När himlen rasar / När himlen faller / When the Heavens Fall… / Como el ave Fénix /
Como o Pássaro Fênix / Quand le ciel tombera… / Amikor az ég a fejünkre szakad
Työnimi: Naisen tarina
Maa: Suomi
Valmistumisvuosi: 1972
Ohjaus: Risto Jarva
Tuotanto: Elokuvaosakeyhtiö Filminor
Näyttelijät
Eeva-Maija Haukinen (lääkintävoimistelija Eila Elina Tuomi)
Erkki Pajala (toimittaja Olli Meri)
Heikki Hämäläinen (toimittaja Leppänen)
Matti Kassila (kansanedustaja Arvo Lamminpää)
Saara Pakkasvirta (Kaisa, toimittaja)
Martti Pennanen (apulaiskaupunginjohtaja Edwin Salo, ”Eetu”)
Mirjam Salminen (rouva Marja Meri)
Martti Tschokkinen (päätoimittaja Usko Miettinen)
Jussi Vilpponen (Lauri Bergström, invalidi)
Seppo Loisa (Ollia käymälässä puhutteleva mies)
Mauno Malkki (postinkantaja)
Lempi Miettinen (Laurin äiti)
Paul Osipow (toimittaja)
Tuomas Peippo (Heikki, ”Hööpö”, Eilan poika)
Jorma Pulkkinen (hääparin sukulaismies)
Jaakko Talaskivi (Jussi, toimittaja)
Hannele Saarnilahti (lääkintävoimistelija)
Muut esiintyjät
Antti Peippo (lääkintävoimistelijan potilas / mies puhelinkioskilla)
Erkki Peltomaa (valokuvaaja)
Sirkku Pallasmaa (toimituksen keskusneiti)
Aili Kukkasjärvi (lehden ostaja)
Esa Vuorinen (lehden ostaja)
Kullervo Kukkasjärvi (lehden ostaja / Eilan entisen aviomiehen ääni)
Eero Vuorinen (hävyttömän eleen tekijä)
Rauni Peippo (vastaantulija kadulla)
rouva Hämäläinen (vastaantulija kadulla)
Aili Pallasmaa (väkeä häissä)
Marjo Peltomaa (väkeä häissä)
Riikka Peltomaa (väkeä häissä)
Saara Saarenpää (väkeä häissä)
Hemmi Söderqvist (väkeä häissä)
Lasse Lehman (valokuvaaja häissä)
Orvokki Taivalsaari (morsian)
Eero Taivalsaari (sulhanen)
Elias Härö (vihkipastorin ääni)
Matti Kuortti (itsensäpaljastaja)
Erik Ekholm (juristin ääni)
Hilkka Jarva (nainen Laurin hautajaisissa)
Tekijät
Ohjaus ja leikkaus: Risto Jarva
Käsikirjoitus: Jussi Kylätasku, Risto Jarva, Antti Peippo, Peter von Bagh
Tuottaja: Kullervo Kukkasjärvi
Kuvaus: Antti Peippo
Äänitys: Matti Kuortti, Timo Linnasalo
Musiikki: Kaj Chydenius
Kuvaussihteeri: Orvokki Taivalsaari
Kameraoperointi: Erkki Peltomaa
Miksaus: Tuomo Kattilakoski
Lääkintävoimistelun asiantuntija: Hannele Saarnilahti
Muusikot:
Kaj Chydeniuksen studio-orkesteri:
Kaj Chydenius (piano)
Reino Laine (rummut)
Eero Ojanen (sähköurut)
Pekka Pöyry (fonisektion soittimet)
Tapani Tamminen (basso)
Musiikki
”Omenahuilu”
Sävellys: Kaj Chydenius
”Viapori nova”
Sävellys: Kaj Chydenius
”Invabossanova”
Sävellys: Kaj Chydenius
”Laurin kaunis teema”
Sävellys: Kaj Chydenius
”Onnea vedessä”
Sävellys: Kaj Chydenius
”Auto-odysseia”
Sävellys: Kaj Chydenius
”Fagervik soi”
Sävellys: Kaj Chydenius
”Kaikutango”
Sävellys: Kaj Chydenius
”Vajahiippailu”
Sävellys: Kaj Chydenius
”Hukkuminen”
Sävellys: Kaj Chydenius
Tekniset tiedot
Kesto: 100 min.
Värillisyys: mustavalkoinen
Kuvasuhde: 1 : 1.66
Filmimateriaali: negatiivi Super-16, kopio Gevapan 30 (levennys 35 mm)
Tuotantotiedot
Kuvausaika: 10.8. – 30.9.1971
Tuotantokustannukset: 291 100 mk
Laboratorio: Kurkvaara-Filmi Oy / Suomi-Filmi Oy / Jorma Korpinen
Esitystiedot
Ensi-ilta Helsingissä: 10.3.1972 (Axa, Kino Helsinki, Maxim)
Elokuvateatterilevitys: Finnkino Oy
Esitysoikeudet:
Risto Jarva -seura ry.
