Uuden aallon keskeisiin vaikuttajiin kuulunut Virke Lehtinen (1940-2022) oli valtavan tuottelias niin ohjaajana kuin kuvaajana. Hän perusti Erkko Kivikosken ja Juho Gartzin kanssa Filmiryhmä-yhtiön, joka myöhemmin muodostui Lehtisen ja Aito Mäkisen yhtiöksi.
Tilastojen mukaan Filmiryhmä tuotti lähes 200 elokuvaa. Tuotanto oli pääosin tilaustöitä, täysipainoisia laatuelokuvia ja mainoksia, jotka käsittelivät yhteiskunnallisia aiheita, luontoa ja suomalaista kulttuuria. Niillä yhtiö rahoitti taiteellisempia tuotantojaan. Lehtisen panosta erityisesti kuvaajana ylistettiin laajalti.
Elokuvien tekemisen lisäksi Lehtisen ja Mäkisen yhteistyöhön kuului vuosien ajan omien elokuvateattereiden pyörittäminen, Diana-teatterit Helsingissä ja Turussa, myöhemmin myös Amandat Helsingissä.
Risto Jarva -seuran kokoamassa retrospektiivissä nähdään kaksi pitkää näytelmäelokuvaa, kahdeksan dokumenttielokuvaa sekä yksi lyhyt fiktio.
Lisätiedot ja liput: https://cinemaorion.fi/erikoisnaytokset/virke-lehtinen-sarja/
17.2. klo 17.15
MUURAHAISPOLKU (1970)
Alkukuvina Aito Mäkisen ja Virke Lehtisen ohjaama lyhytdokumentti Kaupungit ovat erilaisia (1968) sekä Lehtisen ohjaama pieni sympaattinen komedia Onninen (1969), jossa näyttelevät Leo Jokela ja Kullervo Kalske.
Siihen Suomeen, joka Kaurismäkien Arvottomissa (1982) oli jo katoamassa nostalgian syövereihin, pääsee vielä aika mutkattomalle matkalle Aito Mäkisen ja Virke Lehtisen yhdessä ohjaamassa Muurahaispolussa (1970). 1970-luvun alun värillinen roadmovie kuvaa pitkää autoreissua halki suvisen ja varhaissyksyisen maan.
Jari (Simeon Rabinowitsch) ja Marja (Tiina Harpf) ovat menossa jonnekin, mutta eivät oikein tiedä, mistä ja minne. Reitti vie nuoria irrallisia Saarijärven kautta Sodankylään ja myös yli rajan Haaparantaan ja Tromssaan. Matkalla tulevat tutuksi niin lähentelevä taiteilija, erakko, poliisit ja rajavartijat.
1960- ja 1970-lukujen taitteen nuoruuskuvauksissa vilisevät yleensä tutut näyttelijäkasvot, mutta Muurahaispolussa lappaa todella poikkeuksellista väkeä kuvaan. Simeon Rabinowitschille rooli jäi ainoaksi. Tuoreutta on myös Tiina Harpfissa, joka nähtiin vielä Lehtisen Kolmessa miehessä (1984). Lapissa mukaan tarinaan ilmestyvä kullankaivaja taas on aikansa televisiosta tuttu kirvesmies Matti Keinänen.
Muurahaispolku oli Mäkisen ja Lehtisen toinen ja viimeinen yhteisohjaus pitkän elokuvan saralla. Arviot olivat yleislinjaltaan kohtuullisen kiittäviä. Ehkä eniten innostui Hesarin Paula Talaskivi, joka kiitti erityisesti elokuvan visuaalisuutta: ”ensin tavallista meikäläistä luontoa erinomaisen näkevästi ja osaavasti kuvattuna ja sitten myös sekä tehokkaasti että jopa henkeäsalpaavan kauniita (mutta aivan ’persoonallisia’) näkymiä pohjoisesta, Ruotsin ja Norjan puolelta”.
Yleisradio on viime aikoina kaivanut kotimaiseen elokuvaohjelmistoonsa monia Muurahaispolun aikalaisia nähtäville, mutta Lehtisen ja Mäkisen persoonallinen roadmovie ei ole kuulunut tähän joukkoon – se on nähty televisiossa viimeksi 51 vuotta sitten.
