Mannen, som inte kunde säga nej / The Man Who Couldn’t Say No /
Der Mann, der nicht nein sagen konnte / Az ember, aki nem tudott nemet mondani
Maa: Suomi
Valmistumisvuosi: 1975
Ohjaus: Risto Jarva
Tuotanto: Filminor Oy
Näyttelijät
Antti Litja (pastori, avioliittoneuvoja Aimo Niemi, ”Aippa”)
Kirsti Wallasvaara (ompelija Milla Kurki)
Matti Ruohola (Kauko Aaltonen, ”Kake”)
Vivi-Ann Sjögren (Anna Aaltonen, o.s. Lindkvist)
Sina Kujansuu (naispoliisi)
Seela Sella (Nummiska, saunottaja)
Jukka Sipilä (maalari Renlund)
Kauko Helovirta (poliisi Vilho Hakola)
Helena Notkonen (Renlundska)
Erkki Pajala (huuliharppua soittava joutomies)
Liisa Hukkinen (Aallon Maija)
Eero Rinne (talonmies Huhtamo)
Paavo Hulkkinen (Salosen pappa)
Esko Mattila (kirkkoherra)
Seppo Sariola (sokea Vilen)
Eeva-Maija Haukinen (Kahilaiska)
Pentti Kotkaniemi (maanmittari)
Paul Osipow (Kahila)
Maarit Hyttinen (gimma)
Kalle Ruohola (Petteri Aaltonen)
Martti Pennanen (kertoja, hevosen ääni)
Muut esiintyjät
Erkki Peltomaa (kivimäkeläinen / Millaa pyörällä kyytivä mies)
Juhani Lankinen (kivimäkeläinen)
Matti Ollila (mies laivalla / mies Alkon kassajonossa)
Kullervo Kukkasjärvi (mies laivalla)
Katja Pallasmaa (kivimäkeläinen)
Sirkku Pallasmaa (kivimäkeläinen)
Marjo Peltomaa (kivimäkeläinen)
Riikka Peltomaa (kivimäkeläinen)
Aili Pallasmaa (kivimäkeläinen / nainen saunassa)
Tuomas Peippo (hernepyssyllä muuttoautosta ampuva Kahilan poika)
Hilkka Jarva (rouva Kaken kaupassa)
Marja Ruohola (rouva Kaken kaupassa)
Irma ja Juhani Lankisen lapsia (lapset ikkunassa / kaksi pikkupoikaa pihalla)
Matti Kuortti (puiston penkillä makaava mies / mies saunassa)
Nadja Pyykkö (äiti)
Marja Pyykkö (pikkuvauva)
Antti Peippo (talonmies)
Orvokki Taivalsaari (naispoliisin naapuri / nainen saunassa)
Risto Jarva (naispoliisin naapuri)
Ritva Mattila (nainen Aimon vastaanotolla)
Mariann Veijalainen (nainen Aimon vastaanotolla)
Mirja Malmström (nainen Aimon vastaanotolla)
Eila Karkkunen (nainen Aimon vastaanotolla)
Sointu Koski (nainen Aimon vastaanotolla)
Matti (Matteus) Marttila (mies Alkon kassajonossa / mies saunassa)
Heikki Hirvilahti (mies saunassa)
Terttu Cousin (nainen saunassa)
Irma Lankinen (Hakolaska)
Juha-Veli Äkräs (purkumies)
Puu-Vallilan asukkaita (väki pihakokouksessa)
Aroviima (hevonen)
Tekijät
Ohjaus: Risto Jarva
Käsikirjoitus: Jussi Kylätasku, Risto Jarva, Kullervo Kukkasjärvi
Tuotanto: Kullervo Kukkasjärvi
Kuvaus: Antti Peippo
Leikkaus: Risto Jarva, Matti Kuortti
Äänitys: Matti Kuortti, Juha-Veli Äkräs
Musiikki: Markku Kopisto
Lavastus: Matti (Matteus) Marttila
Puvut: Harlem-putiikki
Naamiointi: Nadja Pyykkö
Järjestäjä: Matti Ollila
Kuvaussihteeri: Orvokki Taivalsaari
B-kuvaus: Erkki Peltomaa, Pekka Aine
Miksaus: Kullervo Kukkasjärvi
Musiikin sovitus: Risto Pelli
Musiikin äänitys: Mikael Nuorivaara (kappale ”Katseen kosketus”)
Valokuvat: Risto Jarva
Värimäärittely: Jorma Korpinen
Muusikot:
Markku Kopiston studio-orkesteri:
Jarmo Ahvenainen (alttoviulu)
Timo Aittokallio (rummut)