Filminor Oy:n konkurssipesä: Takkinen
Yleisradio Oy (televisio)
Tarkastustiedot
Ikäraja: K 16
Veroluokka: 10 %
Elokuvan taustaa
Kun taivas putoaa… on elokuva sensaatiolehden miestoimittajasta, hänen tajunnastaan, menetelmistään ja naisuhristaan. Idea siihen tuli Antti Peipolta. Kimmokkeena toimi Hymy-lehti ja sen erikoistoimittaja Veikko Ennala. Oululainen Juha Wunsch mainitsee esseekokoelmassaan Melalla toiseen päähän (1993) erityisesti Ennalan 1968 Hymyyn kirjoittaman jutun ”Ammatiltaan jalkavaimo”. Elokuvan taustalla oli tekijöiden huoli yksilön oikeusturvasta, tahallisen perättömien ja ihmisten yksityiselämää loukkaavien kirjoitusten julkaisemisesta ja intimiteettisuojan turvaavan lainsäädännön puuttumisesta. Kuten elokuvassa sanotaan: ”Uutislähdettä ei tarvitse paljastaa – eikä sitä tarvitse ollakaan.”
Käsikirjoituksen suunnittelu lähti liikkeelle kevättalvella 1971 Peipon, Peter von Baghin ja Risto Jarvan yhteistyönä. Kirjailija Jussi Kylätaskua pyydettiin mukaan, koska tarvittiin verbaalisen alueen tekijää, sensaatiolehden toimittajan tyylin tuntijaa kirjoittamaan miespäähenkilön kertojan ääntä tai monologia, tajunnanvirtaa. Kyseessä oli Jarvan ja Kylätaskun ensimmäinen yhteistyö ja Kylätaskun ensimmäinen varsinainen kokemus elokuvakäsikirjoittajana. Kylätaskun mukaan elokuvan materiaali oli odotettua irvokkaampaa. Peippo on kertonut, että elokuvassa kävi samoin kuin Ruusujen ajassa: todellisuus ylitti sepitteen tai ehti sen edelle, tekijät eivät pystyneet keksimään paljon sellaista mitä Hymy-lehti, esikuva ja maalitaulu, ei olisi jo käyttänyt.
Risto Jarva luonnehti itse elokuvan taustaa: ”Sensaatiolehdistö on viime vuosina lisääntynyt ja saanut yhä suuremman jalansijan. Se on kuin huumausainetta. Huomio kiinnitetään yksilötason ongelmiin ja paljon tärkeämmät asiat unohdetaan. Tämä on ollut yksi elokuvani lähtökohdista. Lehdistöstä puhuminen on ollut taustamateriaalia, josta elokuvan tekeminen on lähtenyt liikkeelle. Tiedottamisen ongelmat ovat luonnollisesti itsellenikin kipeitä, elokuvan tekijänä koen itseni tiedottajaksi. Sensaatiolehdistössä nämä asiat tulevat kärjistettyinä esiin. Elokuvani ei kuitenkaan pyri olemaan osallistuva sanan kalutussa, kielteisessä mielessä. Siinä keskitytään ennen kaikkea ihmissuhteisiin.”
Jarvan kuoleman jälkeen toisten käsikirjoittajien lausunnot ovat olleet yhdensuuntaisia:
”Risto kuului niihin harvoihin, joiden ohjelma ei ole negatiivinen. Tämä ei tarkoita että hän olisi vaatinut elokuviinsa `positiivisia´ sankareita, mutta varmasti hän hiukan oudoksui mahdollisuutta että ihminen on pirullinen tai laskelmoiva – näin siitä huolimatta että hän näki tätä puolta läheltäkin muutamilla työnsä sektoreilla. Olin mukana elokuvakolmikossa, joka tavallaan muodostaa oudon suman Riston tuotannossa: elokuvien Ruusujen aika, Bensaa suonissa ja Kun taivas putoaa päähenkilöt ovat monella tapaa kielteisiä hahmoja, ja sellaisiksi Risto oli myös itse ne harkinnut.”
(Peter von Bagh)
”Ja siitähän (Kun taivas putoaa…) minulla on kaikkein huonoin omatunto, koska luulen, että pystyin siinä elokuvassa eniten ujuttamaan Riston tuotantoon omia synkkiä käsityksiäni, jotka sitten kaatuivat Riston kontolle.”
