Työmiehen päiväkirja (1967)

En arbetares dagbok / A Worker’s Diary / Not by Bread Alone / Diario di un operaio /
Le Journal d´un ouvrier / Tagebuch eines Arbeiters

Maa: Suomi
Valmistumisvuosi: 1966

Ohjaus: Risto Jarva
Tuotanto: Filminor Oy

Näyttelijät

Elina Salo (Ritva Margaret Vehoniemi, o.s. Mattila)
Paul Osipow (Juhani Vehoniemi)
Titta Karakorpi (Laura)
Pentti Irjala (Ritvan eno, Erikin isä)
Matti Ruohola (Erik, Ritvan serkku)
Heikki Hämäläinen (Matti, Juhanin työtoveri)
Irma Seikkula (Ritvan enon vaimo)
Pertti Lumirae (Raimo Vehoniemi, Juhanin nuorempi veli)
Marja Korhonen (konttoripäällikkö)
Kullervo Kalske (työnjohtaja Helsingissä)
Ritva Holmberg (Matin vaimo)
Richard Ahlqvist (Karl, Ritvan nuoruudenrakastettu)
Markku Salo (Juhanin isä)
Aino Lehtimäki (Ritvan äiti)
Tenho Elokaski (työmies Heinonen, onnettomuuden uhri Tampereella)
Vilho Soukko (vanhempi työmies Helsingissä)
Rauno Salakoski (työnjohtaja)
Kertoja: tunnistamaton

Muut esiintyjät

Raila Hämäläinen (lasta sylissään kantava nainen)
Jaakko Pakkasvirta (papin ääni / sotilas partioretkellä)
Kullervo Kukkasjärvi (pappi valokuvassa)
Risto Jarva (mies pyörätuolissa)
Anssi Blomstedt (kuuluttajan ääni Linnanmäellä / nuorukainen ravintolan vessassa / flipperiä pelaava nuorukainen)
Veikko Artman (lähettäjä Suomi-Ruotsi-yleisurheilumaanottelussa)
Johanna Pakkasvirta (pikkutyttö)
C. G. E. Mannerheim (kenraali Mannerheim dokumenttielokuvassa)
Tuomas Peippo (Juhani lapsena)
Antti Peippo (kirurgin kädet)

Tekijät

Ohjaus, leikkaus ja tuotanto: Risto Jarva
Käsikirjoitus: Risto Jarva, Jaakko Pakkasvirta (ryhmätyön pohjalta)
Kuvaus: Antti Peippo, Lasse Naukkarinen
Äänitys: Jaakko Pakkasvirta, Anssi Blomstedt
Musiikki: Kari Rydman
Ohjaajan apulainen: Kullervo Kukkasjärvi
Miksaus: Ensio Lumes
Valokuvat: Esa Pyysalo

Musiikki

Syntymistango
Sävellys: Kari Rydman
Sanoitus: Arvo Salo
Esittäjä: Kari Rydman

Tekniset tiedot

Kesto: 92 min.
Värillisyys: mustavalkoinen
Kuvasuhde: 1 : 1.66

Tuotantotiedot

Kuvausaika: 1966 (maaliskuu, heinäkuu – lokakuu, joulukuu)
Tuotantokustannukset: 162 500 mk
Laboratorio: Kurkvaara-Filmi Oy / Jorma Korpinen
Äänimenetelmä: Evan Englund
Äänitysstudio: Antti Peipon asunto, Filmi-ääni Oy, Sektio-ääni Oy

Esitystiedot

Ensi-ilta Helsingissä: 21.4.1967 (Astor, Tuulensuu)
Elokuvateatterilevitys: Oy Fenno-Filmi
Esitysoikeudet:
Filminor Oy:n konkurssipesä: Pinomaa / Takkinen (elokuvateatterit, 16 mm filmi, video, insertit)
MTV Oy (televisio)

Tarkastustiedot

Ikäraja: K 12
Veroluokka: 10 %

 

Syntymistango

Ei tietää voi minne synnyt
syksyyn synnytkö, vai kevääseen
Moni meistä on kai sinne mennyt
moni jäänyt on murheeseen

Monen aamuksi tullut on ilta
moni rakkaus rannalle jää
kun välillä on pitkä silta
ja niin kaukana toinen pää