Veli-Pekka Bister (sello)
Antti Hytti (kontrabasso)
Heikki Hämäläinen (viulu)
Veijo Lankinen (tuuba)
Pekka Lappalainen (huilu)
Väinö Liikanen (basso)
Kari Lindstedt (sello)
Jari Metsberg (kitara)
Vesa Mäkelä (huuliharppu)
Risto Pelli (piano)
Risto Pensola (tenori- ja sopraanosaksofoni)
Jussi Pesonen (viulu)
Ahti Pilvi (viulu)
Timo Ryymin (kitara)
Juhani Tiainen (viulu)
Jorma Ylönen (viulu)
Musiikki
”Kivimäki”
Sävellys: Markku Kopisto
Sovitus: Risto Pelli
”Mies, joka ei osannut sanoa ei”
Sävellys: Markku Kopisto
Sovitus: Risto Pelli
”Millan teema”
Sävellys: Markku Kopisto
Sovitus: Risto Pelli
”Kivimäen pumpun humppa”
Sävellys: Markku Kopisto
Sovitus: Risto Pelli
”Veneretki”
Sävellys: Markku Kopisto
Sovitus: Risto Pelli
”Katseen kosketus”
Sävellys: Markku Kopisto
Sanoitus: Jussi Kylätasku
Sovitus: Risto Pelli
Esittäjä: Timo Tervo (Timo Tervomaa)
Tekniset tiedot
Kesto: 103 min.
Värillisyys: väri
Kuvasuhde: 1 : 1.66
Filmimateriaali: Fujicolor
Tuotantotiedot
Kuvausaika: 9.6. – 25.7.1975
Tuotantokustannukset: 680 000 mk
Studio: Oy Mainos-TV-Reklam Ab:n studio 3
Laboratorio: Kurkvaara-Filmi Oy
Äänimenetelmä: Picot
Äänitysstudio: Suomi-Filmi Oy
Musiikin äänitysstudio: Finnvox Oy
Esitystiedot
Ensi-ilta Helsingissä: 21.11.1975 (La Scala, Ritz)
Elokuvateatterilevitys: Suomi-Filmi Oy
Esitysoikeudet:
Suomi-Filmi Oy (elokuvateatterit, 16 mm filmi)
Filminor Oy:n konkurssipesä: Pinomaa / Takkinen (video, insertit)
MTV Oy (televisio)
Tarkastustiedot
Ikäraja: K 12
Veroluokka: Verovapaa
Elokuvan taustaa
Filminorin talous ja toiminta alkoi 1974 olla vaakalaudalla. Yhden miehen sota (1973) oli mennyt kaupallisesti penkin alle. Öljyn hinnannousua seuranneen energiakriisin vaikutuksesta myös filmimateriaalin hinta oli noussut, ja teollisuuden säästökampanja oli vähentänyt tilauslyhytelokuvien tuotantoa. Filminorin oli nyt pakko saada aikaan menestyselokuva. Tuottaja Kullervo Kukkasjärvi sanoi jälkikäteen: ”Oli ilman muuta selvää, että jos tekisimme vielä yhden arkirealistisen elokuvan aikana, joka alkoi saada laman piirteitä, voisimme saman tien etsiä itsellemme uudet työpaikat.”
Risto Jarva, Kukkasjärvi ja käsikirjoittaja Jussi Kylätasku tulivat siihen tulokseen, että olisi aika tehdä komedia. Jarva oli tehnyt komediaa uransa alussa (Yö vai päivä, 1962, X-Paroni, 1964, osittain Onnenpeli, 1965). Jarva oli joskus kävellyt Puu-Vallilan katuja ja ajatellut paikkaa antoisana kuvausympäristönä. Päätettiin tehdä kesäinen tarina ja palata väreihin, joita Jarva oli käyttänyt elokuvissa Yö vai päivä ja Bensaa suonissa (1970) (ja monissa lyhytelokuvissa). Jarva sanoi selvityksessään kamerataidetoimikunnalle:
”Näin suoraan sanoen sekä Filminorin osuus suomalaisessa elokuvatuotannossa että minun ohjaajanurani alkavat olla huonoissa kantimissa, jollei kontaktia yleisöön pikaisesti löydy. Siksi tulevaisuudensuunnitelmamme liikkuvat komedian parissa. Rohkenemme kuitenkin vielä suunnitella komediaa, jonka henki olisi lämmin, vastapainona yhä kovenevalle maailmalle.”