(Antti Peippo)
”Ajattelin asian jotenkin niin että Risto ei ole – ei ollut mitenkään demoninen taiteilija ja aihe hänelle painottui aina voimakkaammin jonkun asian puolesta kuin jotain vastaan. Ja Taivaan aihe oli niin irvokas, että vaikka se sosiaalisella tasolla oli paljon lähempänä häntä kuin seuraavan elokuvan (Yhden miehen sota) aihe, hän ei kuitenkaan saanut tähän demoniseen, negatiiviseen hahmoon ihan suoraa kosketusta. Pajalan näyttelemänä vielä. Risto ei myöskään ollut koskaan kovin turhautunut suhteessa omaan ammattiinsa, ja minä kirjoitin Taivaan melkein ammatillisena omakuvana, ammatin negatiiviselta puolelta, siltä jota itse pelkäsin. Mutta Ristolle nämä negatiiviset puolet olivat enemmän pääteltyjä, ajateltuja.”
(Jussi Kylätasku)
Näitä lausuntoja vasten kuulostaa ehkä ristiriitaiselta, että Risto Jarva kertoi ystävilleen ja työtovereilleen Eija Pokkiselle ja Pertti Maisalalle pitävänsä elokuvaa Kun taivas putoaa… henkilökohtaisesti rakkaimpana ja parhaana teoksenaan.
Elokuvan päänäyttelijät Eeva-Maija Haukinen ja Erkki Pajala olivat pariskunta.
Tässä elokuvassa Jarva antoi tuottajan tehtävät ensi kertaa Kullervo Kukkasjärvelle.
Kun taivas putoaa… on ainoa Jarvan elokuva, jonka pääsäveltäjä on Kaj Chydenius. Aikaisemmin Chydenius oli säveltänyt lauluja Jarvan elokuviin Onnenpeli (1965) ja Ruusujen aika (1969). Chydenius on tunnettu erityisesti Mikko Niskasen ohjaamiin elokuviin Käpy selän alla, Lapualaismorsian ja Asfalttilampaat säveltämästään musiikista.
Tässä elokuvassa Orvokki Taivalsaari aloitti kuvaussihteerinä Jarvan ryhmässä.
Kun taivas putoaa… oli ensimmäinen super 16 mm:n filmillä kuvattu pitkä kotimainen fiktioelokuva. Esityskopiot levennettiin 35 mm:n filmille. Poikkeuksellista Suomessa oli myös äänityksen tekeminen suorana kuvauksen yhteydessä, ns. 100-prosenttisena.
Elokuva sai Suomen elokuvasäätiöltä tuotantovaiheessa tukea 60 000 markkaa.
Elokuvan alkuun liitettiin ensi kerran Filminorin uusi tunnus, Polyteekkarifilmistä (1924) kopioitu nopeutettu katkelma veivikameroilla kuvaavista teekkareista. Mekaanista pianoa jäljentävän musiikin tähän tunnukseen sävelsi ja esitti Kaj Chydenius.
Elokuvan juoni
Ajan Totuus -lehden toimittaja Olli Meri kertoo ajatuksiaan elämästä ja eräästä naisesta johon hänellä oli suhde.
Meri kirjoittaa päätoimittajan painostuksesta yhä rohkeampia paljastus- ja häväistysjuttuja, sitä ”mitä kansa haluaa” maksimoidakseen lehden levikin. Hän ottaa kynsiinsä tapaamansa lääkintävoimistelija Eila Tuomen, jonka suhteen naimisissa olevaan kansanedustajaan revittelee lehden palstoille vääristävällä tavalla. Eila menettää jutun myötä työpaikkansa, sen myötä asuntonsa ja alkaa saada törkeitä ehdotuksia.
Meri järjestää Eilalle uuden asunnon, lievittääkseen omaatuntoaan tai pitääkseen hänet otteessaan. Eila saa uuden työpaikan nuoren invalidin Lauri Bergströmin kuntouttajana. Heidän välilleen syntyy romanssi, jonka Meri tekee mustasukkaisuudessaan tyhjäksi ja aiheuttaa Laurin itsemurhan. Meri esittää Eilalle katumusta ja rakkaudentunnustuksen. Heidän välilleen syntyy intohimoinen viha-rakkaussuhde.
Meri käyttää Eilaa houkutuslintuna paljastaakseen kaupunginjohtajan salatut paheet. Meri ja Eila lähtevät pitkälle automatkalle, joka suuntautuu Eilan menneisyyteen. Erämaajärvellä he tekevät kaksoisitsemurhan, paitsi että Meri pelastautuu. Hän kirjoittaa Eilan kohtalosta artikkelin.
Elokuvan vastaanotto
Kun taivas putoaa… sai yleisöä vähän, 22 000, toiseksi vähiten muutenkin huonona vuonna, jonka ainoa menestys oli Lampaansyöjät (Ohjaus: Seppo Huunonen). Ensimmäinen televisioesitys 1981 keräsi kuitenkin puolitoista miljoonaa katsojaa.
