Dag eller natt / Day or Night / Jour ou nuit / Tag oder Nacht
Työnimi: Made in Finland
Maa: Suomi
Valmistumisvuosi: 1962
Ohjaus: Risto Jarva, Jaakko Pakkasvirta
Tuotanto: Elokuvaosakeyhtiö Filminor
Näyttelijät
Eino Krohn (professori Sedano)
Elina Salo (opettajatar Mattila, ”Aino”)
Ismo Kallio (Mr. Lang, professori Sedanon assistentti)
Numidia Vaillant (Numidia Vaillant, professori Sedanon sihteeri)
Aulikki Tarnanen (korpitalon tytär)
Lauri-Juhani Ruuskanen (tulkki)
Kerttu Krohn (kunnanvaltuuston puheenjohtajan vaimo)
Leo Jokela (kauppias)
Kalevi Pakkasvirta (urheiluohjaaja)
Yrjö Sutinen (kunnanvaltuuston puheenjohtaja)
Väinö Hokka (kaupan asiakas)
Juho Peltonen (korpitalon isäntä)
Toivo Martikainen (rovasti)
Jaakko Pakkasvirta (kertoja)
Muut esiintyjät
Peter von Bagh (poika taidenäyttelyssä)
Risto Jarva (puumalalainen)
Kari Nissinen (poika taidenäyttelyssä)
Raimo Oksa (kiekonheittäjä)
Matti Paavilainen (valokuvaaja)
Kari Rydman (haastattelija)
Martti Saarikivi (poika juhannusjuhlissa)
Jaakko Ylinen (mies Kappelissa)
Kalle Kotro
Harri Leppänen
Mauri Metso
Helli Noponen
Väinö Nygren
Juhani Nyman
Albin Pulkkinen
Saara Pulkkinen
Lasse Saarikko
Tatu Sorjonen
Pertti Summanen
Sinikka Sutinen
Kari
Taisto
Tekijät
Ohjaus: Risto Jarva, Jaakko Pakkasvirta
Tuotanto: Juhani Kolehmainen, Risto Jarva, Jaakko Pakkasvirta
Käsikirjoitus: Risto Jarva, Jaakko Pakkasvirta
Dialogi: Pentti Saarikoski
Selostusteksti: Markku Lahtela, Jaakko Pakkasvirta
Kuvaus: Reijo Lås, Pertti Maisala, Juhani Savolainen
Leikkaus: Risto Jarva
Äänitys: Heikki Kalli, Lasse Hjort, Tuomo Kattilakoski
Musiikki: Kari Rydman
Puvut: Saimi Salonen, Jarmo Maunula
Naamiointi: Riitta Kolehmainen
Kuvaussihteeri: Hilkka Pyysalo
Järjestäjät: Ove Tallberg, Martti Saarikivi, Kalevi Pakkasvirta, Erkki Summanen
Kuvausapulainen: Martti Saarikivi
Väriasiantuntija: Kari Nissinen
Synkronointi: Flego Kaukolehto
Taideteollisuusnäyttely: Markku Annila
Dialogin käännös englanniksi: Janet Kolehmainen
Alkutekstit: Kari Nissinen
Musiikki
”Marietta”
Sävellys: Kari Rydman
”Juhannuspolkka”
Sävellys: Kari Rydman
”Jazz-fuuga”
Sävellys: Kari Rydman
”Puumala-calypso”
Sävellys ja sanoitus: Numidia Vaillant
Esittäjä: Numidia Vaillant
”Aguas silenciosas / Hiljaiset vedet”
Sävellys ja sanoitus: Numidia Vaillant
Esittäjä: Numidia Vaillant
”Palo bonito / Kaunis keppi”
Sävellys ja sanoitus: Numidia Vaillant
Esittäjä: Numidia Vaillant
Tekniset tiedot
Kesto: 91 min.
Ruotsinkielinen versio: 75 min.
Ulkoministeriön versio: 42 min.