Antti Peippo vitsaili: ”Valtionpalkintojen takia on ollut pakko tehdä yhteiskunnallista elokuvaa, mutta nyt kun Spede palkittiin, mekin uskalsimme yrittää.” (Peippo viittaa siihen, että Spede-elokuva, Ere Kokkosen ohjaama Viu-hah hah-taja, 1974, oli saanut ensi kertaa pienen laatutukipalkinnon.)
Äänittäjä ja toinen leikkaaja Matti Kuortti kertoi myöhemmin: ”Tavallaan Risto kunnioitti, arvosti työtovereitaan siinä määrin että lähti tekemään leffaa, jota ei itse ehkä ihan välttämättä olisi halunnut tehdä. Jatkuvuuden turvaaminen, tulevaisuuden petaaminen olivat mielessä silloin kun Miestä lähdettiin tekemään.” Kysymyksessä oli Jarvan sanoin Filminorin ”pelastusoperaatio”. Sakari Toiviaisen mukaan ”kaiken takana oli kuitenkin vilpitön ja vakava kiinnostus tähän taiteen lajeista vaikeimpaan (komediaan)”.
Jarva jatkoi: ”Elokuva on elämäntapakomedia. Se kuvaa viimeisiä jäänteitä sellaisesta kaupunkimaisesta elämäntavasta, jossa ihmiset ovat toisilleen ihmisiä, tuttavallisia, osanottavaisia, avuliaita, ja jossa ihmiset pysyvät toisilleen ystävinä tapahtuipa mitä tahansa. Käsittelytapa on romantisoiva. Ympäristön uusien kerrostalojen asukkaat tuntuvat roboteilta. Puutalokaupunginosan kaduilla kulkee jo uhkaavia mittamiehiä.
Ennen kaikkea haluan huomauttaa, että kysymyksessä ei ole arkirealistinen ja yhteiskunnallisia kysymyksiä suoraan esille tuova elokuva. Toiveet paremmasta tulevaisuudesta liittyvät pikemminkin romantisoituun menneisyyteen. Tämä menneisyys tulee tuotapikaa meille kaikille arvokkaan tiedon lähteeksi joutuessamme opettelemaan tulemaan toimeen vähemmällä kuin mihin olemme tottuneet.”
Kylätasku on kertonut: ”Kun olin tehnyt ensimmäisen version siitä mistä sitten tuli Mies, joka ei osannut sanoa ei, hän (Jarva) sanoi, että hän ei halua tehdä tällaista kolhoa farssia. Hän puhui aivan vakavissaan sellaisista asioista kuin inhimillinen komedia, lämpö… ja sanoi että ihmisellä pitää olla hyvä mieli kun se poistuu teatterista.”
Kylätasku oli kirjoittanut komediallista tekstiä teatteriin, radioon ja televisioon. Käsikirjoitusryhmään liittyi myös Kukkasjärvi, vanhan amerikkalaisen komedian ihailija ja tuntija. Hän on sanonut: ”Aiheenvalinnassa oli myös oma omalaatuinen aspektinsa, joka liittyi kemistikoulutukseemme: vuoden 1973 / 74 ns. energiakriisi synnytti halun propagoida yksinkertaista, vanhanaikaista elämäntapaa, joka on uhassa kadota teknologian kehityksen molokinkitaan.” Kukkasjärven mukaan Jarvan esikuvana tässä vaiheessa oli ennen kaikkea Jacques Tati. Kohtaus jossa Renlund maalaa humalassa on lainaa Kukkasjärven suosikin John Fordin elokuvasta Jokilaiva. Sopii kysyä oliko Jarva nähnyt Tage Danielssonin ekologista fantasiakomediaa Omenasota (1971). Elokuvassa Mies, joka ei osannut sanoa ei on myös makuuhuonefarssin aineksia.