Elokuva sai kriitikoilta hyvin jakautuneen vastaanoton. Se ulottui hyytävästä torjunnasta ylistyksiin. Kokonaisuutena vastaanotto oli Jarvan uran kielteisin. Elokuvan kerronnallista perusratkaisua pidettiin yleisön kannalta liian vaikeana tai sekavana. Kritiikin kärki kohdistui miespäähenkilön monologiin, elokuvan melodramaattisuuteen ja satiirin kyseenalaiseen perillemenoon. Jarva itse totesi: ”Kysymyksessähän on tavallaan lehtijuttu jota reportteri Olli Meri kirjoittaa omasta urastaan tämän tuhon jälkeen. Ainoa tapa on silloin käyttää hänen omaa kieltään, hänen sanojaan, lauseitaan ja päättömiä mielipiteitään – – Tätä elokuvaa ei ole vaikea ymmärtää, koska sen ymmärtäminen asettuu vahvasti kokemuksen tasolle.” Greta Brotherus (Hufvudstadsbladet) kutsui elokuvaa kulttuuriskandaaliksi. (Voidaan väittää, että todellinen kulttuuriskandaali oli Hymy-lehti ja Brotheruksen oma arvostelu.) Vastapainona Kun taivas putoaa… saatettiin lukea huipputyöksi, mikä näkemys sai enemmän kannatusta TV-esityksen yhteydessä. Tällöin Sakari Toiviainen (Ilta-Sanomat) puhui ”Jarvan kirotusta mestariteoksesta” ja Antti Lindqvist (Kansan Uutiset) niinikään ”mestariteoksesta” ja Jarvan ”hienoimmasta elokuvasta”.
Hymy-lehti teki ovelan vastavedon myöntämällä Risto Jarvalle ensimmäisen (ja ainoaksi jääneen) kulttuuripalkintonsa tästä elokuvasta, joka ”kritisoi sensaatiolehdistön toimintaa”. Perusteina oli mm. ”ennakkoluuloton aiheen valinta ja tarkastelun kohteelle ominaisten keinojen käyttö”. Jarva vastasi: ”Osaan arvostaa palkinnon antajien huumorintajua ja nokkeluutta. Tarkoituksena on luonnollisesti tällä keinolla pyrkiä vesittämään elokuvan sanoma.” Jarva luovutti rahat Suomen elokuva-arkiston kautta ”pienelle mielipidelehdelle”, Filmihullulle (”Filmihullu on suomalaisen elokuvakirjoittelun ainoa henkireikä”). Hymy vastasi myös tekemällä sensaatiojutun elokuvan päänäyttelijöistä.
Kun taivas putoaa… sai 200 000 markan valtionpalkinnon. Kuvaaja Antti Peippo sai henkilökohtaisen elokuvataiteilijapalkinnon ja Eeva-Maija Haukinen vuoden naisnäyttelijä-Jussi-palkinnon.
Laki intimiteettisuojasta saatiin aikaan muutamaa vuotta myöhemmin.
Luonnehdintoja elokuvasta
”Kun taivas putoaa on Jarvan varmasti paras elokuva ja samalla kehittyneimpiä elokuvia mitä tässä maassa on tehty.
Jarvan aikaisempien elokuvien hieman kireä analyyttisyys ja teoreettinen asennoituminen on nyt pyyhkiytynyt kokonaan pois ja tilalle on tullut erittäin elämänläheinen ja hienovarainen ote, kyky kertoa asioista iskevän journalistisesti samalla elävän lähestymistavan säilyttäen. Kun taivas putoaa on myös aivan uudenlaisesti ironinen muunnelma klassisesta hullun rakkauden teemasta, jonka käsittelyä ovat yrittäneet melkein kaikki merkittävimmät elokuvantekijät. Näkemyksen syvyydessä ja laajuudessa Jarva ei joudu häpeään parhaimpienkaan aiheenkäsittelijöiden kanssa.”
(Pertti Lumirae, Päivän Sanomat, 18.3.1972)
”Se on Jarvan uralla kukaties kaikkein täyteläisin ja rikkain työ, ja pohdiskellessaan sensaatiolehden toimittajan maailmaa, Jarva avaa työryhmineen hyvin kiinnostavia ja tärkeitä näkökulmia. Tuttuun tapaan Risto Jarvalla on ajankohtainen ja vahva aihe, mutta nyt hän puhuu erilaisin äänenpainoin kuin ennen. Elokuva rakentuu pääosiltaan päähenkilön sisäisestä monologista, ja vaikka keino on äärimmäisen vaikea, niin lopputulos on erittäin onnistunut. Uskaltaisi melkein sanoa, että Kun taivas putoaa on merkkitapaus paitsi Jarvan omassa tuotannossa myös koko kotimaisessa elokuvassa.”
(Erkka Lehtola, Aamulehti, 1972)
”Elokuvan luuloteltu tarkoitus paljastaa roskalehdistö menee hukkaan. Elokuva itse jää samalle tasolle kuin lehti jota on tarkoitus kritisoida. Sitä paitsi elokuva on pekoralistinen ja ikävä.”