Et tietää voi milloin synnyt
et päättää voi synnytkö lain
Moni meistä on toivonsa pannut
sulan sattuman siivelle vaan

Moni väärään on luottanut taikaan
vikavuosi ja -kuu, vikayö
Moni synkkään on syntynyt aikaan
joka syö joka lyö joka yö

Moni toivottu kaikkosi kesken
moni toivomaton täällä on
Monen vaimon, ja neidon, ja lesken
monen miehen se mielessä on

Sanat: Arvo Salo

 

Elokuvan taustaa

Risto Jarva on kertonut halunneensa Työmiehen päiväkirjassa käsitellä yhteiskunnallisia kysymyksiä, suomalaisessa elämässä tapahtuneiden muutosten, erityisesti kaupungistumisen asettamia ongelmia. Hän on sanonut: ”Työmiehen päiväkirja sai alkunsa ideasta, jonka (Antti) Peippo ja minä yhdessä keksimme. Halusimme näyttää, miten tavallinen työmies joutuu arvioimaan elämänsä ja maailmankuvansa uudelleen noustuaan yhteiskunnassa askeleen ylemmäksi. Tästä ideasta (Jaakko) Pakkasvirta kirjoitti synopsiksen.”

Kevään 1966 suuri teatteritapaus Lapualaisooppera säväytti Jarvaa ja hän kutsui Työmiehen päiväkirjan käsikirjoittajaksi näytelmän kirjoittajan Arvo Salon. Salo ei kuitenkaan kiireiltään käytännössä ehtinyt osallistua työskentelyyn, joten Jarva turvautui jälleen Pakkasvirtaan. Salolta jäi elokuvaan Syntymistangon sanat.

Jarva luonnehti pyrkimyksiään: ”Elokuvamme ei ole tendenssielokuva. Se on kahden ihmisen rakkaustarina. Se on kartta tietystä elämäntilanteesta, joka ei ole yksiselitteinen. Se yrittää esittää elämää sellaisena kuin se eletään Hiekkaharjussa; elokuvan ihmiset elävät arkipäivässä, se kuvaa miljöön, johon nämä (pienet) ihmiset kuuluvat. Se liikkuu myös ajassa: Nämä nuoret kohtaavat vuoden 1918 television kautta ensimmäisen kerran. Heille se ei merkitse ongelmaa niin kuin heidän vanhemmilleen.”

Valtion elokuvatarkastamoon lähetetyn sisältöselvityksen mukaan Työmiehen päiväkirja kertoo ”rakkauden kehittymisestä, yksilöllisestä ja yhteiskunnallisesta vastuusta, ymmärtämyksestä, itsensä voittamisesta, hyväksymisestä, sukupolvien välisestä erosta, asenteiden vaikutuksesta ihmisten välisiin suhteisiin, sodan mielettömyydestä, lapsuudenkokemusten vaikutuksista, luokkatietoisuuden vähenemisestä ja tiedostamisen vaikeudesta suomalaisessa yhteiskunnassa 1966”.

Kuvaaja Antti Peippo osallistui elokuvan suunnitteluun alusta lähtien. Keväällä 1966 Jarva ja Peippo kuvasivat kautta Euroopan lyhytelokuvaa Kaupungissa on tulevaisuus. Pariisissa he katsoivat muiden elokuvia oma uusi projekti mielessään. Peippo on kertonut:

Työmiehen päiväkirja oli sosiaalinen tilaus. Sen tarpeellisuus oli roikkunut ilmassa. Parnassossa oli juuri ollut juttukin yhteiskunnallisen realismin puutteesta suomalaisessa elokuvassa. Oli tuiki selvää, että piti avata pää. Mutta minkälaisella elokuvakielellä. Eihän realismia suinkaan ollut se epäoleellisuus, arkisuus, jota kameralla helpostikin olisi löytynyt joltakin pelastusarmeijatasolta. Alain Resnais’n Sota on loppunut naksautti paikalleen päissämme jotain tärkeätä. Todellisuus löytyi ajan syvyyssuunnasta. Montaasitekniikka oli voittanut nykyhetken näennäisen ylivallan.