Mies, joka ei osannut sanoa ei avasi Risto Jarvan suositun yhteistyön Antti Litjan kanssa. Litja oli teatterikouluaikoinaan esiintynyt muutamien elokuvien sivuosissa (mm. Veikko Itkosen ohjaama Vaarallista vapautta, 1962). Näyttelijälakko katkaisi lupaavasti alkaneen elokuvauran. Tampereen Työväen Teatterin kautena Litja sai huomiota ja kiitosta nimiosasuorituksellaan Veikko Kerttulan ohjaamassa TV-elokuvassa Taksikuski (1967). 1975 hän oli siirtymässä Kansallisteatteriin, kun sai kutsun koekuvaukseen. Jarva on kertonut: ”Antti Litja on vähäeleisenä suorittajana minun mieleeni. En pidä komediasta, jossa näyttelijä on hauska tekemällä kaikenlaisia temppuja. Usein tästä tulee sellaista tehtyä hauskuutta: katsokaa, miten hauska minä olen. Läksimme oikeastaan aivan tietoisesti tuollaisen amerikkalaisen -20-luvun mykkäkomedian linjalle. Antti Litjan hahmoon saatiin vaikutteita mm. mainiosta Harold Lloydista – pyöreine silmälaseineen päivineen.” Ja edelleen: ”Mykkäkomediassa tilanteet ovat hassuja, eivät ihmiset. Niissä jokin asia menee pieleen, sitä yritetään korjata, tapahtumat menevät entistä enemmän pieleen ja näin tilanteet vyöryvät eteenpäin ilman että niitä pystyttäisiin hallitsemaan ja kaiken aikaa ihmiset ovat ihan tosissaan. Jotakin tällaista me olemme yrittäneet.” Jarvan mukaan ”komedia on liian vaikea laji hutilointiin, siinä päinvastoin pitää keskittyä miltei enemmän”.
Naispääosaan valittu Kirsti Wallasvaara oli suosittu näyttelijä, jonka läpimurto oli Mikko Niskasen ohjaamassa elokuvassa Käpy selän alla (1966). Elokuvassa Mies, joka ei osannut sanoa ei Risto Jarvan näyttelijätiimiin liittyi luottokoomikoksi Jukka Sipilä, säveltäjäksi tuli Markku Kopisto ja lavastajaksi Matteus Marttila.
Rahoitus järjestettiin opetusministeriön ennakkotuen, Mainos-TV:n televisiointioikeuksien ennakko-oston sekä Risto Jarvan ja toimitusjohtaja Kullervo Kukkasjärven tekemän vekselin avulla. Vuonna 1974 myönnetty ennakkotuki ei riittänyt; keväällä 1975 kamerataidetoimikunta myönsi lisäapua ja MTV tuli mukaan osatuottajaksi, Kukkasjärven mukaan aluksi hyvin epäluuloisena pappistarinan tarkoitusperiä kohtaan.
Elokuva kuvattiin suurelta osin Vallilan puukaupunginosassa Helsingissä.
Elokuvien Kun taivas putoaa… ja Yhden miehen sota huonon yleisövastaanoton jäljiltä Risto Jarvan nimi päätettiin jättää pois elokuvan mainoksista.
Elokuvan juoni
Kertojana toimiva paikkakunnan viimeinen hevonen esittelee Kivimäen puutalokaupunginosan Helsingissä ja joukon sen asukkaita: valtuustoehdokkaana olleen ompelija Millan, joka huonojen mieskokemusten jälkeenkin unelmoi oikeasta rakkaudesta, saunottaja Nummiskan ja talonmies Huhtalan jotka tuntevat vetoa toisiinsa, kauppiaspariskunta Kake ja Anna Aaltosen, juopon maalari Renlundin topakoine vaimoineen sekä Salosen papan, joka kosii Aallon Maijaa ”kilvan kunnan ja kuoleman kanssa”. Vanhat puutalot aiotaan kuitenkin purkaa ja tilalle rakentaa betoninen kerrostaloalue.
Kivimäkeen palaa 15 Amerikan vuoden jälkeen pastori Aimo Niemi, Kaken poikavuosien kaveri, jolle Anna on ollut ensirakkaus. Aimo saa toimen kaupunginosan avioliittoneuvojana ja kohtaa naispoliisin, joka sanoo olevansa ”se klassillinen toinen nainen”.
Aimo muuttaa Millan naapuriksi. Milla loukkaantuu Aimolle, kun tämä on allekirjoittanut sekä Aaltosten uutta asuinaluetta puoltavan adressin että hänen itsensä ajaman vastalausekirjelmän.
Naispoliisi noudattaa Aimon neuvoa ja jättää ilman housuja yövieraansa joka osoittautuu Kakeksi. Väärinkäsityksen kautta Aimo löytyy naisen kylpyhuoneesta Kaken livahdettua. Aimo saa mainetta naistenmiehenä ja hänen vastaanotolleen alkaa olla tungosta.
Aimo aikoo kosia Millaa, mutta on liian ujo kertoakseen tunteistaan ja sotkee asiansa. Kake jatkaa vaimonsa Annan pettämistä ja lähettää Aimon viemään Annalle kukkia. Milla epäilee Aimon viettäneen yön Annan kanssa ja torjuu Aimon, joka on ollut naispoliisin kahlehtimana.