”Jos häneltä (elokuvaprofessoriltamme Risto Jarvalta) puuttuu kyky tehdä toimivaa yhteiskuntasatiiria ja jos hän sen sijaan laskee käsikirjoituksiinsa kaikkein melodramaattisimpia hirviöitä, mitä silloin voi odottaa muilta ohjaajiltamme! Arvostelukyvyttömänä ja huonojen neuvonantajien ympäröimänä hänellä ei ole hermoa eikä tyyliä hyökkäyksessä, joka kietoutuu loputtomaksi sarjaksi `kuvia elämästä´ jotka muistuttavat halpahintaisinta viikonlopputarinaa tai Teuvo Tulion vanhaa pekoraalia.”
”Jarva on epäonnistunut täydellisesti. Sanon tätä epäonnistumista kulttuuriskandaaliksi, koska elokuva – sen sijaan että saisi yleisön ajattelemaan – saa sen piehtaroimaan ´toimittajan´ monenmoisissa omituisuuksissa. Mikä elokuvamaa.”
(Greta Brotherus, Hufvudstadsbladet, 10.3.1972)
”Katsojan on heti alussa tajuttava mistä on kysymys – – Mikään filmissä ei muutoin auta oivaltamaan, että esitetyt näkemykset ovat nimenomaan toimittajan kaltaisen miehen eikä filmintekijäin kannanottoja. Elokuva on suurten joukkojen taidetta ja siksi sen kerrontatekniikan pitää olla mahdollisimman yksinkertainen. Näin ei Kun taivas putoaa -elokuvassa ole ja siitä johtuu myös, että tieto ei mene kaikkien kohdalla perille. Temppu on hankala myös tekijöille. Miehen mielikuviin on tullut sellaista mitä hän ei ole kokenut vaan nainen. Naisen päätös kostaa heidän välisen suhteen avulla vaikuttaa liian teoreettiselta, siitä huolimatta että Eeva-Maija Haukinen ja Erkki Pajala näyttelevät roolinsa erinomaisesti. – – Antti Peipon ja Erkki Peltomaan kuvaus laatutyötä.”
(Leo Stålhammar, Suomenmaa, 15.3.1972)
”Kun taivas putoaa… innoittaa, ärsyttää, synnyttää väittelynhalua.
Tosiasiassa elokuva suorastaan pakottaa käyttämään sen suhteen myös ankarampia mittapuita kuin ne, joita useimmat viime aikojen kotoiset uutuutemme olisivat kestäneet. Kaikista yliampumisistaan ns. seksin kohdalla ja – – kerronnallisesta kahtiajakoisuudestaan huolimatta ei Jarvan uusi teos sorru siihen primitiivisyyteen, johon ovat sortuneet useimmat ns. osallistuvat elokuvamme. Puutteineenkin se on jännittävä kertomus eräästä aikamme ihmistyypistä ja hänen suhteistaan.”
(Martti Savo, Kansan Uutiset, 12.3.1972)
”Itseriittoinen mutta lävistävä elokuva skandaalitoimittajasta, joka joutuu vastatusten itse luomansa inhimillisen autiomaan kanssa ja joka kirjallisen makuisesti oikeuttaa toimintansa korkealentoisin puhein.”
”Ohjaaja Risto Jarva on saanut esiin hienoja näyttelijäsuorituksia, mutta sallii liian paljon puhetta ja jättää naisen luonnekuvan hahmottamatta.”
(Gene Moskowitz, Variety, 29.11.1972)
”On viiltävä pila, että Eila, alun viaton uhri, paljastuu lopussa strindbergiläisten mittasuhteiden seireeniksi. Kliimaksin Jarva sijoittaa Antti Peipon suurenmoisesti kuvaamalle aavemaiselle suolle, jossa rakastavaiset heittäytyvät fyysiseen ja psykologiseen taisteluun elämästä ja kuolemasta. Sääli että katsoja lopulta tuntee, että henkilöiden myllerrys on heidän itsensä, ei niinkään viime vuosina Suomessa rehottaneen lehdistön pahuuden aiheuttamaa.”
(Peter Cowie, International Film Guide 1973 / Finnish Cinema, 1976)
”Ruusujen aika, Bensaa suonissa ja Kun taivas putoaa… muodostavat yhtenäisen todistusketjun suomalaisesta elämänmuodosta, jossa naiset joutuvat miesten välikappaleiksi tai kilpailijoiksi, joka tapauksessa häviävät tässä pelissä, vammautuvat tai kuolevat onnettomuuksissa tai tekevät itsemurhan. Miehet jäävät tekemään mielensä mukaisia muisto-ohjelmia tai vain menevät menojaan.”