Värillisyys: väri
Kuvasuhde: 1 : 1.66
Filmimateriaali: Eastmancolor
Tuotantotiedot
Kuvausaika: 30.5.1962 – lokakuun alku 1962
Tuotantokustannukset: 20 927 454 vmk
Laboratorio: Suomi-Filmi Oy
Äänimenetelmä: Aga-Baltic
Äänitysstudio: Filmi-Ääni Oy, Akkuteollisuus Oy (Elektrovox), Suomi-Filmi Oy
Esitystiedot
Ensi-ilta Helsingissä: 23.11.1962 (Kaleva, Kino Palatsi)
Elokuvateatterilevitys: Suomi-Filmi Oy
Lyhyen version levitys: Ulkoasiainministeriö
Ruotisinkielisen version ensi-ilta Helsingissä: 28.12.1962 (Astra)
Esitysoikeudet:
Filminor Oy:n konkurssipesä, Pinomaa / Takkinen (elokuvateatterit, 16 mm filmi, video, insertit)
MTV Oy (televisio)
Ulkoasiainministeriön lehdistö- ja tiedotustoimisto (lyhyt versio, 16 mm filmi)
Tarkastustiedot
Veroluokka: Verovapaa
Ikäraja: Sallittu lapsille (S)
Elokuvan taustaa
Teknillisen Korkeakoulun Ylioppilaskunta täytti 90 vuotta vuonna 1962, ja tapahtumaa päätettiin juhlistaa tuottamalla kokoillan elokuva. Risto Jarva halusi ensimmäisessä pitkässä elokuvassaan käsitellä suomalaista mytologiaa ja todellisuutta kepeällä ironialla, samantapaisella kuin Frank Tashlin amerikkalaista aihepiiriä.
Sysäyksenä toimi myös teekkarien Sampo-musikaali, jonka yhtenä tavoitteena oli tutkia kansallishenkeä ja suomalaista minuutta, tuoda esiin suomalaiskansallista perinnettä ja kulttuuria tavalla joka olisi mielekäs myös kansainvälisesti. Jarva oli ohjannut aiheesta lyhytelokuvan Teekkarien tempaus Spexi Sampo (1960).
Yöhön vai päivään vaikuttivat myös teekkari Jaakko Ylisen lyhytelokuvat Maisema ja Maisema 2, mikä tunnustetaan alkuteksteissäkin, joissa kiitetään niiden saavutuksia suomalaisen luonnon arvojen uudenlaisina hahmottajina.
Filminorin lehdistötiedotteessa kerrottiin elokuvan tarkoituksesta: ”Valmistaa suomalainen, suomalaista yleisöä kiinnostava elokuvakomedia, sisällyttää siihen useita suomalaisen elokuvan käyttämiä teemoja mutta pyrkiä käsittelemään niitä uudella ja tuoreella tavalla, usein parodioiden. Näin voitaisiin tutkia suomalaisen elokuvan tyylikysymyksiä ja mahdollisuuksia sekä herättää kiinnostusta siinäkin yleisössä, joka tuntee ennakkoluuloja kotimaista elokuvaa kohtaan. Erikoisen tärkeänä nähtiin uusien ilmaisukeinojen kokeileminen suomalaisella maaperällä ja teknillisen tason parantamismahdollisuuksien tutkiminen.” Tavoitteena oli myös ”etsiä mahdollisimman rohkeasti kontakteja jopa niin että elokuvaa voitaisiin levittää ulkomaille. Sen vuoksi suomalaisen maiseman ja ihmisen kuvaus sisällytettiin ohjelmaan siinä muodossa kuin sen voisi arvella kiinnostavan ulkolaista yleisöä.”
Elokuvaprojekti suunniteltiin (lähinnä rahoituksen järjestämiseksi) jatkamaan Teknillisen Korkeakoulun Ylioppilaskunnan muutamaa vuotta aikaisempaa Vienti turvaa tuotannon -tempausta, jonka tuloksena oli mm. ilmestynyt suomalaista teollisuutta ja tuotantoa esittelevä kirja Made in Finland. Tämä oli myös elokuvan työnimi.