Huhtala ja Nummiska löytävät toisensa. Myös Maija suostuu vihdoin Salosen papan kosintaan. Anna luulee Aimon yhä olevan rakastunut häneen ja onnistuu tekemään Kaken mustasukkaiseksi. Aimo haluaa palata Amerikkaan. Kake heittää Aimon ulos.
Milla löytää Aimon keskellä mielenosoituskulkuetta Kivimäen säilyttämisen puolesta.
Elokuvan vastaanotto
Mies, joka ei osannut sanoa ei täytti tavoitteensa eli kontaktin luomisen suureen yleisöön. Se keräsi katsojia enemmän kuin mikään Risto Jarvan aikaisempi elokuva, lähes 300 000. Sitä esitettiin Helsingissä peräkkäin 44 viikkoa. Edelle vuoden katsojamäärissä meni Ere Kokkosen ohjaama Spede-tuotanto Professori Uuno D. G. Turhapuro. Elokuvan Mies, joka ei osannut sanoa ei tv-esityksessä 1977 ylittyi peräti 2 miljoonan katsojan raja, ja lähelle sitä päästiin myös uusinnassa 1980.
Elokuva myytiin Ruotsiin. Se esitettiin 1978 Neuvostoliiton keskustelevisiossa sen jälkeen kun siitä lehtitietojen mukaan oli poistettu ”joitakin raisuhkoja juopottelukohtauksia”. Elokuva esitettiin myös Lyypekin pohjoismaisilla elokuvapäivillä ja Budapestissa suomalaisen elokuvan sarjassa.
Päivälehtikritiikki oli kauttaaltaan myötämielistä. Mies, joka ei osannut sanoa ei nähtiin lämminhenkisen ja inhimillisen komedian tervetulleena aluevaltauksena. Erkka Lehtola (Aamulehti) puhui ”hyvällä maulla tehdystä komediasta”, joka tuo mieleen Aapelin. Paula Talaskivi (Helsingin Sanomat) puhui ”mainiosta sekoituksesta satua ja totta”. Sakari Toiviaisen (Ilta-Sanomat) mukaan elokuva onnistuu olemaan kirpeä, älykäs, ajankohtainen ja ennen kaikkea hauska. Heikki Eteläpää (Uusi Suomi) koki merkittävimpänä sen, että Jarva on varsin eriarvoisista aineksista pystynyt koostamaan erittäin yhtenäisen ilmaisullisen linjan. Toisaalta muistutettiin, että Jarvan tavoitteet eivät kenties olleet nyt yhtä korkealla kuin aikaisemmin. Lehdistössä oli vain muutama suoranainen soraääni Jarvan linjan vaihdoksesta. Suopea arvostelu ”tuntui mukavalta, sillä komedia on tekijälleen sikäli ongelmallinen, että harvoin siitä saa julkista kiitosta osakseen” (Kukkasjärvi).
Kritiikkiä on tullut Jarvan lähipiiristä. Peter von Bagh ei kannattanut koko elokuvan tekemistä. Jussi Kylätasku ei ollut tyytyväinen lopputulokseen, jota piti kaavamaisena ja kalseana. Jaakko Pakkasvirta ei innostunut Jarvan viimeisistä komedioista. Kari Nissisen mielestä Jarva ei osannut tehdä komediaa, omasi raskaan suomalaisen mielenlaadun.
Mies, joka ei osannut sanoa ei sai laatutukea. Tuomo Kattilakoski sai osittain tämän elokuvan ansiosta henkilökohtaisen elokuvataiteilijapalkinnon. Käsikirjoitustyöryhmä sekä Antti Litja palkittiin Jussi-palkinnoilla.
Luonnehdintoja elokuvasta
”Risto Jarva on palannut ohjaajanuransa alussa harrastamansa komedian pariin. Tulokset ovat nyt toista luokkaa. Vuosien mittaan hankittu taito ja keinojen hallinta näkyvät niin koko kuvassa kuin yksityiskohdissakin. Jarva toteuttaa Jussi Kylätaskun käsikirjoitukseen perustuvan tarinan perinteisellä komediatyylillä, selkeästi ja ihmiskuvauksen pohjalta samalla kun mukaan tulee myös sopiva annos tunnetta, menneen ja menemässä olevan elämänmuodon haikeutta. Antti Peipon kuvaus ja Markku Kopiston musiikki tukevat samaa asiaa. – – Yleiskuvan ainoana rikkeenä on paikoittainen turhan hidas vauhti.”