”Ollin ja Eilan suhde, jossa kiusaajan ja uhrin osat hetkittäin vaihtuvat keskenään (melkein kuin Saul Bellowin varhaisromaanissa), alkaa kohta muistuttaa loisteliaan elokuvaperinteen, surrealistisen `hullun rakkauden´, tuhoon johtavan paon ja kehäksi kiertyvän matkanteon kiihdyttäviä näyttöjä. Elokuvissakävijän mieleen saattavat palautua – – Bonnien ja Clyden legendan muunnelmat, Kubrickin tulkinta Nabokovin Lolitasta, Godardin Hullu Pierrot tai vaikkapa Truffautin Mississipin velho – eikä Pohjolaan paikallistetun variaation tarvitse välttämättä kärsiä näistä muisteluista. Melodraaman vetävyys on kyllästetty tietoisuuden ja kritiikin mehulla. Jarvan voisi väittä katsoneen King Vidorin rajuimpia taidonnäytteitä, ainakin sähköisen tarinan syntisestä Ruby Gentrystä.”
(Matti Salo, Aika, 3 / 1972)
”(Olli Meri on mies, jolle) kieli on tärkeämpää kuin se todellisuus, jota sen on määrä kuvata. Meri elää todellisuutta kielen ja sen eri muotojen, vertauksien, aforismien ja kielikuvien läpi: milloin hän on Odysseus, jonka Penelope odottaa kotona ja jonka etuistuimella asuu Kirke, milloin Feeniks-lintu, joka nousee alennuksen alhosta aina uudelleen; välillä hän on Dante, joka tunkeutuu helvetin kuiluihin, ja rakastellessaan hän kokee itsensä ja saman tien Danten helvetissä kituvaksi irstailijaksi. Saadessaan korvapuustin Eilalta hän muistelee Van Goghia ja uransa päättymistä ajatellessaan hän on itse Kristus: ”Se on täytetty”.”
(Olli Alho, Parnasso, 3 / 1972)
”Kun taivas putoaa saa perimmäistä terää ja tietävintä perää juuri Jussi Kylätaskun kirjoittamasta monologista, joka tuo elokuvalle äänellistä verevyyttä ja tarkkuutta – –
Erkki Pajalan ja kumppaneitten toimittaja on riemastuttavan härski ja tosia sisältävä (ei siis tietenkään tosi) hahmo, silkkaa Hymyä, Nyrkkiä, Jallua ja Sariolaa; sekoitus keskiyön liiketoimintaa, aamuyön populismia ja jeesustelua lehdistön vapaudesta, tunteikas siinä missä pitäisi olla kova ja kova siellä missä pitäisi olla pehmeä.
Elokuvassa esiintyvät poliitikot sisältävät lujasti samoja aineksia: pantattua idealismia, kuvauksellista populismia ja kyynistä kalastusta. Ei liene pelkkä huuli, että toimittaja ja apulaiskaupunginjohtaja rientävät epäonnistuneitten temppujen jälkeen paukuille asevelisosialismin kunniaksi. Jos tämä oikeistosossu on puhdas paita niin toimittaja on likainen perse. Kumpikin junttaa samaa pylvästä, molemmat ovat saman pylvään pyhimyksiä.”
(Markku Koski, Filmihullu, 3 / 1972)
”Kun taivas putoaa osoittautuu kuusi vuotta ensi-iltansa jälkeen oudoksi linnuksi suomalaisen elokuvan historiassa. Eli mestarilliseksi elokuvaksi. Sen aikoinaan saama, jokseenkin innoton tai teilaava vastaanotto on aikamoinen skandaali.”
”Kun taivas putoaa on minuutista minuuttiin, kelasta kelaan, alusta loppuun vitaalista, intohimoista elokuvaa. Siinä on tuota melodraaman poeettista hurjuutta (vrt. Sirk, King Vidor), joka on harvinaista minkä maan elokuvissa tahansa.”
”Kun taivas putoaa on paitsi huikea visio keltaisen lehdistön filosofis-psyykkisestä ylärakenteesta ja ihmisarvoa tuhoavista mekanismeista, myös ironinen läpileikkaus -70-luvun alun suomalaisen yhteiskunnan kasvoista ja tajunnasta, eri puolilla pilkistelevästä populismista.”
(Harri Moilanen, Suomen elokuva-arkiston esite, 1978)
”Se on tummasävyinen, rumankaunis, yksityiskohdissaan uskomattoman vivahteikas ja melodraama-sävystään huolimatta verisen elävä ja tosi.”
”Itse olen kokenut elokuvan erääksi pääteemaksi demonstraation totuuden suhteellisuudesta.