Hanketta varten perustettiin Elokuvaosakeyhtiö Filminor. TKY nimitti valvontaryhmän seuraamaan projektin edistymistä ja taloutta; tämän filmitoimikunnan puheenjohtajaksi tuli TKY:n puheenjohtaja Pekka Rytilä.
Risto Jarvan rinnalle toiseksi ohjaajaksi tuli Ylioppilasteatterin johtaja Jaakko Pakkasvirta, jonka kanssa Jarva oli jo tehnyt yhteistyötä lyhytelokuvissa Sampo ja Työtä ylioppilasteatterissa (1961) ja joka oli syntynyt samana vuonna kuin Jarva (1934). Jarva vastasi ohjaajien välisessä työnjaossa kuvallisesta suunnittelusta ja Pakkasvirta näyttelijäohjauksesta.
Yhteen pääosaan kiinnitettiin Turun yliopiston kirjallisuuden professori Eino Krohn, näyttelijä Heidi Krohnin isä. Ammattinäyttelijöitä edustivat Ismo Kallio ja Elina Salo, pienessä osassa myös Leo Jokela. Pariisissa asuva kuubalainen musiikkitaiteilija Numidia Vaillant oli Elina Salon löytö.
Kuvaaja Reijo Lås lainattiin Suomi-Filmistä vastaamaan kuvauksen teknisestä tasosta. Hän oli kuvannut yhden pitkän elokuvan, värielokuvan Nuoruus vauhdissa (Ohjaus: Valentin Vaala. 1961). Muut kuvaajat, teekkarit Pertti Maisala ja Juhani Savolainen osallistuivat Jarvan kanssa kuvallisen ilmaisun rakentamiseen. Värejä tutkittiin jo ennen kuvauksia, väriasiantuntijana teekkari Kari Nissinen. Värit kohottivat tuotantokustannuksia huomattavasti.
Selostustekstin kirjoittivat Markku Lahtela ja Pakkasvirta. Pentti Saarikoski kirjoitti vuoropuhelun ja lopussa kerrotun legendan Pohjolan naisista. Elokuva tehtiin ilman lopullista käsikirjoitusta. Sateinen kesä vaikeutti filmauksia. Jaakko Pakkasvirran mukaan sää ja tekijöiden tuotannollinen kokemattomuus vahingoittivat kunnianhimoisen elokuvan lopputulosta. Pakkasvirta näytteli miespääosaa Maunu Kurkvaaran elokuvassa Meren juhlat (1963), jota kuvattiin osittain samana kesänä.
Yön vai päivän yhteydessä kuvatusta materiaalista syntyi myös kaksi lyhytelokuvaa: Torstai – eläviä kuvia Suomen kesästä (1963) ja Kitka (1963).
Yötä vai päivää ei yksittäisiä esityksiä lukuun ottamatta levitetty ulkomailla alkuperäisessä muodossa. Ulkoministeriön tilauksesta siitä leikattiin vuonna 1963 Suomen valtion PR-tarkoituksiin 42 minuutin mittainen versio, josta otettiin 20 englanninkielistä, viisi ranskan- ja viisi saksankielisellä selostuksella varustettua 16 mm:n filmikopiota levitettäväksi eri maiden Suomen lähetystöjen kautta.
Elokuvan juoni
Ikääntyvä professori Sedano, hänen nuori ja vetreä assistenttinsa Mr. Lang ja afrikkalaissukuinen sihteerinsä Numidia Vaillant saapuvat Unescon toimeksiannosta Suomeen tutkimaan vanhaa, alkuperäistä kansallista kulttuuria. Seurue asettuu kaupunkikierroksen ja risteilyn jälkeen Puumalaan, jossa tutustuu tulkin avulla suomalaiseen maalaiselämään ja kansantapoihin. Professori kokee romanssin nuoren paikallisen opettajattaren kanssa. Assistentti eksyy vaellusretkellään luontoon, kunnes pääsee lempimään korpitalon tytärtä. Opettajattaren lumoissa oleva professori etääntyy tieteellisestä tutkimustyöstä. Vierailu huipentuu juhannusjuhliin ja sen pakanallisiin rituaaleihin ja lemmenleikkeihin.
