Katseita Antti Peippoon

Vuoden 2020 alussa Jarva-seuran jo vuosia suunnitteilla ollut kirja elokuvaohjaaja, -kuvaaja Antti Peiposta julkaistiin vuoden 2020 alussa.

Antti Peippo Kinopalatsissa Tampereen elokuvajuhlilla v. 1989.

Aalto ARTS Booksin kustantama laaja artikkelikokoelma ”Dokumenttielokuvan suuri tuntematon – katseita Antti Peippoon” juhlisti 60 vuotta täyttänyttä Elokuvataiteen ja lavastustaiteen laitosta ja on saanut kauttaaltaan kiittäviä, jopa ylistäviä arvosteluja. Myös lukijat ja elokuvakollegat ovat kiitelleet. Yksi lämpimimmistä huomionosoituksista oli Peipon läheisen työtoverin, taiteilija Lauri Anttilan, kiitospostikortti: ”Yllätyin kirjan monipuolisuudesta”.

Totta onkin, että teos kattaa Antti Peipon uran (ja elämänkin) ulottuvuuksia tavalla, jota kotimainen elokuvakirjallisuus harvoin tekee. Syy kirjan runsauteen löytyy Peipon taiteilijuudesta: hän oli monipuolinen niin visualistina, kirjoittajana, ohjaajana, opettajana kuin suomalaisuuden hahmottajanakin. Peippoon on mahdollista ottaa erilaisia näkökulmia ja avata silti hänen olennaisintaan.

Kirja on ostettavissa Aalto-verkkokaupasta: https://shop.aalto.fi/p/1190-dokumenttielokuvan-suuri-tuntematon/

Vuoden 2020 lopulla Peippo-buumi saa jälleen täydennystä. Marraskuussa ilmestyy Peipon ohjaamien dokumenttien DVD-kokoelma, kahdeksan dokkaria, jotka ovat olleet viime vuosina vain harvoin nähtävissä: Viapori – Suomenlinna  (1972), Graniittipoika (1979), Seinien silmät (1981), Sivullisena Suomessa (1983), Kolme salaisuutta (1984), Ratsastus Aasian halki (1987), Sijainen (1989) ja Valtakunnan sydän (1989)

On mielenkiintoista, kuinka nämä lyhyet esseedokumentit iskevät nykypäivänä katsojiin. Peippo on kaiken huomionsa arvoinen.

 

 

 

 

 

Graniittipoika (1979)

Graniittipoika on alaotsikoltaan Elokuva Wäinö Aaltosen tuotannosta. Pohjimmiltaan kyse on  ehkä sittenkin jostain muusta, nähtynä kansalliskuvanveistäjämme Aaltosen teosten sekä vanhan valokuva- ja filmimateriaalin kautta.

Wäinö Aaltonen (1894-1966) luonnosteli hänelle ilmeisen rakasta Graniittipoika-veistostaan jo vuonna 1916 ja toteutti siitä eri versioita 1917-1920. Veistos on arvoituksellinen ja monitulkintainen kuin Leonardo da Vincin Mona Lisa -maalaus. Pää alaspäin suunnattu, paikalleen jähmettynyt, puoliksi sisään päin kääntynyt pikkupoika (vain kolmivuotiaaksi väitetty) saattaa näyttäytyä ujona ja arkana. Hänen silmissään ja olemuksessaan voi nähdä – tai niihin projisoida – surua ja alistumista, pelkoa ja jopa kauhua. Mutta myös uhmakkuutta ja peräänantamattomuutta, sisäistä vastarintaa. Ennenaikaista vanhenemista, elämisen  edellytysten hupenemista, kenties peräti varhaiskypsää elämän ja kuoleman ironian tajua.

Peipon elokuvassa ei ole minkäänlaista selostusta eikä siinä muutenkaan puhuta sanaakaan. Alussa annetaan katsojalle kuitenkin avain tekstimuodossa: Graniittipoika 1917, Vuoden 1918 sotaorpo, sotien 1939-1944 sankarivainaja. Tämän kehyksen varaan rakentuu elokuvan kuvasto, jossa näytetään kansalaissodan sekä talvi- ja jatkosodan uhreja. Suomi ei näyttäydykään yhtenäisenä , vaan kahtiajakautuneena maana, jolla on kaksi historiaa tai historiankirjoitusta.

Punaisena lankana on Aaltosen usein teräksistä maskuliinista uhoa pursuavien sankarillis-isänmaallisten veistosten leikkaaminen ristiin sotien vainajien joukkohautojen kanssa. Elokuva näyttää mitä tapahtui viattoman graniittipojan sukupolvelle – jonka Peippo yhdistää tavalliseen kansaan –  miten se uhrattiin teuraaksi rintamille. Peippo fokusoi murtumaan Aaltosen virallisten pönäköiden monumenttien panssarissa kuvanveistäjän oman hienon nuoruudenteoksen kautta, jossa näkyy kiveen veistetyn pojan haavoittuvuus ja inhimillisyys. (Aaltonen oli mainettaan laaja-alaisempi taiteilija, joka teki varhain jopa kubistisia veistoksia, myös maalasi.)

Peipon teos ei yritäkään tarjota historiatieteellistä analyysiä viittaamiinsa monisyisiin tapahtumiin. Tämä ei ole sen tehtävä eikä vähennä sen merkitystä. Se on yksi harvoja avoimesti, painokkaasti ja nimenomaan aidosti pasifistisia elokuvia mitä Suomessa on tehty. Kamera tutkii meihin suunnattuja kasvoja, suoria, haastavia, lävistäviä katseita. Teos osoittaa suurta pelkistyksen taitoa ja elokuvallista  ilmaisuvoimaisuutta. Äänetön, pidätetty tunne  – Aaltonen itse alkoi kuuroutua jo nuorena – kasvaa pakahduttavaksi.

Vaikka Graniittipoika on vain 10 minuutin pituinen, se on eittämättä yksi Antti Peipon pääteoksista. Se on myös hänen henkilökohtaisimpia töitään, Sijaisen ilmeinen rinnakkaisteos. Heikki Valpolan hienovaraisen musiikin myötävaikutuksella tunnemme olevamme isiemme ja isoisiemme historian suuren arvoituksen äärellä.

Graniittipoika sai kunniamaininnan Tampereen elokuvajuhlilla 1979.

Markku Varjola (2017)

 

 

ohjaus Antti Peippo

käsikirjoitus Antti Peippo, Olli Soinio, Pekka Aine ja Marjaleena Virtanen

kuvaus Pekka Aine ja Antti Peippo

äänitys Olli Soinio ja Matti Kuortti

musiikin äänitys Paul Jyrälä

leikkaus Juho Gartz

musiikki Heikki Valpola

 

10 min.