassa mihin 1918 ensin teloitettiin valkoisia ja sitten punaisia.

Elokuvan ensiesitys. Tekijähaastattelu

Klo 12.45 Seppo Rustanius: Sotapapit (1981) 37 min
Kiistelty (ja tv:ssä osin sensuroitu) televisiodokumentti aiheesta Suomen kirkko, papisto ja sota itsenäisen Suomen ensimmäisiltä vuosikymmeniltä vuoden 1918 sisällissodasta toisen maailmansodan päättymiseen.
Keskustelu elokuvan sensuroinnista ja poliittisesta merkityksestä
pappi Heikki Palmu ja Seppo Rustanius

Sunnuntai 4.2.2018

Klo 10 Seppo Rustanius: Punaorvot valkoisessa Suomessa (1999) 55 min
Elokuva kertoo mitä tapahtui niille 20 000 punaorvolle, jotka verinen sisällissota jätti jälkeensä. Punaorpojen sankka joukko yritettiin sijoittaa ja sopeuttaa valkoiseen Suomeen. Lapsia siirrettiin Pohjanmaalle uudelleen kasvatettavaksi, perustettiin punaorpokoteja ja osa eli niukkaa elämää äitinsä tai sukulaistensa hoivassa. Tässä elokuvassa virallisen historian unohtamat punaorvot saavat vihdoinkin äänensä kuuluville.
dosentti Ulla-Maija Peltonen

klo 11.15 Seppo Rustanius: Punaiset esiliinat (1997) 65 min
Elokuva naisista Suomen punakaartissa 1918. Ensimmäinen aihetta käsittelevä dokumentti.
kirjailija Anneli Kanto

Klo 12.45 Seppo Rustanius: Uhrit 1918 (2008) 52 min
Elokuva sisällissodan 1918 uhreista – voittajista ja häviäjistä. Vuoden 1918 sisällissodan aikana ja varsinkin sen jälkeen teloitettiin tuhansia suomalaisia. Teloituksista olivat vastuussa erityisesti voittajat. Elokuva kertoo tästä kauhun ja terrorin ajasta kahden ihmisen kautta. Toinen miehistä oli teloittaja, toinen teloitettu. Molemmat olivat sodan uhreja.

FT Aapo Roselius

Kuvia seminaaripäiviltä

 

Seppo Rustanius

Anneli Kanto

Sini Järnström

Kaisa Salmi

Aapo Roselius

Heikki Palmu

Ulla-Maija Peltonen

Jukka Kukkonen

Jari Sedergren