24.2. klo 17.15
KOLME MIESTÄ (1983)
näytöksessä vieraana elokuvan näyttelijä Marko Pohjanrinne ja kuvaaja Hannu Peltomaa.
Alkukuvana nähdään Margaritana (1981), Lehtisen dokumentti jokihelmisimpukasta, tuosta viime kesänä Suomen ajankohtaisimmaksi eläimeksi valitettavissa merkeissä nousseesta sinnittelijästä. Ihmisen elintapa ei luvannut sille hyvää yli 40 vuotta sittenkään.
Kolme miestä on suomalaisten Lappi-elokuvien joukossa kuin menneen miehen lapikkaaseen syvälle piilotettu kultahippu, nykyihmisille liki tuntematon teos. Se jäi Lehtisen ainoaksi itsenäisesti ohjaamaksi teatteriensi-illan saaneeksi fiktioksi. Veikko Huovisen laatimaan elokuvakertomukseen pohjautuva kullankaivuutarina on jonkinlainen tankavaaralainen Sierra Madren aarre.
Keväästä syksyyn vuonna 1983 kuvattu Kolme miestä on samalla suurin piirtein dokumentaarisinta fiktiota, mitä Suomessa noihin aikoihin tehtiin. Lehtisen pitkä kokemus mitä erilaisimpien aiheiden ja prosessien dokumentoijana näkyy vahvasti lopputuloksessa.
Tyyli jakoi mielipiteitä, mutta Hesarin Helena Ylänen ylisti: ”Miehet nousevat koskia, kalastavat, kaivavat maata, tekevät lautoja, soutavat, lastaavat ja patikoivat kaiken aikaa ulkoilmassa, vapaan taivaan alla. Tämän puuhakkuuden kautta Kolme miestä onnistuu myös kuvaamaan sen, millainen oikotie onneen kappale kultaa oli.”
3.3. klo 17.15
KAIKUJA ERÄMAASSA (1985)
PARTITUURIN TAIKAPIIRI (1995)
näytöksessä vieraana leikkaaja Raija Talvio
Klassinen musiikki ei ole Suomessa saanut tulkikseen vielä toista niin omistautunutta elokuvaohjaajaa kuin mitä Virke Lehtinen oli. Hänen näkemyksensä oli ehkä tietyllä onnellisella tavalla rajoittunut – Lehtinen keskittyi tällä elokuvanteon sarallaan täysillä Kuhmon kamarimusiikkijuhliin.
Lehtisen into tapahtumaa kohtaan sai alkunsa kesällä 1985 kuvatusta elokuvasta Kaikuja erämaassa (1986), joka pääsi teatterilevitykseen ja keräsi myös huomattavaa kansainvälistä huomiota festivaalin eräänlaisena lippulaivaelokuvana.
Elokuvassa konserttien ja harjoitusten lomassa muusikot kertovat lehdistötilaisuuksissa ja haastatteluissa musiikista, soittimistaan sekä suhteestaan musiikkijuhlaan ja paikalliseen luontoon. Mukana ovat mm. viulisti Peter Oundjian, huilisti Patrick Gallois ja pianisti Marita Viitasalo.
Elokuvassa nähdään otteita myös viulisti Pavel Vernikovin pitämästä mestarikurssista. Lisäksi haastatellaan paikkakuntalaisia, joista kaikki eivät ole tottuneet kuuntelemaan kamarimusiikkia, sekä musiikkijuhlien vakituisia suomalaisia ja ulkomaalaisia kävijöitä, jotka palaavat Kuhmoon vuosi vuoden jälkeen.
Jatkoa tuli elokuvillaan Musiikkia neljälle (1986), Kapriisit kesäyössä (1989), Hymyilevät jouset (1989), Crescendo – hitaasti kasvaen (1992) ja Eläinten karnevaali (1992). Lehtisen vuosikymmenen mittaisen elokuvallisen Kuhmo-periodin päätti Partituurin taikapiiri (1995), jossa visuaalinen ilmaisu oli kristallisoitunut jo täysin musiikin ehdoille. Elokuva sisältää mm. kantaesitykset Mikko Heiniön Pianokvintetosta ja Veli-Matti Puumalan Jousikvartetosta, muusikoiden harjoituksia ja kommentteja.