– – Bellocchion Nyrkit taskussa antoi vaikutteita elokuvan tummasävyiseen henkilöohjaukseen. – – Myöhemmin Peter von Bagh näytti Suomessa Ristolle Ermanno Olmin Kihlaparin. Se oli viimeinen ulkopuolinen sysäys siihen kudelmaan, josta Risto sitten samaisena kesänä puutteellisella rahalla ja keskeneräisellä käsikirjoituksella runnoi kasaan Työmiehen päiväkirjan.”

Aikaisemmin Jarva oli innostunut Alain Resnais’n elokuvasta Hiroshima rakastettuni (1959).

Pääosiin Risto Jarva valitsi Elina Salon, joka oli ollut Yön vai päivän (1962) naispääosassa ja jolle elokuva oli jo 22. näyttelijärooli, ja taidemaalarin Paul Osipowin, joka oli näyttelijänä amatööri. Osipow itse arvelee, että syynä hänen valintaansa oli Jarvan pyrkimys löytää uudet, kulumattomat kasvot. Kyse oli Osipowin mukaan myös eräänlaisesta vastareaktiosta -50-luvun teatraaliselle, pölyttyneelle kotimaiselle elokuvalle. Jarva piti tshekkoslovakialaisen ohjaajan Milos Formanin (Musta Pekka, Vaaleaverikön rakkaus) tavasta käyttää ammattilaisia ja amatöörejä sekaisin. Jaakko Pakkasvirta on nähnyt amatöörien käytön Jarvan ja hänen yhteisissä elokuvissa luonteenomaisena osana uuden etsimistä suhteessa ammattiteatterin ja vallitsevan elokuvan kangistuneeseen ja epäaitoon ilmaisuun. Miksi Työmiehen päiväkirjassa ei käytetty oikeaa työmiestä, sitä aikakirjat eivät kerro, mutta ehkä Jarva halusi välttää 1 : 1 -asetelmaa. Osipowilla oli myöhemmin miespääosa elokuvassa Haluan rakastaa, Peter (Ohjaus: Matti Kassila. 1972). Näyttelijät saivat repliikit, joita Pakkasvirta kirjoitti kuvausten edistyessä, usein vasta kuvauspaikalla. Jarva pyrki pitämään elokuvan lopun mahdollisimman pitkään salassa Osipowilta ja Salolta, jotta näille ei olisi tullut mitään ennakkoasenteita henkilöistä ja heidän keskinäisen draamansa kehityksestä. Elina Salo on kertonut: ”Imin sen miljöön, ja Risto sai aikaan sen että hän otti näyttelemisen pois.”

Työmiehen päiväkirjan musiikki oli Yön vai päivän ja Onnenpelin (1965) tavoin Kari Rydmanin. Hän sävelsi musiikin myös muutamaan Jarvan lyhytelokuvaan.

Elokuvan ensimmäiset kuvat otettiin maaliskuun 1966 eduskuntavaalien aikaan, jolloin eduskuntaan tuli vasemmistoenemmistö. Pääosin kuvaus tapahtui heinä-elokuussa, lähinnä Helsingissä, Tampereella ja Helsingin pitäjässä Hiekkaharjulla. Viimeiset kuvat otettiin vähän ennen joulua. Ensiesitys ehdittiin järjestää Hyvinkäällä 27.2.1967. Elokuva kantaa silti copyright-vuotta 1966.

Elokuvassa käytettiin autenttista valo- ja elokuvamateriaalia vuodelta 1918 sekä dokumenttikatkelmia jatkosodasta. Tämä arkistomateriaali saatiin Suomen elokuva-arkistosta ja Puolustusvoimain kuva-arkistosta. Jälkimmäinen antoi käyttää kuvaa, mutta ei ääntä (selostusta). Yksi Risto Jarvan vaimon Hilkka Jarvan enoista oli ollut valkoisella, toinen punaisella puolella, mikä toimi sysäyksenä vuoden 1918 tapahtumien ja rintamalinjojen vetämiselle nykyaikaan.

Työmiehen päiväkirja rakentuu neljästä osasta, jotka on otsikoitu:
Häät – avioliitto yli luokkarajojen
Juhani – ei yksin leivästä
Ritva – ei yksin rakkaudesta
Ritva ja Juhani

Filminor palasi lähiössä elävän naisen vieraantumiseen, yhteen Työmiehen päiväkirjan teemoista, seuraavassa pitkässä elokuvassaan Vihreä leski (1968), jonka Jaakko Pakkasvirta kirjoitti ja ohjasi ja Risto Jarva tuotti.