Kohdettaan heijastellen elokuva käyttää kuvalehden rakennetta. Kohtaukset ovat lyhyitä välähdyksiä, joita runsas teksti (= päähenkilön ’sensaatiomainen itsetilitys’) sitoo. – –
Kerronnan kannalta oleellisinta on selostuksen kvasifilosofisen sanatulvan ja kuvattujen kohtausten rinnastaminen joka kautta koko elokuvan kehittelee teemaa totuudesta ja `totuudesta´. Sanojen ontoksi käyvä tulva ja kuvauksen muuttuva sävy alkavat hämätä katsojaa: mikä on totta, mikä kuviteltua? Missä musta muuttuu vaaleaksi, kylmä kuumaksi, hyvä pahaksi? Missä loppuu dokumentaari ja alkaa fiktio? – –
Näyttelijätyö, kuvaus, ääninauha, musiikki, leikkaus ovat kaikki täysipainoisesti tai jopa mestarillisesti toteutettuja ja niiden yhteispeli saumatonta. Mutta mistä tähän lisäksi on tullut se `hulluuden pisara´ jota Jarvan kuivakkaisiin teoksiin (komedioihinkin) on aina kaivannut?
– – Tarjotessaan katsojalle tilaisuuden arvostella, verrata ja kokonaisvaltaisesti kokea eri `totuudet´ ja niiden suhteellisuus Kun taivas putoaa pystyy varustamaan katsojansa valmiuksilla joilla voi entistä paremmin kohdata arkitodellisuuden. Tällaiseen pystyy vain suuri taide.”
(Pertti Maisala, Suomen elokuva-arkiston esite, 1978)
”Kokonaishahmoltaan se (Kun taivas putoaa…) muistuttaa melkoisesti Ruusujen aikaa. Se rakentuu samalle vastakkaisuudelle likaisten, tuhoavien, ihmistä hyväksikäyttävien tekojen ja niiden virallisen, hurskaan puolustelun välillä. Raimo Lappalaisen tavoin toimittaja Olli Meri näyttää tekevän pinnalta katsoen hyvää ja tärkeää työtä: paljastaa epäkohtia, kaksinaismoraalia jne. Mutta keinojen likaisuus, pysähtyminen ilmiöiden pintaan, tahraa hyvät tarkoitukset ja siittää vain tuhoa ja tekopyhyyttä.”
”Olli Meren sanojen ja hänen tekojensa ristiriita ja tästä syntyvä hurja satiiri kasvaa välistä don quijotemaisiin mittoihin. Eikä Olli Meri häikäile käyttää koko rekisteriä. Moraalista tukea hänelle tarjoaa koko länsimainen kulttuuri humanismi- ja sananvapausfraaseineen – -”
(Sakari Toiviainen, Uusi suomalainen elokuva, 1975)
”Näkökulma on sekä Olli Meren ulkopuolella että hänen sisällään, jälkimmäinen saa muotonsa yksinpuhelun, mietelauseiden ja pohdintojen tajunnanvirtana, joka jännittävällä eikä aivan yksiselitteisellä tavalla on luonteeltaan sekä takautuvaa että ennakoivaa. Koko elokuvan voi nähdä Olli Meren tajunnallisena takautumana, johon hänen moralisointinsa sotkee ennakoivia sävyjä (”Olisinpa nähnyt jo silloin…”) Valittu rakenneratkaisu heijastaa suoraan kerronnan tematiikkaa: lähestymällä aihettaan sekä tavanomaisen suoran kerronnan tietä että sisältäpäin, päähenkilön takautuvasta ja läsnäolevasta tajunnasta käsin Kun taivas putoaa saa esiin Olli Meren (ja sivussa hänen edustamansa joukkotiedotuksen) kaksinaisuuden, ristiriidan sanojen ja todellisuuden, tekojen ja niiden selityksen välillä.
Vastaavaa ironista dialektiikkaa Jarva työryhmineen oli kehitellyt Ruusujen ajassa, Raimo Lappalaisen ja hänen korulauseidensa parissa. Menetelmä ei silloin tuntunut toimivan, eikä juuri paremmin käynyt nytkään, mikäli arvostelijoihin oli luottaminen. He kyllä vakuuttivat itse ymmärtävänsä ironian, mutta epäilivät, ymmärtääkö sitä tyhmempi katsoja…”
”Esitettyinä vuonna 1972, 60 vuotta Proustin, 50 vuotta Joycen Odysseuksen, yli 30 vuotta Wellesin Citizen Kanen ja yli kymmenen vuotta `uuden aallon´ ja vaikkapa Resnais’n rakenneratkaisujen jälkeen suomalaisten arvostelijoiden vaatimukset ovat lähinnä hämmentäviä; ikään kuin kirjallisuuden ja elokuvan kerrontatekniikassa tapahtuneet murrokset olisivat menneet ohi jälkiä jättämättä tai ne noin vain voitaisiin pyyhkäistä olemattomiin.”