Elokuvan vastaanotto
Elokuvan kutsuvierasnäytöksessä Kino-Palatsissa oli läsnä presidentti Urho Kekkonen puolisoineen, mikä kruunasi Risto Jarvan pitkän debyyttiohjauksen.
Elokuva ei ollut yleisömenestys. Yleisö suosi tuona vuonna elokuvia Tähdet kertovat, komisario Palmu (Ohjaus: Matti Kassila), Kuu on vaarallinen (Toivo Särkkä), Pikku Suorasuu (Edvin Laine), Älä nuolase… (Aarne Tarkas) ja Kun tuomi kukkii (Åke Lindman). Nuoren polven ohjaajien pienyhtiöille tekemät työt kiinnostivat suurta yleisöä vähemmän.
Arvostelijoiden vastaanotto oli jakautunut. Osalla heistä oli ilmeisiä vaikeuksia suhtautua tällaiseen dramaturgisesti outoon essee-elokuvaan, jossa ei ole yhtenäistä tapahtumasarjaa, joka on siis vain puoliksi juonielokuva. Sen tyylilaji herätti hämminkiä. Elokuvan itseironiaa ja parodiaa ei aina nähty johdonmukaisena tai selkeänä, kun siinä toisaalta viljeltiin tunteilua, romantiikkaa. Elokuvassa nähtiin epätasaisuutta. Henkilökuvaus, draama ja näyttelijäsuoritukset saatettiin kokea ohuina tai olemattomina. PR-ihmisten tasolla Suomi-kuvaa ei pidetty aivan sopivana ulkomaan levitykseen. Puumalassa, jossa suuri osa elokuvaa kuvattiin paikallisten avustuksella, reaktiot olivat sekavat.
Yön vai päivän luonnonkuvausta ja värejä kehuttiin. Elokuva herätti nuoren polven kriitikoissa innostusta uudella lähestymistavallaan, vastapainona vallitsevalle vanhan koulun ilmaisulle, ja myös tuloksillaan. Peter von Bagh ja Mika Suvioja vertasivat ohjaajien työtä jopa Nyrki Tapiovaaraan. Mikael Fränti Kajaanissa oli haltioitunut. Elokuva siis synnytti polemiikkia.
Yö vai päivä sai valtion elokuvapalkinnon. Reijo Lås sai elokuvasta värikuvaus-Jussi-palkinnon.
Elokuva osallistui Lyypekin pohjoismaisille elokuvapäiville vuonna 1963. Se esitettiin myös Pariisin Kinemateekissa vuonna 1966 (pitkänä versiona), ilman mainittavaa menestystä.
Yö vai päivä on jäänyt jossain määrin Jarvan myöhempien elokuvien varjoon, mutta se on saatettu kokea merkittävänä avauksena, uuden ajan airuena, joka on säilyttänyt alkuperäistä viehätystään.
Luonnehdintoja elokuvasta
”Yö vai päivä – suuri värielokuva ulkolaisen tutkijaryhmän seikkailuista valoisten kesäöiden Suomessa”
”Tällainen on Suomi ulkomaalaisen silmin: rakkauden, leikin, elävän veden ja alkuperäisen luonnon maa.”
(Elokuvan mainoslauseita)
”Yö vai päivä on välittömästi oma elokuva. Kaikesta huomaa, että tekijät ovat rakastaneet filmiään. Sen vuoksi on tehty työtä, siinä on ollut takana sekä taiteellista hahmottamiskykyä että teoreettista ja käytännöllistä osaamista.”