 

Elokuvan juoni

Hitsaaja Juhani ja oikeistolaisesta taustasta tuleva konttoristi Ritva menevät naimisiin. Avioliiton arki on pitkiä työmatkoja, asunto-ongelmia ja huolta rahan riittämisestä.

Televisio-ohjelma vuoden 1918 tapahtumista nostaa pintaan Juhanin ja Ritvan enon väliset poliittiset erimielisyydet; toinen puhuu luokka-, toinen vapaussodasta.

Juhani saa työnjohtajan paikan Tampereelta, jonne muuttaa työviikoiksi. Ritva on yksinäinen ja hänellä on vaikeuksia työssä naispuolisen päällikön kanssa.

Juhanin alaiselle sattuu vakava työtapaturma, josta Juhani tuntee syyllisyyttä, vaikka syy ei ole hänen. Juhani menee sänkyyn Ritvan serkun Erikin tyttöystävän Lauran kanssa.

Erik on napit vastakkain isänsä, Ritvan enon kanssa. Eno muistelee sotaa. Juhani kertoo Ritvalle isänsä traagisesta sotamuistosta.

Laura on raskaana ja epävarma lapsen isästä. Erik käy Juhanin kimppuun. Ritva tuntee itsensä yhä yksinäisemmäksi ja epäilee, että Juhani salaa häneltä jotain. Laura kertoo Juhanille, että lapsi ei ole hänen.

Ritva vetäytyy kuoreensa ja vajoaa masennukseen. Hän torjuu Juhanin avun ja lyyhistyy lähelle kiskoja. Sairaalassa hänellä todetaan keskenmeno.

Ritva muuttaa Tampereelle. Ritva ja Juhani rakastelevat.

 

Elokuvan vastaanotto

Huolimatta elokuvan Käpy selän alla (Ohjaus: Mikko Niskanen. 1966) suuresta menestyksestä vuonna 1967 ehti paradoksaalisesti ensi-iltaan vain kolme elokuvaa: Työmiehen päiväkirja, Pähkähullu Suomi (Ohjaus: Jukka Virtanen) ja Lapualaismorsian (Ohjaus: Mikko Niskanen). Työmiehen päiväkirja sai aika paljon katsojia, Risto Jarvan ns. osallistuvan kauden elokuvista eniten, jos kohta vähemmän kuin vuoden kaksi muuta elokuvaa. Se myytiin Etelä- ja Väli-Amerikkaan, Belgiaan, Luxemburgiin, Neuvostoliittoon, Puolaan, Ranskaan, Ruotsiin, Sveitsiin ja Yhdysvaltoihin.

Työmiehen päiväkirja sai kriitikoilta muutamia soraääniä lukuun ottamatta varsin ylistävän vastaanoton. Puhuttiin suomalaisen elokuvan uudesta syntymisestä, yhteiskunnallisesta aluevaltauksesta (”ensimmäinen työläiselokuva”) ja aikuistumisesta, kehuttiin niin aihevalintaa kuin työsuoritusta.

Työmiehen päiväkirja sai 200 000 markan valtionpalkinnon, joka oli suurin siihen mennessä yhdelle elokuvalle myönnetty. Risto Jarva sai elokuvataiteilijapalkinnon, jotka olivat ensimmäistä kertaa jaossa. Jarva sai yhdistetyn Jussi-palkinnon parhaasta ohjauksesta ja leikkauksesta, perusteluissa mainittiin myös lyhytelokuva Kaupungissa on tulevaisuus. Työmiehen päiväkirja palkittiin Moskovan elokuvajuhlilla 1967 kansainvälisen elokuvateknikkojen liiton kunniakirjalla ”teknisten keinojen hyväksikäytöstä taiteellisessa elokuvassa” ja Atlantassa 1969 kilpailujen parhaana ulkomaisena työnä. Cahiers du Cinéma -lehti suositteli elokuvaa, jonka kriitikko Michel Delahaye koki luonteeltaan ”itäeurooppalaisena”.