”Meren tapa käyttää kieltä, elokuvan antaman todellisuuden suodattuminen hänen tajuntansa ja kielensä läpi, kuvien ja sanojen yhteentörmäykset, niistä syntyvät ristiriidat ja ironiat ovat elokuvan ydintä. Omaan matalaan, mahtipontiseen ja melodramaattiseen tyyliinsä Meri suoltaa esiin luontevia lainauksia hienoimmasta kulttuuriperinteestä: raamatullisten parafraasien lisäksi Dantea, Baudelairea, Ovidiusta, Koskenniemeä, Kiveä, viitteitä Odysseukseen tai Van Goghiin. Tuloksena on yhdistelmä, joka herättää kauhunsekaista kunnioitusta: katsoja kauhistuu manipuloinnin, petoksen ja itsepetoksen mahdollisuuksia jotka sisältyvät maailmankirjallisuuden ja kulttuuriin perintöön, sitä miten tätä humanismia voidaan käyttää tuhoavana voimana, ihmistä vastaan.”
”Ihanneyhteiskuntaansa Meri fabuloi vennamolais-raamatullisin kielikuvin: ”Hyvällä tahdolla voisimme poistaa kolmessa kuukaudessa työttömyyden, vuodessa nälän ja kolmessa vuodessa syövän, mutta mitä se meitä auttaisi, jos saamme sielullemme vahingon.” – – ”Me vihaamme enemmän kirurgia, joka tekee kipeän leikkauksen, kuin itse tautia. Mutta yhteiskunnan mätäpaiseet on puhkaistava.”
Olli Alho näki elokuvan juuri tutkielmana todellisuuden ja kielen suhteesta, sairastuneen kielen hirmuvallasta todellisuuteen nähden, kertomuksena kielen avulla tapahtuvasta petoksesta.”
”Ääntä ja vimmaa on etenkin Eilan ja meren `hullun rakkauden´ kuvauksessa, jaksoissa, joissa he takertuvat toisiinsa aistillisessa huumassa tai eläimellisessä kiimassa, rypevät mudassa, vedessä ja siltojen alla, kiihottavat ja nöyryyttävät toisiaan sado-masokistisesssa kurimuksessa, hillittömän viha-rakkaus -tunteen pyörteessä. Heidän matkansa suuntautuu konkreettisesti Eilan lapsuuden maille, hänen menneisyyteensä, mutta yhtä hyvin se suuntautuu kummankin päähenkilön alitajuntaan, psyyken tiedostamattomille, animaalisille, jopa syntymää edeltäville aaltopituuksille.”
”Kun taivas putoaa syntyi Antti Peipon alkuperäisideasta ja hän saattoi varsin pitkälle pitää elokuvaa omana lapsenaan. Peipon kuvaustyö kantaa eittämättömiä jälkiä läheisestä suhteesta aiheeseen. Visuaalinen tyyli mukailee notkeasti temaattisia kehittelyjä, eri kohtauksilla on aivan omanlaisensa tunnelma ja musta-valkoasteikon sävytys. Lehtityöhön liittyvät kohtaukset ovat harmaan `arkirealistisia´, Eilan siirtyessä tarinan polttopisteeseen kuvat saavat kontrastia, tummanpuhuvan enteellisiä sävyjä. Lauri Bergströmin episodissa kuvasto on jo romanttista ja runollista – – ”
”Kun taivas putoaa sisältää epäilemättä Jarvan tuotannon kompleksisimmat ihmiskuvat, lisäksi yksittäisiä kohtauksia ja kuvia jotka kuuluvat koko suomalaisen elokuvan hienoimpiin. Joissakin Kaj Chydeniuksen viiltävän pateettisen musiikin säestämissä kuvissa on henkeäsalpaavaa runollista latausta.”
”Itselleni Kun taivas putoaa on kirkastunut Jarvan hienoimmaksi ja antoisimmaksi elokuvaksi.”
(Sakari Toiviainen, Risto Jarva, 1983)
”Merelle tarinoiden keskiössä olevat ihmiset jäävät pelkiksi työkaluiksi, joista saa ruuvatuksi kasaan myyvän sensaatiojutun. Hän vie ihmisten välineellistämisen vielä pidemmälle kuin Marja Roos tai Tapio Repo (elokuvassa Bensaa suonissa): Meren hyväksikäyttö ei rajoitu seksuaalisuuteen, vaan lävistää armotta koko ihmisen minuuden. – – Jarva painottaa toistuvasti kanssaihmisten esineluonnetta Meren toiminnassa.”
”Vapaasti assosioiden voisikin kuvitella Kun taivas putoaa… -elokuvan olevan Bensaa suonissa -teosta likeisempi sukulainen Godardin Viikonlopulle. Risto Jarva vain esittää kannibalismin Godardia hienostuneemmassa muodossa, mutta eräänlaisesta ihmissyönnistä ja ennen kaikkea sivistyksen rappiotilasta tässäkin on kyse.”
(Tommi Aitio, teoksessa Suomen kansallisfilmografia 8, 1999)