(Leo Stålhammar, Suomenmaa, 25.11.1975)
”Kaikesta painolastistaan huolimatta Mies, joka ei osannut sanoa ei on hauska elokuva. Sen huumori asetelmallisuudesta huolimatta ei ole pakotettua, sen henkilöt kliseemäisyydestään huolimatta tuntuvat varsin hyvin tavoittavan rennon elämäntunnun. Tämä kaikki johtuu siitä, että Jarva työryhmineen ei ole sortunut toteutuksissaan helpoimpaan ansaan. Hän on vastustanut houkutusta lisätä vauhtia kommelluksiin, niin kuin perinteisen farssin keinoihin kuuluu, vaan hän pikemminkin pyrkii hidastelemaan, saadakseen ilmaisuunsa mahdollisimman paljon pieniä tehosteita. Ja tämä toimii. Elokuvaan tulee sen rapsodisuuteen soveltuvaa verkkaisuutta, ja farssi muuttuu inhimilliseksi komediaksi, ja juonen pahimmat karikot eivät näy niin selvästi.”
(Markku Tuuli, Katso, 49 / 1975)
”Antti Litja tulkitsee pikku pastorin rakastettavan nahjusmaisuuden hyvin persoonallisella huumorilla ja charmilla. Kirsti Wallasvaara on raikas ja sensuellin pehmeä ja napakka ihan yhtaikaa hänen valittunaan. Jukka Sipilä lyö oman komiikkansa tutut – silti toki edelleen tuoreen tehokkaat – valtit pöytään kestohumalaisen maalarimestarin lähes mykässä roolissa. Matti Ruohola antaa rikkaan, niin ikään myös rikkaasti koomisen ilmeen Kakelle, hummailevalle kauppiaalle. Seela Sellan saunottaja ja Helena Notkosen Renlundska ovat ilmaisultaan elävän arkisia neiti- ja akkaihmisiä jne. Yleensä näiden ihmisten seurassa viihtyy, viihtyvyyden päällimmäisenä merkkinä on se, että monista olisi tahtonut tulla tietämään vielä enemmänkin.”
(Heikki Eteläpää, Uusi Suomi, 23.11.1975)
”Yleisönsuosion ohella se (Mies, joka ei osannut sanoa ei) palautti myös uskon suomalaiseen elokuvakomediaan taiteellisesti laadukkaammalla tasolla kuin mitä esim. Spede oli alaa vuosikymmenen hallinneena esittänyt. Elokuva muodostuu kaikesta juonellisesta teennäisyydestään huolimatta vaikuttavaksi inhimilliseksi komediaksi, mihin myös elokuvan näyttelijöillä oli huomattava osansa. Sen sijaan Jarvan ilmiselvä pyrkimys kaupunkikulttuurin kritiikkiin ja eräänlaiseen hätähuutoon tuolloin ajankohtaisen Puu-Vallilan puolesta ei oikein mene läpi.”
(Sakari Haapaniemi, Elokuvalehti Spektri, 1 / 1978)
”Mies, joka ei osannut sanoa ei ja sitä seurannut Loma eivät kuulu suosikkeihini, mutta eivät myöskään särkeneet pitkäaikaista uskoani Ristoon huumorin ymmärtäjänä. Ei komedia hänelle ollut vieras tai edellytyksetön alue, mutta koin niiden populismin jollain perusluontoisella tavalla Riston kannalta oudoksi elementiksi.”
(Peter von Bagh, Filmihullu, 1 / 1978)
”Monet kokivat hämmentävänä Jarvan uran hyppäyksen karheimmasta realismista (Yhden miehen sota) ”kevyimpään” komediaan (Mies, joka ei osannut sanoa ei). Sama tekijä oli varmasti kummankin elokuvan takana, sekä täydestä sydämestään että välttämättömyyden pakosta. Tuottajana, ohjaajana ja elokuvapoliitikkona hän oli käynyt läpi yhden miehen sodan: oli hävinnyt, vaan ei nujerrettu, lyöty mutta yhä pystyssä, ulospelattu jolla oli vielä rahkeissa varaa. Tämän sodan jälkeen hän oli mies joka ei voinut sanoa ei komedialle.
Monet näkivät Jarvan siirtymisen komediaan pelkkänä kaupallisena laskelmointina. Siinä vaiheessa – – oli kyllä pakko ruveta laskemaankin. Kernaasti uskoo myös niitä todistajanlausuntoja, joiden mukaan Jarva heikkojen yleisömenestysten ja komiteatyön romutuksen jälkeen halusi etsiä tukea yleisöltä ja näyttää että hän pystyi tekemään suuren yleisön elokuvia.