Työmiehen päiväkirja oli Risto Jarvan lopullinen läpimurtoelokuva ohjaajiemme kärkeen. Se äänestettiin myöhemmin -60-luvun parhaaksi suomalaiseksi elokuvaksi. Se hyvin pitkälle aloitti elokuvassamme ns. osallistuvan kauden (jonka seuraava näyte oli Lapualaismorsian). Vaikutusvaltaista elokuvaa pidetään yhtenä ohjaajansa pääteoksista.

 

Luonnehdintoja elokuvasta

”Suomalainen elokuva on syntynyt. —

Työmiehen päiväkirja on ensimmäinen aikuisesti nykyisyyttä elävä, verenkäynniltään täysin suomalainen elokuva. Se on vakavasti ja vakuuttavasti kiinnostunut sekä ihmisestä että ajattelutavoista, niin elinympäristöstä kuin yhteiskunnasta. Se leikkaa kuvansa todellisuudesta ja puhuu totta. Siksi jokainen kohtaus, jonka se esittää, merkitsee.”

(Yrjö Kemppi, Ilta-Sanomat, 22.4.1967)

 

Risto Jarvan Työmiehen päiväkirja on MIEHEN TYÖ, jonka kunniaksi kannattaisi julistaa kansallinen merkkipäivä. Tämä on Työmiehen päiväkirjan suurenmoinen, suomalaisessa elokuvassa toistaiseksi ainutlaatuinen saavutus: se avaa perspektiivejä, muutaman yksityiskohtalon valossa paljolta näyttää ja pakottaa pohtimaan, kuulostaako tämä miten juhlavan banaalilta tahansa, mitä on olla suomalainen.

(Heikki Eteläpää, Uusi Suomi, 1967)

 

”(Työmiehen päiväkirja) on vastaus haasteisiin, tilanteen määrittely ja aikamerkki. Tämän jälkeen Risto Jarvaa voi pitää yhtä arvokkaana tekijänä kansallisessa elokuvassamme kuin aikanaan Nyrki Tapiovaaraa.”

(Erkka Lehtola, Aamulehti, 1967)

 

”Elokuva jota on odotettu!

Aivan uuteen vaiheeseen astuu elokuvamme nyt. Monissa suhteissa vapauttavan modernin Kävyn jälkeen meille on nyt annettu oloissamme harvinaisen kypsä elokuva, kuvattuna työläismiljöössä jota en kaikkina kriitikkovuosinani muista elokuvamme hahmottaneen yhtä vakuuttavasti. Risto Jarvan Työmiehen päiväkirja – – on sitä paitsi elokuva, jonka taiteellinen muoto on yhteydessä tämän päivän kansainväliseen elokuvaan. Mutta ongelmanasettelut, temperamentti ja kokonaisnäkemys rakentuvat – myönteisessä mielessä – kansalliselle pohjalle.”

(Bengt Pihlström, Nya Pressen, 1967)

 

Jarvan ja kumppanien vilpitön tapa sanoa sanottavansa yksinkertaisesti, rehellisesti ja toimivasti on jo saavutus. Filmi ei jätä välinpitämättömäksi, se haastaa omakohtaiseen ajatteluun, kannanottoon. – – tärkein: kahden ihmisen (ei yhden) lähtökohta yhteiskunnassamme, rakastamisen ja elämisen vaikeudet, mutta ennen kaikkea kontaktin ja rakentamisen merkitys.”

(Kalle Holmberg, Uusi Suomi, 30.4.1967)

 

”Ohjaajan läheisyyden ja kiintymyksen henkilöihinsä tuntee, vaikea puolidokumentaari on onnistunut. – – Paul Osipow tekee ensimmäisessä osassaan Juhanina kauniin, vakavan suorituksen. – – Ritvan rooli on vaikea: pitkät yksinäisyys- ja sairastelukohtaukset, vaivalloinen kasvu irti porvarillisesta taustasta. Elina Salon tulkinnassa on enemmän sydämen sivistystä kuin missään aikaisemmin näkemässäni kotimaisen elokuvan näyttelijätyössä.”

