Sijainen (työnimeltään Poika joka ei hymyillyt) oli kuin maanjäristys tullessaan ensi-iltaan. Sen henkilökohtaisuuden aste oli ainutkertainen. Sijainen on omana aikanamme ainoa tietämäni alle puolituntinen elokuva, joka on pyörinyt kaupallisen elokuvateatterin (juuri edesmenneen Aito Mäkisen hallinnoima Diana) päivittäisessä ohjelmistossa omana matineaohjelmanaan yksin, ja vetänyt täysiä saleja.
Sijaisen erityisyys on moninkertaista. Peippo tekee siinä oman itsensä, lapsuutensa, perheensä ja äitinsä psykoanalyysin (oman psykiatrinsa avulla). Hän avaa yksilöiden ja perheiden vaietun historian, elinikäisten traumojen lähteen, kipupisteen joka tavallisesti jää ihmisen elämässä ikuisesti avaamattomaksi ja piiloon, vaikka sen läpikäyminen olisi ratkaisevan tärkeää itseymmärrykselle ja tulevaisuudelle. Äärimmäisen omakohtaisen yksityisen tason Peippo onnistuu yhdistämään Suomen yleiseen historiaan, uskonnon ja sotien vaikutukseen, kansalliseen patologiaan, ja luo näin samalla eräänlaista kollektiivista psykoanalyysiä. Avaimena on vanhempien omaksuman kasvatusmallin kautta tapahtuva taudin siirto, sijaisuus.
Peippo kertoo seitsemästä ensimmäisestä elinvuodestaan. Hänellä on ollut käytössään perheen tuon aikaisia valokuvia, piirroksia ja kaitafilmiä, mikä on käytännön aineistona mahdollistanut elokuvan. Tämän asteinen kuvamateriaalin ja selostustekstin totaalisen intiimi ja henkilökohtainen yhteensulautuminen on poikkeuksellista. Hän teki tämän elokuvallisen tutkimusmatkan itseensä ja juuriinsa aivan viimeisinä elinvuosinaan, sairastaessaan terminaalista syöpää, jota piti kantamansa sijaisuuden johdonmukaisena ilmentymänä.
Psykiatri Martti Siirala on todennut Peiposta ja Sijaisesta: ”Kielen, elokuvallisen ilmaisun, löytyminen hänen ahdingolleen oli ihmeellinen tapahtuma. Se ei tapahtunut heti eikä nopeasti. Mutta kun sen lävitse oli kuljettu, hänellä alkoi olla oma elämänhistoria. Ahdinko tuli yhä enemmän sanoiksi, kieleksi ja kuviksi, joilla on yhteisesti ymmärrettävä merkitys. Peippo sanoi, että hänen viimeiset kuukautensa olivat hänen elämänsä parhaat, koska hänen suhteensa omaan itseen ja elämäänsä oli jotenkin ratkaisevasti käynyt ei-kuolleeksi.”
Sijainen sai elokuvatuotannon laatutukipalkinnon. Se voitti Tampereen elokuvajuhlilla 1989 kotimaisen kilpailun pääpalkinnon ja Risto Jarva -palkinnon (jonka Peippo päätti jakaa leikkaaja Anne Lakasen kanssa). Se palkittiin myös parhaana lyhytelokuvana pohjoismaisella lyhyt- ja dokumenttielokuvafestivaalilla 1990 ja sai kunniamaininnan ranskalaisella Cinéma du Réel -festivaalilla 1990.
– Markku Varjola (2017)
ohjaus ja kuvaus Antti Peippo
käsikirjoitus Martti Siirala ja Antti Peippo
äänitys Timo Linnasalo
leikkaus Anne Lakanen
musiikki Antti Hytti
kertoja Jukka-Pekka Palo
24 min.