PIRJO HONKASALO – mestariohjaajan fiktioita Cinema Orionissa 14.3. – 4.4.2022

Pirjo Honkasalo tunnetaan ennen kaikkea poikkeuksellisen persoonallisena dokumentaristina, mutta hänellä on myös laaja fiktioelokuvien tuotanto. Yhdessä Pekka Lehdon kanssa ohjatut Tulipää (1980) ja Da Capo (1985) edustavat aikansa komeinta suurelokuvaa, kun taas Tulennielijä (1998) ja Betoniyö (2013) intiimimpää kerrontaa. On kyse sitten traagisesti virittyneistä taiteilijamuotokuvista tai sielua viiltävistä sisaruuskuvauksista, Honkasalo etsii elokuvissaan aina tietä syvälle ihmisen sisimpään. DocPointissa nähtyä Honkasalon dokkareiden retrospektiiviä jatkaa nyt Cinema Orionissa nähtävä Pirjo Honkasalon neljän fiktioelokuvan sarja.

14.3. klo 17 BETONIYÖ (Pirjo Honkasalo, Suomi, 2013, 96 min, K12)

Pirkko Saision romaani Betoniyö ilmestyi vuonna 1981 ja siitä on tullut yksi aikakautensa tärkeimmistä syrjäytymisen kuvauksista. Honkasalon ja Saision yhdessä käsikirjoittama elokuva siirtää vaikuttavasti romaanin yhden vuorokauden tapahtumat elokuvaksi. Äiti (Anneli Karppinen) ja kaksi poikaa, veljekset Simo (Johannes Brotherus) ja Ilkka (Jari Virman), asuvat betonilähiössä. On painostavan kuuma kesäpäivä, isoveli-Ilkka on sekaantunut rikoksiin ja odottelee vankilaan lähtöä, Simo on irtautumassa murrosiästään, ympäristön antamat mallit maskuliinisuudesta ja väkivallasta alkavat viedä häntä kohti järisyttävää loppua. Honkasalo oli suunnitellut Betoniyön filmaamista toistakymmentä vuotta. Lopputuloksena monen mielestä tekijänsä mestarillisin työ. Peter Flinckenbergin mustavalkoinen cinemascope-kuvaus korostaa urbaania, unenomaista runoelmaa. Elokuva palkittiin useasti ulkomailla ja kotimaassakin kuudella Jussi-palkinnolla.

Sarjan avauselokuvan näytöksessä julkistetaan ohjaajan kunniatuoli. Ohjaaja on paikalla näytöksessä.

21.3. klo 17 TULENNIELIJÄ (Pirjo Honkasalo, Suomi, 1998, 104 min, K7)

Tarjoilija lähtee jatkosodan loppuessa saksalaisotilaiden perään ja jättää vastasyntyneet kaksostyttärensä näiden isoäidin hoivaan. Myöhemmin hän tulee hakemaan teineiksi kasvaneita lapsiaan mukaan kiertävään sirkukseensa. Honkasalon ensimmäinen itsenäisesti ohjaama näytelmäelokuva on hallittu syöksylaukaus uuteen tematiikkaan, lämpimänkipeisiin perhe- ja sisaruussuhteisiin. Se on suomalaisittain harvinaisen naisvoittoinen kuvaus sodan seuraamuksista. Tulennielijä merkitsi myös kahden merkittävän uuden näyttelijän läpimurtoa – sisaruksia näyttelevät Elena Leeve ja Elsa Saisio ovat sittemmin nousseet sukupolvensa huipuiksi. Tulennielijä palkittiin peräti kahdeksalla Jussi-palkinnolla (naispääosa, naissivuosa, kuvaus, leikkaus, musiikki, äänisuunnittelu, lavastus, puvustus).

28.3. klo 17 DA CAPO (Pirjo Honkasalo, Pekka Lehto, Suomi, 1985, 121 min, K12)

