Antti Peipon elokuva on kertomus Viaporina aiemmin tunnetusta Suomenlinnasta, jonka historia voidaan tiivistää sarjaan poliittisia ja sotilaallisia katastrofeja. Suomenlinnaa rakennettiin 1700-luvun puolivälistä lähtien turvaamaan Suomen etelärannikkoa hyökkäyksiltä ja todistamaan entisen suurvalta-Ruotsin jo murtunutta sotilasmahtia. Elokuvassa kerrotaan vanhoin piirroksin ja kuvin linnakkeen asukkaiden, sotilaiden ja vankien asemasta vaihtuvissa linnakkeen vaiheissa. Filmissä lomittuu mielenkiintoisella tavalla menneisyys ja nykypäivä, miten Suomenlinna on ollut vaihtuvien hallitsijoidensa poliittisen vallan symboli.
Lauri Anttila on kertonut kuvauksista: ”Eräs avainkuvauksia oli tuolloin kulku läpi armeijan vanhan varaston, jossa oli sikin sokin esineitä edellisestä sodasta. Koko tila oli pimeä ja kuin Brueghelin sokeat kuljimme kuvaten läpi pitkän kasarmin. Kannoin akkuja ja valaisin tilaa Antin ohjeiden mukaan. Valo kuori esiin pelottavia tai kiintoisia muotoja ja koko tilanne muistutti erästä [ – – Max] Ernstin työtä, jossa yömaisemassa on päiväkuvia, maalauksia kallioilla. Tämä oli kuitenkin paljon enemmän, todempi. Reaalisempi”. Viapori-elokuvaan tämän kuvauksen tuloksia ei käytetty. Mutta Enemmän kuin todellisuuden surrealistisia vaikkakin konkreettisia ilmentymiä Peippo etsi ja löysi vielä enemmän kertovia jälkiä. Anttila todistaa Peipon työtavasta: ”Hän huomaa Suomenlinnan seinien puhuvat naarmut, pelon ja välivallan mielettömyydessä syntyneet tai vielä erottuvat sodan jäljet, joita mykkien rakennusten kiviset silmät alati katsovat.”
Peippo sanoi olevansa sodan lapsi kuvien äärellä. Sotateeman huipentuma juuri tästä näkökulmasta toteutui 1979 Wäinö Aaltosen taideteokseen pureutuvassa elokuvassa Graniittipoika ja 1981 Helsingin sodan jäljistä valmistunut lyhytdokumentti Seinien silmät. Kuvataiteiden vaikutus Peipon elokuvavisioihin on selvää, sillä jo vuonna 1959 Peippo oli kirjoittanut Max Ernstin teoksesta ”Eurooppa sateen jälkeen”: ”Sodan aikana tehty kuva sisältää jotain, joka tuntuu todelta; on se. Rikottuja muotoja, palaneen katkua, raunion unikuvia. Ei minkäänlaista selkeää järjestystä ja kaiken yllä pala kylmää sinistä taivasta. Ja silti jotain voimakasta – lämmintä. Ymmärrystä.”
Viapori – Suomenlinna rakentui elokuvaksi valtapolitiikasta ja vallankäytön verisestä historiasta tekijän kameran tätä päivää esittelevien kuvien sekä toisaalta Ruotsin valtakauden gravyyreiden, keisariajan valokuvien ja vuoden 1918 uutisfilmikatkelmien kompilaationa. Suomenlinnassa tekijä etsiytyi ehkä ohjelmallisesti Resnais´n Yön ja usvan lähtökohtiin. Hän kohtasi linnoitusta kunnostavia työmiehiä, joille kohde oli historiaton rakennusprojekti. Tämä auttoi elokuvaajaa näkemään muurien ja holvien merkityksistä riisutun kulissiluonteen. Linnoituksen historian löytäminen ja inhimillistäminen elokuvan keinoin tuli tekijänä taka-alalle jättäytyvän Peipon ”resnaislaiseksi” tavoitteeksi.
Viapori sai Jussinsa 1972 parhaana dokumenttielokuvana. Sille oli myönnetty myös elokuvatuotannon laatutukea ja vuoden 1973 Tampereen elokuvajuhlilla se sai kunniamaininnan.
– Jari Sedergren & Ilkka Kippola
23 min.
ohjaus, käsikirjoitus ja kuvaus Antti Peippo
selostusteksti Antti Peippo ja Elias Härö
suunnittelussa mukana Lauri Anttila
äänitys Timo Linnasalo ja Matti Kuortti
leikkaus Timo Linnasalo ja Antti Peippo
selostaja Elias Härö