Mutta ennen kaikkea Jarva ratkaisua tehdessään ajatteli Filminorin toiminnan jatkuvuuden ja pitkäaikaisten työntekijöiden palkkojen, ammattitaidon ja toimeentulon turvaamista.”
”Juuri miljöö, vanha puutaloasutus ja sen ihmisläheinen elämänmuoto luovat sillan sadun maailmasta todellisuuteen. Miljöökuvauksella on ollut etuoikeutettu asema kaikissa Risto Jarvan elokuvissa. – – Elokuvassa Mies, joka ei osannut sanoa ei kaikki on miljöön kyllästämää: se määrittää ihmisten aseman ja heidän ominaispiirteensä. – – Elokuva muistuttaa ihmiskeskeisen elämänmuodon ja katoamassa olevan ympäristön korvaamattomista arvoista ja viittaa ihmisarvoisen elämän mahdollisuuteen myös tulevaisuudessa, kaupunkisuunnittelun yhdenmukaistavasta ja vinouttavasta jyrästä huolimatta. Kaupungissa on tulevaisuus ja Asuminen ja luonto ovat saaneet vastineensa näytelmäelokuvan puolella.”
”Komedia ja ”vakava sanoma” on pyritty limittämään elimellisesti yhteen, mutta aivan loppuun saakka tämä ei ole onnistunut, ja joissakin vaiheissa pyrkimykset lyövät toisiaan korvalle. – – Huumori on rakennettu sisään koko lähestymistapaan ja sopivin välein sen annetaan purkautua sanallisina vitseinä tai tilannekomiikkana tai molempien yhdistelmänä. Tekijät ovat selvästi hakeneet aivan omaa komedian rytmiään, jossa maalaileva ja mietiskelevä ote korvaisi ulkoisen vauhdin ja toiminnan. Koomiset vedot on pyritty sulauttamaan tähän tietynlaiseen alaviritykseen mahdollisimman paljon samassa hengessä ja tyylilajissa, niin etteivät ne hyppäisi silmille kokonaisuudesta. Tyylin yhtenäisyys ja omaleimaisuus ovat tästä varmasti voittaneet, kun taas komedian tehossa ja terässä on hävitty.”
”Loppujakso huipentaa ja yhdistää läpi koko elokuvan kulkevat aiheet ja kehittelyt. Ongelmallisuus tässä kuten koko elokuvassa liittyy rytmitykseen farssikäänteiden ja tunnelmoinnin kesken sekä henkilögallerian laajuuteen ja tyyppimäisyyteen.”
”Lähes taianomainen on lyhyt kohtaus, jossa maalari, talonmies ja pultsari musisoivat yhdessä seesteisenä iltapuhteena: siinä on kaunis ilmaus yhteishengestä ja katoavasta elämäntavasta samalla kun se välittää jotain sanoin kuvaamatonta.”
”Antti Litjalle Mies, joka ei osannut sanoa ei oli toinen läpimurto. Tässä hän loi omaleimaisen ja supisuomalaisen komediahahmonsa, jota hän sitten hyvällä menestyksellä muunteli ja kehitteli edelleen Jarvan kahdessa seuraavassa elokuvassa. Litjan Aimo Niemi on peruskansallinen tyyppi, ujo jurrikka, hämmentynyt naisten edessä, eksyksissä maailmassa tavalla joka hipoo eksistentialistista kommenttia. Viattomuudessaan ja epäkäytännöllisyydessään hän on outo lintu kaikkein tavanomaisimmissa askareissa ja tilanteissa, tehokkuusajattelun kyynärpäätaktiikan sisäistäneiden, harhakuvattomien lähimmäistensä joukossa. ”Aimo Niemen rooli on hahmo jonka saan aika helposti esiin”, Litja itse kertoo. ”Olen sitä teatterissakin jonkin verran viljellyt; semmoinen nahjusmainen, kömpelö, saamaton ihminen. – – Linja löytyi siten, että minä yleensä ehdotin tai kysyin, että sopiiko niin tai näin ja Risto sitten sanoi juu tai ei.”
Heikkouksineenkin Mies, joka ei osannut sanoa ei onnistuu välittämään tunteen, atmosfäärin ja näkemyksen. Sen ihmiset ovat pilapiirrostasoa, mutta elokuvasta suodattuva tunne on kaukana ylemmyydentunnosta tai halveksunnasta näitä ihmisiä kohtaan; siitä henkii ymmärtämystä inhimillisyyden kaikkia esiteltyjä muotoja ja muunnelmia kohtaan. Nämä ihmiset saattavat olla kaukana täydellisestä: he juopottelevat, laiskottelevat, pettävät, valehtelevat, juoruavat, huijaavat ja tekevät kukin omia omituisuuksiaan, mutta juuri siksi heidät tunnistaa joltakin särmältään eläviksi.