Armoitettu viultaiteilija Heimo Haitto (1925-1999) on innoittanut suomalaisia elokuvantekijöitä hyvinkin erilaisina aikoina. Toivo Särkkä teki lapsitähdestä harmittoman Pikku pelimannin jo vuonna 1939. Kun ihmelapsen elämäntarina oli aikuisuudessa saanut taakseen jo varsin yllätyksellisiä käänteitä, innoitti se uutta, vakavampaa lähestymistä elokuva-alalla. 1980-luvulle ominaista pelotonta taiteellisuutta henkeen ja vereen edustava Da Capo kasvaa haittomaisen Arto Arsin tarinasta yleisluontoisemmaksi kuvaukseksi hyväksikäytöstä ja menetetystä lapsuudesta. Nuorta Arsia esittää nuori viulistilahjakkuus Jan Söderblom, joka sittemmin on vaikuttanut laajasti muusikkona, kapellimestarina ja musiikkifestivaalien taiteellisena johtajana. Haiton opettajan Boris Sirpon roolissa Sergei Rippaksena nähdään Tarmo Manni, joka oli tekijöidensä mielestä ainoa mahdollisuus tehtävään. ”Kaunis elokuva, josta en tunnista itseäni”, totesi Haitto.

4.4. klo 17 TULIPÄÄ (Pirjo Honkasalo, Pekka Lehto, Suomi, 1980, 155 min, K16)

Algoth TietäväinenAlgot UntolaIrmari RantamalaMaiju Lassila… – millä nimellä hänet nyt parhaiten tunnemmekaan? Pirjo Honkasalo ja Pekka Lehto tarjoavat poikkeuksellisen muotokuvan kirjailijasta historian myllerryksessä, lähtökohtanaan Untolan omaelämäkerralinen teos Harhama (1909). Tulipää oli 28 vuoteen ensimmäinen elokuva, joka pääsi Cannesin filmifestivaalin viralliseen kilpailusarjaan. Se elävöittää harvinaisen runsaalla pieteetillä kymmenen vuoden kulttuurisen ajanjakson päättyen vuoteen 1918. ”Suomalainen mestariteos”, totesi Helsingin Sanomien Helena Ylänen.

RISTO JARVA -SEURA RIKOKSEN POLUILLA v. 1979

Risto Jarva -seuran perustamisessa tiiviisti mukana ollut elokuvakulttuurin moniottelija, Sodankylä-palkinnolla kesäkuussa kukitettu elokuvataiteen tohtori  Eeva Kurki muisteli yöttömässä yössä seuran alkutaipaleen kiinnostavia yksityiskohtia. Niistä historiankirjoihin ansaitsee tulla erityisesti Jean Renoirin Suuren illuusion levityksen eteen tehty hengenvaarallinen työ, josta ohessa Eevan kertomus: 

Toimintansa aluksi vuonna 1978 Risto Jarva -seura järjesti kansalaiskeräyksen, jotta Jean Renoirin Suuri illuusio (Le Grande Illusion, 1937) voitaisiin tuoda Suomeen uudelleen esitettäväksi. Rahaa kertyi jopa niin paljon, että Renoirin mestariteos saatettiin hankkia kaupalliseen levitykseen. Tuolloin keskellä Helsinkiä oli vielä elokuvateatteri, jonka ohjelmisto ei karttanut klassikkoja, Aito Mäkisen Diana Yrjönkadulla Erottajan puistikon vierellä. Ensi-ilta oli 27.7.1979.

Elina Katainen suunnitteli hienostuneen julisteen, joka saatiin painettua, mutta muuhun mainontaan markkoja ei enää riittänyt. Niinpä seuran silloinen sihteeri Eeva Kurki päätti ryhtyä joitakin viikkoja ennen ensi-iltaa omatoimiseen julisteiden levitykseen yhdessä elokuva-arkiston esityksissä Joukolassa kantakortteja myyvän tuoreen ylioppilaan, nykyisen Helsingin Yliopiston ruokakulttuurin professorin, Johanna Mäkelän kanssa.

Ensin käytiin ostamassa rautakaupassa tapettiliisteriä ja sopivat sudit. Sitten pantiin polkupyörät kuntoon, jotta tarvikkeet voitiin näppärästi kuljettaa julisteiden liimaamiskierroksella. Vielä oli suunniteltava reitti, jota varten jo ennakolta katsastettiin sopivia sähkökaappeja kantakaupungin alueella. Työ päätettiin tehdä aamuyöllä, koska julisteiden liimaajat tiesivät olevansa luvattomalla asialla, tosin eivät tarkemmin, mitä säännöstä tulevat rikkomaan. Aamuyö oli sikälikin hyvä aika, kun sekä auto- että jalankulkijaliikenne oli vähäistä.