(Inkeri Lius, Suomen Sosialidemokraatti, 26.11.1962)
”…raikkaasti epäsovinnainen työ ja jo sellaisena ennennäkemätön, lisäksi se värielokuvana on tavattoman kiinnostava ja sisältää aivan uutta, kunnianhimoista, mutta myös tuloksiltaan hienoa suomalaisen luonnon väreissä tulkintaa. Vasta tästä voisi oikeastaan sanoa taiteellisetkin vaatimukset täyttävän suomalaisen värielokuvan alkavan.”
”Kokonaisvaikutelman voi siepata suoraan hevosen, anteeksi selostajan suusta: viihtyisää irrallisuutta.”
(Heikki Eteläpää, Uusi Suomi, 25.11.1962)
”Huomasin hymyilleeni suopeasti miltei kaiken aikaa katsoessani elokuvaa Yö vai päivä. Se oli leikkiverinen ja lystikäs – tai teekkarimielistä tekijäkaartia muistaen – vecculi matkailuelokuva Suomesta. Siinä on tavoitettu jotakin, jota vanha ystävämme Konsta Pylkkänen saattaisi nimittää siniseksi ajatukseksi.”
(pakinoitsija Simppa, Suomen Sosialidemokraatti)
”On harhakuvitelma, että ulkomaalaiset tietäisivät Suomesta niin paljon että käsittäisivät elokuvan itseironian – ei, Yön vai päivän jälkeen monet turistit saattaisivat ilman muuta ryhtyä kyselemään yhteissaunoja, halukkaita tyttöjä ja pontikkapystöjä.”
(Suomen Matkailijayhdistyksen ulkomaanosaston päällikkö, elokuvakriitikko Bengt Pihlström, Nya Pressen, 26.11.1962)
”Mutta missä on skandaali? Pontikkakannussa, kieriskelyerotiikassa, yhteissaunomisessa. Me pohjan perien mau-mau-kansa emme saa tunnustaa itsestämme mitään sellaista. Meitä voidaan vielä luulla primitiivisiksi.”
(Jaakko Tervasmäki, Ylioppilaslehti, 8.12.1962)
”- – se on suorittanut hyvin tärkeätä työtä murtaessaan suomalaista elokuvamytologiaa täydellisen tahattomuuden ja pimeyden keskeltä tietoiselle tasolle.”
(Peter von Bagh, Ylioppilaslehti, 2 / 1963)
”Ensimmäistä kertaa suomalaisessa elokuvassa Yössä vai päivässä on oivallettu jotain myyttien luonnosta elokuvakerronnassa. Mutta tämä filmi on muutenkin uusi, ennen kaikkea rikkaitten, ilmaisevien kuviensa vuoksi. Epäilemättä tästä elokuvasta voi poimia hataruuksia, mutta ennen kaikkea meikäläisittäin ainut- ja ensikertaisia ansioita.”
”Yötä vai päivää voinee pyrkimyksiltään sanoa impressionistiseksi luonnonrunoelmaksi. Roolijako on tähän mennessä ilmoitettu väärin. Siis: pääosissa ovat vesi, metsä, sininen, vihreä ja kameran liike, sen asemien vaihtelut.”
(Eero Tuomikoski, Kauppalehti, 4.12.1962)
”Vuosikaudet on itketty suomalaisen filmin tilaa. Nyt on tehty elokuva joka paitsi, että se on hieno ja elävä taideteos, antaa myös huimaavia lupauksia tekijöidensä (ohjaajina Risto Jarva ja Jaakko Pakkasvirta) kyvyistä elokuvaohjaajina. Yö vai päivä kertoo senlaatuisesta osaamisesta ja elokuvakielen teorian taitamisesta, ettei sellaista ole nähty sitten Nyrki Tapiovaaran.”