(Peter von Bagh, Ajankohta, 3 / 1967)

 

Työmiehen päiväkirja on ulkokohtainen ja truismeja viljelevä kollaasi, jonka temaattinen saalis on kvantitatiivisesti runsas mutta kvalitatiivisesti ohut. Teoksesta puuttuu varsinainen omaleimaisuus, se (kuvalliset ansiot) hautautuu kvasisosiologian ja itsestäänselvyyksien alle.”

(Pekka Ahlroth, Turun Ylioppilaslehti, 20.5.1967)

 

”Pitkään aikaan, sitten neorealismin työläistä ei ole elokuvassa käsitelty tällä tavalla eikä elokuva ole näin aidosti hengittänyt työläisen elämänrytmistä.”

”(Työläispariskunnan elämän) historiallinen totuus on persoonallisen ilmaisukielensä täydellisesti hallitsevan ohjaajan toimesta säilötty meille koko syvyydessään, monimutkaisuudessaan, inhimillisessä sykinnässään.”

”Lähestymistapaa sävyttää miellyttävä eleettömyys.”

(Marcel Martin, Les Lettres françaises)

 

”Hyvin yksinkertaisen ja suoraviivaisen tarinan kautta, erityisen lyhytjaksoisen, yhtä häikäisevän kuin toimivan leikkauksen kantamana elokuva pyrkii ja onnistuu harvinaisella tavalla toteuttamaan asetelmansa pareista ja sukupolvista, suuret ja pienet tarinansa maasta jolla on myrskyinen menneisyys ja jonka nykyhetki tähtää houkuttelevaan ja alati hauraaseen tasapainoon länsieurooppalaisen ja itäeurooppalaisen, kapitalistisen ja kommunistisen elämäntavan välillä. Tämän elokuvan outo ja järkyttävä kauneus syntyy tavasta jolla Risto Jarva on osannut tulkita tämän jännitteen, ilmaista oikealta vasemmalle, menneisyydestä nykypäivään, esi-isistä lapsiin sellaisia asioita joita liian harvoin on sanottu sodista ja politiikasta. Outo yksityiskohta: tämä suuntansa valinnut ja löytänyt ’itäeurooppalainen’ elokuva edustaa jotakin sellaista mitä neuvostoelokuva saattaisi olla jos se olisi vähemmän sovinnaista ja akateemista.”

(Michel Delahaye, Cahiers du Cinéma, 200-201 avril-mai 1968)

 

Jarvan voima elokuvantekijänä tuli tässä elokuvassa esille täysipainoisesti, hän pystyi luomaan synteesin, jossa yksityisen ihmisen tarkastelu ja laajemman yhteiskunnallisen taustan tarkastelu yhtyvät taidokkaaksi kokonaisuudeksi. Se oli elokuva, joka ansaitsi kaikki ne positiiviset arvioinnit, jotka se aikanaan sai; se oli epäilemättä -60-luvun johtavin suomalainen elokuva, jonka vaikutukset heijastuivat myös monien muiden ohjaajien töihin. Jarvan uralla Työmiehen päiväkirja oli ratkaiseva sikäli, että hän siitä eteenpäin valitsi selvän suunnan kohden yhteiskunnallisesti painottunutta elokuvaa – – ”

(Sakari Haapaniemi, Elokuvalehti Spektri, 1 / 1978)

 

”- – kokonaisuutena Työmiehen päiväkirja on suomalaisen elokuvahistorian keskeisiä töitä, kokonaisen elokuvaliikkeen avainelokuva, jonka näkemiseen on aika ajoin aina tarvetta.”

(Markku Tuuli, Katso, 1981)

 

”Päällimmäisellä tasolla Työmiehen päiväkirja on kuvaus ’epäsäätyisestä’ avioliitosta, kahden taustaltaan ja luonteeltaan erilaisen ihmisen sopeutumisvaikeuksista ja kivuliaasta kasvusta yhteisyyteen. – – Kokoavana lankana on heidän rakkaustarinansa ja avioelämänsä etsikkoaika, mutta tätä juonnetta leikkaavat ja siihen nitoutuvat kaiken aikaa ja elimellisesti pariskunnan elämän muut ulottuvuudet: työpaikkojen ristiriidat, rahahuolet, epävarmuuden ja yksinäisyyden kriisit, moraaliset ongelmat, sukupolvien erot, luokkarajat ja -ennakkoluulot, kansallisen menneisyyden traumat, vuoden 1918 tapahtumat ja viime sota, kansainvälinen tilanne.”