Kierros aloitettiin Kaivopuistosta, jatkettiin Kauppatorin ja Kruunuhaan kautta Hakaniemeen, mistä Kaisaniemenkadun kautta ydinkeskustaan. Oli jo toiseksi viimeinen kohde työn alla Aleksanterinkadun ja Keskuskadun risteyksessä, jossa liimattiin Suurta illuusiota Litoniuksen talon puolella oleviin sähkökaappeihin.

Mutta työ keskeytyi, kun poliisiauto pysähtyi Stockmannin nurkalle ja nuoret konstaapelit nousivat tutkimaan tilannetta. Kohteliaasti he valistivat, että oltiin rikkomassa Helsingin kaupungin järjestyssäännön sitä ja sitä pykälää. Ottivat sitten henkilötiedot ylös ja ilmoittivat, että kuulusteluun tulee kutsu joko puhelimitse tai postitse. Eivät kuitenkaan takavarikoineet julisteita ja tarvikkeita, sillä eivät halunneet autoaan liisterein liata. Näin vielä viimeinen juliste saatiin paikalleen Ruotsalaisen teatterin kupeeseen, missä kaikki Keskuskatua etelään ajavat autot välttämättä sen joutuivat näkemään.

Kutsu kuulusteluihin Pikku Roobertinkadun poliisilaitokselle tuli parin päivän päästä. Paikalla oltiin hyvissä ajoin, mutta kuulustelu alkoi hieman myöhässä, koska kuulustelija vaihtui häkellyttävästi ylikonstaapelista komisarioksi. Kurki vanhempana ja vastuullisempana kutsuttiin ensin. Kuulustelu sujui asiallisesti, vaikka komisario X ihmettelikin, eikö Jarva-seuran hallituksen jäseniltä olisi mainosrahoja liiennyt, ettei luvattomaan toimintaan olisi tarvinnut ryhtyä. Lopuksi hän ilmoitti, että rangaistus tulee todennäköisesti olemaan sakko ja Kurjen nimikirjaan tulisi rangaistuksesta virallinen merkintä, koska hänen tuolloinen työantajansa Suomen elokuva-arkisto oli muuttunut valtion laitokseksi. Pöytäkirjan ulkopuolelle jäävänä tietona kuulustelija paljasti asian, joka selitti, miksi hän komisariona ryhtyi lievän rikkomuksen tekijöitä kuulustelemaan: hänen virkapukunsa oli ollut lainassa Jäniksen vuoden kuvauksissa.

Mäkelää ei nuoren ikänsä ja puhtaan rikosrekisterinsä vuoksi katsottu tarpeelliseksi kuulustella lainkaan. Parin tunnin päästä komisario X soitti Kurjelle arkistoon ja ilmoitti kaksi vaihtoehtoa rangaistuksen suorittamiseksi: joko sakko tai julisteiden poistaminen. Jälkimmäinen vaihtoehto oli tietysti itsestäänselvä valinta. Vielä käytiin neuvottelu, mihin mennessä sähkökaappien pitäisi olla illuusiottomia. Komisario ehdotti seuraavaa viikonvaihdetta maanantaiaamuun mennessä, mihin Kurki todenmukaisesti parahti, että junaliput maalle menoa varten on jo ostettuina.  Suopeasti komisario X tämän jälkeen antoi määräajan, joka ylsi ensi-iltaviikonlopun jälkeiseen maanantaiaamuun.

Klikkaa kuva suuremmaksi

Määräaikaa tiukasti noudattaen julisteiden liimaajat palasivat edeltävänä sunnuntaina jo iltayöstä rikospaikoille mukanaan tällä kertaa liuottimet ja puiset paistinlastat hellävaraisina raaputtimina. Komisario X oli näet ystävällisesti varoittanut amatööriliimaajia naarmuttamasta sähkökaappeja, jottei sähkölaitokselta singahtaisi vahingonkorvausvaatimusta, jos kiinni jäätäisiin, vaikka nyt oltiinkin luvallisilla asioilla. Niin ei käynyt, ja maanantaiaamuna 30.7.1979 Keskuskadulta saattoi taas kaartaa Erottajalle ilman illuusioita.

Mutta moni jatkoi loppukesän ja syksyn mittaan aina Dianaan asti. Suuren illuusion menestys oli huikea ja esitysviikkoja kertyi monenkertaisesti arvioitua enemmän. Rikos siis kannatti, eikä Kurjen nimikirjaankaan koskaan ilmaantunut rangaistusmerkintää. (EK)

Helena Ylänen arvosteli elokuvan HS:ssä 28.7.1979. (klikkaa kuva suuremmaksi)