Mies, joka ei osannut sanoa ei jalostaa kotimaisen elokuvan piintyneen perinteen, alkeellisen puskafarssin ainekset uudelle tasolle tuomalla peliin oikeat annokset älyä, makua, myötätuntoa, herkkyyttä ja kontrollia. Toisaalta syvä sitoutuminen aiheeseen puuttuu, tekijät välttävät ottamasta esimerkiksi romanttisia kehittelyjä aivan vakavasti: lähestymistapa säilyy viileänä, nokkelana, etäisesti havainnoivana. Kysymys on tekijöiden ja yleisön yhteisleikistä, tasavertaisuuden pohjalta. Jarvan elokuva ei lähde liikkeelle yleisön aliarvioinnista, vaan yleisön kunnioituksesta eikä se toteuta sellaista älyn ja tunteen riistoviljelyä mikä enimmäkseen on leimannut kotimaista elokuvafarssia. -70-luvun puolivälissä Mies, joka ei osannut sanoa ei palautti suomalaiselle elokuvakomedialle olemassaolon oikeudet, `normaalin paperit´.”
(Sakari Toiviainen, Risto Jarva, 1983)
”Mies, joka ei osannut sanoa ei -elokuvan ja Loman Aimo Niemi sekä Jäniksen vuoden Kaarlo Vatanen liittävät Jarvan luontevasti elokuvakomedian suureen perinteeseen – –
Jarvan kehitys urbaanien aiheiden ensin optimistisesta, sitten yhä kriittisemmäksi käyvästä tarkastelijasta hieman alakuloisten komedioiden tekijäksi ei ole vaikea hahmottaa. – –
Jarvan pitkät `vakavat´ elokuvat Työmiehen päiväkirja, Ruusujen aika, Bensaa suonissa ja Kun taivas putoaa… kertovat ohjaajansa urbaanin optimismin vähittäisestä rapautumisesta. – –
Erikoista kyllä, Risto Jarva tarvitsi komedian keinoja viedäkseen päätökseen sen kritiikin, jonka hän näin oli aloittanut. Mies, joka ei osannut sanoa ei räväyttää Jarvan uraa seuranneiden katsojien eteen paradoksin: se vapaus ja itsensä toteuttaminen, jonka piti olla mahdollista juuri uuden, ihmisläheisen urbanismin puitteissa, voikin nyt toteutua vain, jos kaupunki kieltää oman olemuksensa ja suostuu elämään osittain maaseutuna, pienten kylien kokonaisuutena – –
Miksiköhän Jarva antoi komediansa päähenkilölle juuri puolittain amerikkalaisen identiteetin? Olivatko hänen mielessään eräät amerikkalaisten elokuvien miehekkäät ja vahvalla sosiaalisella omallatunnolla varustetut irlantilaispapit; vai halusiko hän tällä valinnalla vain antaa Aimo Niemelle ripauksen sitä suoruutta, naiiviutta lähentelevää rehellisyyttä ja luottamusta ihmisten hyvyyteen, joista vaikkapa jonkun James Stewartin perusamerikkalaisimmat hahmot on tehty?
Tällaisena avoimena ja lapsenomaisen ystävällisenä hahmona Aimo Niemi kannattaa mainiosti sitä vaatimatonta komediallista juonta, jonka varaan elokuva rakentuu. – –
Mies, joka ei osannut sanoa ei tuo monin tavoin mieleen kesäteatterin, ei vähiten tyyliteltyjen henkilöhahmojensa ja leppoisan tilannekomiikkansa vuoksi. Tyylilajiltaan se on hyvänolon komediaa, jonka juuret teatterin historiassa voisi löytää jostakin 1700-luvun englantilaisesta sentimentaalisesta komediasta – – Siinä on farssin piirteitä, mutta viime kädessä se ei näytä kuitenkaan tähtäävän niinkään meluisan naurun aikaansaamiseen. Pikemminkin sitä voisi luonnehtia iloiseksi elokuvaksi, joka pyrkii kasvattamaan katsojien luottamusta ystävyyden sävyttämän yhteiselon mahdollisuuteen.”
(Olli Alho, teoksessa Suomen kansallisfilmografia 8, 1999)