”- – von Bagh pani merkille Työmiehen päiväkirjan rakenteellisen oivalluksen, varsinaisen uutuuden ainakin suomalaisen elokuvan puitteissa: että elokuvan kuvaamat ristiriidat kasautuvat pikemminkin sysäyksittäin kuin totunnaisen dramaattisen juonen puitteissa. Tämä antaa tilaa sekä realistiselle että ekspressionistiselle kerronnalle, kaikkein yksityisimmän (unet) ja kaikkein yleisimmän (tilastot) yhdistelmille. Ritva ja Juhani on nähty toisaalta tyypillisinä, toisaalta väärentämättömän yksilöllisinä. Heidän elämänsä ei jakaudu työksi ja rakkauselämäksi, toimeentulokamppailuksi ja tajunnansisällöksi, vaan eri puolet kietoutuvat yhteen ja saattavat vaikuttaa samalla tasolla.

Ritvan ja Juhanin liiton vertauskuvallisia ulottuvuuksia ei ole syytä liioitella. Silti on houkuttelevaa nähdä asetelmassa vaikka kuinkakin tahatonta historiallista linjanvetoa. Työmiehen päiväkirjan eräänä teemanahan on näyttää, miten tämän vuosisadan Suomen historian veriset käännekohdat – vuosi 1918, talvi- ja jatkosota – ovat eri tavoin läsnä -60-luvun suomalaisissa. Ritvan ja Juhanin liiton voi kokea historiallisena kädenojennuksena, ”Pitkänsillan ylityksenä”, porvariston ja työväenluokan liittona, joka toteutui kansanrintamahallituksessa vuoden 1966 eduskuntavaalien jälkeen. Ritva ja Juhani joutuvat kulkemaan pitkän tien keskinäiseen yhteisymmärrykseen, mutta vuoden 1966 vaalien lapsina he lopulta pystyvät näkemään menneisyyden mielekkäästi, tiedostamaan oman tilansa ja mahdollisuutensa. Eri asia on, että he eivät ehdi nähdä kansanrintamaoptimismin vähittäistä luhistumista arjen kompromisseihin, vakauttamis- ja tulopolitiikan kiemuroihin.

Monet Riston ystävistä pitävät Työmiehen päiväkirjaa hänen omimpana elokuvanaan, teoksena johon hän pani eniten itseään ja jossa myös onnistui parhaiten. – –

Kriittisiin työtovereihin kuuluu Antti Peippo, joka näkee Työmiehen päiväkirjan lähtökohdiltaan varsin teoreettisena ja hypoteettisena: pyrkimys näyttää ensimmäistä kertaa suomalaisessa elokuvassa ’todellinen työmies’, hänen miljöönsä ja ristiriitansa sisälsi enemmän ’sosiaalisen tilauksen’ myötätuntoista vastaanottamista kuin asian todellista tuntemusta tai sisäistämistä. – –

Työmiehen päiväkirja kestää ideansa, kokonaisrakenteensa, monien erinomaisten kohtaustensa ja näyttelijäsuoritustensa puolesta, mutta ennen kaikkea sen hienosäädön ansiosta, jonka Jarva toteutti leikkauspöydässä soinnuttaessaan yhteen kuvia ja ääniä. Juuri tätä tietä Työmiehen päiväkirjasta kehittyi sellainen rikas kokonaisuus, joka ei osoita ehtymisen merkkejä useammallakaan katsomisella. Elokuvan heikkoudet liittyvät joihinkin sivuhenkilöihin, yhdentekeviin kohtauksiin ja Jarvalle ominaiseen taipumukseen esittää jotkut ihmissuhteet lähes ekspressionistisen kouristuneina, tukahtumispisteeseen asti ilmattomina.”

(Sakari Toiviainen, Risto Jarva, 1983)

 

Jarva rakensi kerrontaa, joka selvästikään ei ollut minkään muun tekniikan toistoa tai heikompi vastine, mutta jolla oli maksimaalinen määrä yhteyksiä eri suuntiin.

