Andrei Tarkovskin PEILI (Zerkalo, 1975) esitetään Cinema Orionissa tiistaina 17.3. klo 17:00 (35 mm filmikopio).
Peili on venäläistä elokuvaa määrittävä keskeinen teos, jonka Velipekka Makkonen (1940-2026) olisi itse toivonut esitettävän muistonäytöksessään, jos häneltä olisi kysytty. Peili haastaa katsojansa äärimmäisellä henkilökohtaisuudella, mikä oli 1970-luvun Neuvostoliitossa käsittämätöntä. Andrei Tarkovski (1932–1986) ei kumarrellut ketään, vaan edusti suoraselkäisesti venäläistä ja eurooppalaista taiteilijuutta, sitä henkistä perintöä mitä hänen vanhempansa kantoivat ylpeästi ja siirsivät lapsilleen. Kielitieteilijä Lev Gornungin Tarkovskin perheestä ottamat valokuvat heräsivät henkiin, kun Mosfilmin lavastajat, rakentajat ja puvustajat pystyttivät uudestaan lapsuuden kesien kulissit tattaripeltoa myöten. Kun Tarkovski toi äitinsä ensi kertaa kuvauspaikalle, tämä tunsi siirtyvänsä omaan nuoruuteensa. Sitä mukaa kun elokuvan tekeminen eteni, siihen kertyi lisää kerroksia.
Peilin prologissa hypnoosi vapauttaa nuoren miehen puhumaan, ja kertoja Aleksei aloittaa tarinan runoilijaisästä, joka lähti, äidistä, joka poltti omat runonsa, ja sukupolvien yli ulottuvasta pettymyksestä. Aleksei on elokuvaohjaaja, joka suunnittelee kohtauksia ja eksyy välillä ajattelemaan muuta. Kuulemme hänen äänensä ja näemme hänen ajatuksensa. Jotain ehkä näytetään hänen silmillään sellaisena kuin se tapahtuu. Aleksei käy keskusteluja entisen vaimonsa kanssa, mutta muistoissa ja unissa vaimo on äiti, ja heidän poikansa Ignat esittää nuorta Alekseita, Aljošaa. Kertojan päänsisäinen kokemusten, kuvitelmien, vanhojen valokuvien ja dokumenttifilmien myllerrys muodostaa elokuvaunen, joka liihottaa vuosikymmenten välillä. Niin kuvissa kuin Arseni Tarkovskin runoissa sielu etsii seuraavaa kotiaan, kokemukset kertautuvat isältä pojalle, lapsuuden painajainen tavoittaa kauhun ja tyynen kirkkauden. Mystisen metsän vieressä aika vääristyy, tuuli taivuttaa pensaat, heiluttaa valkeita pitsiverhoja ja kahisuttaa lasimaljakoihin kerättyjä niittykukkia. Öljylamppu savuttaa, lato palaa.
Työläässä leikkausvaiheessa materiaali asettui sotakouluttaja-kohtauksen ympärille. Asafjev, viaton sotaorpo, on pelastettu piiritetystä Leningradista. Rintamalla vammautunut kouluttaja pelastaa lapset, uhraten itsensä vaistomaisesti. Sota vie kaikilta jotain, pakottaa nöyräksi, vaihtamaan viimeisen arvokkaan omaisuuden muutamaan perunaan. Mutta punatukkaisen tytön arpinen huuli korostaa hänen kauneuttaan, lempeä käsi osoittaa suunnan tulen hehkussa. Kulttuuriset viittaukset lävistävät kohtaukset: Tšehov, Dostojevski, Ahmatova, Tšaadajev, Puškin… Ei elämää kuin peltoa voi ylittää, kirjoitti Boris Pasternak Hamlet-runoonsa, mukaillen vanhaa venäläistä sananlaskua. Da Vinci, Bach, Purcell, Pergolesi. Voi olla hyvä ymmärtää, että Stalinin aikana yksi lyöntivirhe saattoi lähettää koko kirjapainon henkilöstön työleirille. Varsinkin, jos Stalin oli muuttunut muotoon Sralin, ”paskoja”. Espanjalaiset ovat aikuisiksi kasvaneita sotapakolaislapsia, jotka käytiin hakemassa laivalla keskeltä Madridin pommituksia; Roman Karmenin kuvat näyttävät lähdön hetkiä, vääjäämättömyyden kauhun pienen tytön silmissä. Stratostaatit leijuivat valtavilla ilmapalloilla 19 kilometrin korkeuteen vuonna 1934, tulivat rytinällä alas ja haudattiin Kremlin muuriin. Vuonna 1969 kiinalaiset hermostuivat toden teolla Ussuri-joella.
Tarkovskia vaadittiin poistamaan kuvat, joissa uupunut puna-armeija taivaltaa liejussa, ja muutenkin muokkaamaan Peilistä ”ymmärrettävämpi”. Hienovaraisten ”parannusten”, viivytystaistelun ja ”virheitä” käsitelleen julkisen keskustelun jälkeen Peili lopulta päästettiin kotimaassa rajoitettuun levitykseen. Siitä tuli ilmiö, joka jakoi aikalaisyleisön niihin, jotka eivät käsittäneet näkemästään mitään ja niihin, jotka elivät tarinan kuin omansa.
Peiliä ei annettu Cannesiin keväällä 1975. Sodan päättymisen 30-vuotispäiväksi olisi tarvittu kuvaus sankarillisesta natsismin kukistamisesta, ei hämmentävää henkilökohtaista tilintekoa. Peili myytiin länteen vasta kolme vuotta sen valmistumisen jälkeen. Siinä vaiheessa Velipekka Makkonen oli ehtinyt nähdä sen jo ainakin kaksi kertaa.
Mia Öhman