Kaikilla kamarisieluilla ei välttämättä ole vuosittain mahdollisuutta osallistua Kuhmon ainutlaatuiseen klassikkotapahtumaan, joten Virke Lehtisen uurastus ja elämäntyö tarjoaakin tasapuolisuuden tilaisuuden päästä osaksi festivaalitunnelmaa, hämmästelemään kesä-Suomen kulttuuri-ihmettä ja sen luonnolliselta tuntuvaa taikaa.
10.3. klo 17.15
MAITOTILA (1980)
ÄIDINKASVOT (1994)
Virke Lehtisen aihevalinnat olivat kutkuttavalla täysin lahjomattomia ja epämuodikkaita suomalaisessa elokuvakentässä. Hänen kiinnostuksensa suuntautuu dokumentaristina maaseudun tilaan kaupungistumisen todellisuuden keskellä. Taiteellisessa lähestymisessään Lehtinen ei kuitenkaan korostanut syrjäseutuhenkeä tai kurjuutta kuten tapana usein oli. Maitotila (1980) kuvaa maidontuotantoa sellaisena miksi se koneellistumisen jälkeen on muuttunut. Maitotilallisen arki, vuodenkierto ja sosiaalinen asema näyttäytyy kaikkine hyvine ja huonoine puolineen.
Erityisen hyvin Lehtinen osui ajan hermolle Äidinkasvoissaan (1994), joka tarjoaa kokokuvan suomalaisen maaseudun tilasta juuri ennen EU-kansanäänestystä. Muiden muassa Ruovedellä, Halsualla ja Sotkamossa kuvattu elokuva keskittyy etenkin nuoriin ihmisiin ja heidän tulevaisuususkoonsa.
Lehtinen itse tiivisti Äidinkasvojen yhteydessä ihmisen ja luonnon suhdetta: ”Se on elämän peruskysymys; luonto kyllä pärjää omillaankin, se on ihminen, joka on siinä välissä. Maalla ihminen elää niin lähellä luontoa, että sen kiertokulku ja eri vuodenajat ovat väistämättä jokaiselle tärkeitä. Ne luovat elämään rytmiä ja vakautta, mikä puolestaan tuo uskoa elämään.”
17.3. klo 17.15
POLIISI ETSII MURHAAJAA (1998)
SUURI ILO PIENELLE PALLOLLE (1991)
Virke Lehtinen keskittyi tuotannossaan erityisesti lyhyeen ja toisaalta niin sanottuun keskipitkään, hivenen alle tunnin pituiseen muotoon. Kolmen miehen (1984) jälkeen hänen ainoaksi yli tunnin pituiseksi elokuvaksi jäi varsin poikkeuksellinen teos.
Poliisi etsii murhaajaa (1998) on seurantadokumentti, jossa poliisi jäljittää kahden virkatoverinsa surmaajaa. Muutaman lokakuisen päivän aikana kuvattu elokuva palauttaa mieleen Tehtaankadun poliisisurmat vuonna 1997.
Vain vajaat puoli vuotta tapauksen jälkeen ensi-iltansa saanut dokumentti herätti aikanaan paljon huomiota ja keskustelua, mutta on ollut harvemmin nähtävillä sittemmin.
Lehtinen sytyttikin tavallaan soihtua aiheelle, johon ei aiemmin kovin herkästi oltu tartuttu. Poliisin työ on noussut pitkän dokumentin aiheeksi sittemmin vuosikymmenen välein. Lehtisen elokuvaa seurasivat John Websterin erinomainen Sen edestään löytää (2005) ja Pekka Lehdon Paha poliisi (2017), joka tutki Jari Aarnion tapausta.
Jälkikuvana nähdään hivenen kevyempää ja iloisempaa kuvaa Helsingistä. Suuri ilo pienelle pallolle (1991) on ylistys PVK:lle (PoljinVoimainenKulkuväline). Leikkisän lennokkaassa lyhärissä polkee vauhdilla muiden muassa Lauri Tykkyläinen, monta suomalaista elokuvaa jälkipolville pelastamassa ollut merkkimies.
*
Esittelytekstit: Jukka Sammalisto