Ahdistuksesta esimerkiksi hän tiesi aika lailla. Hän oli useita vuosia kiertänyt lähiöitä, johtolankana että lähiöiden surulliset kaaret olivat jotenkin suomalaisen kodittomuuden, yksinäisyyden, ahdistuksen jo latistunut mutta yhä arvoituksellinen tyyssija, arvoitus jonka hän halusi aukaista. – –

Tässä — on väärentämättömästi Hiekkaharju – kiistaton kuvastus sielun tuskasta ja sairaudesta.”

”Jarva oli lähtenyt rakentamaan aivan omaa lajityyppiään jonnekin puhtaan sepitteen ja dokumentaarin – tai ehkä ilmaisevammin ’sosiologian’ – välimaastoon. Yö vai päivä, Jarvan ja Jaakko Pakkasvirran yhteinen esikoiselokuva, oli jo enteillyt mielenkiintoa ja kykyä yhdistellä näitä jännitteitä. Työmiehen päiväkirjaa olivat merkitsevästi edeltäneet ne ’sanomaelokuvat’, joita Jarva teki Postipankille – Asuminen ja luonto, Kaupungissa on tulevaisuus ynnä muutamat muut. Toisaalta Jarvan vapaamuotoisissa lyhytelokuvissa ja valokuvissa oli voimakkaita kokeellisia elementtejä ja voimavirtoja.”

”Avainsana on varmasti moniäänisyys. – – Sosiologi Risto Jaakkola summasi elokuvassa esitetyt ongelmanasettelut näin: 1918, molemmat sodat, siirtolaiset, naisten kaksoisrooli, tulotaso, asuminen, kaupunkisuunnittelu. Katsoja jätetään hakemaan vastauksia. Mukaan oli ujutettu jopa lukuja, prosenttilukuja, asunnon neliölukuja, kaaviopiirroksia. Sävyt vaihtelevat dokumentaarisesta tosiasioiden luetteloimisesta, karttakuvien ja keskiarvojen esittämisestä eroottiseen uneen ja surrealistissävyiseen muistikuvaan. Harva suomalainen elokuva on kahmaissut sisäänsä yhtä monta elokuvan lajia tai tutkijoiden kielellä genreä.

Työmiehen päiväkirja on yhtä aikaa työläiskuvaus eli proletaarielokuva, läpileikkaus ja kriittinen luenta maan historiasta, sukupolvien draama, puolidokumentaari, kokeiluelokuva sekä tietysti rakkauselokuva ja sen rinnalla dramaattinen ja myös tilastollisesti pohjattu – kuiva selostusääni nostaa esille esimerkiksi ’kysynnän ja tarjonnan lait’ – esitys miehen ja naisen asemasta.”

”Jarvalla oli kuvaaja Antti Peipossa arvoisensa työtoveri, kaikkien elokuvien tasa-arvoinen taustavoima, muissakin kuin kuvauksen kysymyksissä.”

”Antti Peipon merkittävä näkemys kuvaajana saavuttaa tässä varsinaisen kiteytymänsä.”

”Leikkaus rakentaa heti laajoja merkityksiä ja tajunnansisältöjä. Se tuli olemaan osoittelevaa aika ajoin, mutta ei kohtalokkaasti. Työmiehen päiväkirjaa ei tarvitse katsoa kuin minuutin, ja tietää että kirurginen siirtymä kerronnan uuteen aikaan on tapahtunut.

Nimenomaan äänen rikkaus säväyttää yhä. Yksinhän Työmiehen päiväkirja ei ollut. Samoihin aikoihin alkoi hyvä kausi, ja uuden polven ääni-ihmiset ja muusikot loivat – Niskasen, Donnerin ja Pakkasvirran elokuvissa – aivan uudenlaista äänimaisemaa. Työmiehen päiväkirjan demiurgit olivat Anssi Blomstedt ja Jaakko Pakkasvirta, jonka teatteri- ja radiokokemukset siirtyivät valkokankaalle vaikuttavan varmasti.”

”Jarvan hullunrohkean yrityksen aihe oli mittaamaton: tuntematon Suomi. Ystäväpiirissäkin koettiin usein: Jarvalla oli missio. Työmiehen päiväkirja on sen kauneimpia ilmauksia ja todistuskappaleita, koskettava ja aito elokuva.”

(Peter von Bagh, Suomen kansallisfilmografia 7, 1998)

 

Takaisin filmografiaan