(Mika Suvioja, Lahti, 27.11.1962)
”Yötä vai päivää, unta vai todellisuutta, lintu vai kala? Ei mitään näistä. Pikemminkin valitettavaa itsekritiikin puutetta, tarkoitetusta itseironiasta huolimatta. Jos on pakko puhua ”uudesta aallosta”, niin siitä vastaavat edelleen Kurkvaara ja Ruutsalo.”
(Henry G. Gröndahl, Hufvudstadsbladet, 25.11.1962)
”Suomalaisen elokuvan historiaan Yö vai päivä jää ensimmäisenä tietoisena ja merkitsevänä yrityksenä rikkoa ilmaisun, ihmiskäsityksen ja mytologian kliseitä. Siinä yhdistyivät monet raikkaat modernismin virtaukset jotka vaikuttivat -60-luvun alun kulttuurielämässä eri taiteiden alueilla. Samalla siinä on tuulahdus kansainvälisen, etenkin ranskalaisen elokuvan ’uutta aaltoa’, joka omalla tahollaan oli jo pystynyt esittämään haasteen sovinnaisen ilmaisukielen, raskaan kaluston, tähtikultin ja studiojärjestelmän jähmettämälle tavalle tehdä elokuvaa.
Yön vai päivän monet ainekset jäävät epäilemättä alkioasteelle, mutta jo ideansa, rakenteensa ja hahmotuksensa rohkeudessa ja kunnianhimoisuudessa se on edelleen hämmästyttävä ilmiö. Ehkäpä vain nuoret, intomieliset, liiasta vastuusta osattomat ihmiset pystyvät tekemään tällaisen elokuvan. Siinä on elämäniloa, leikkimieltä, älyllistä liikkuvuutta, tekemisen kepeyden tunnetta, jollaista ei löydy -70-luvun suomalaisesta elokuvasta, eikä aikaisemmastakaan kuin korkeintaan jollakin Nyrki Tapiovaaralla. Ehkä Yötä vai päivää ei lainkaan pitäisi tarkastella perinteisenä ’juonielokuvana’ tai ’draamana’: se on enemmän esseistinen elokuva ideoista kuin ihmiskuvausta, enemmän hilpeää tunnustelua elokuvan rikkaiden mahdollisuuksien edessä kuin valmis saavutus. Yö vai päivä on ’iloisen -60-luvun’ leimallinen elokuva, joka sattui sopivasti kirjallisesti tai teatraalisesti suuntautuneen perinteellisen linjan sekä vuosikymmenen lopulla alaa voittaneen ’uuden realismin’ väliin.”
(Sakari Toiviainen, Risto Jarva, 1983)
”Risto Jarvan ja Jaakko Pakkasvirran esikoiselokuva, Filminorin esikoistuotanto Yö vai päivä on maamerkki, tai vesimerkki, suomalaisen elokuvan tuotannollis-esteettis-maailmankatsomuksellisessa murroksessa, korttien uusjako. Kuten kaikki luovasti kumouksellinen taide se merkitsee eräänlaista minän ja maailman välisen suhteen uudelleenmuotoutumista. Yö vai päivä räjäyttää tajunnan iloisesti ja levollisesti siinä missä vuosikymmenen jälkipuoliskon elokuvat (Jarvan Työmiehen päiväkirja, 1967, Pakkasvirran Vihreä leski, 1968) tekevät sen mustin, ahdistunein, särkynein viilloin. Yössä vai päivässä on löytämisen iloa, ensi rakastumisen ainutkertaisuutta, seikkailua, maailmaan avautumista, mutta myös haikean luopumisen ja kypsän meditaation tuntoja. Se on onnellisen murrosvaiheen elokuva: älyllinen ja esteettinen leikkimisen vapaus on lyönyt itsensä läpi, eikä yhteiskunnallisten lainalaisuuksien problematiikka ole vielä käynyt liian raskaaksi elämänilon kantaa. Jumalat ovat lähteneet liikkeelle, realismi on saanut päälleen lainausmerkit, elokuvantekijä on vapaalla.”
(Markku Varjola, Suomen kansallisfilmografia 7, 1998)