Cinema Orion ja Risto Jarva -seura kunnioittavat äskettäin edesmenneen Antti Litjan (1938-2022) muistoa esittämällä kolme Risto Jarvan elokuvaa, joissa Litja näyttelee pääosaa: Mies, joka ei osannut sanoa ei (1975), Loma (1976) ja Jäniksen vuosi (1977).
Ti 2.8 klo 19.30 Mies joka ei osannut sanoa ei (vieraana Anssi Mänttäri)
Ti 9.8 klo 19.40 Loma (vieraina Eija Pokkinen ja Päivi Istala)
Ti 16.8 klo 18.30 Jäniksen vuosi
*
Litja aloitti uransa Helsingin Kellariteatterista, josta hänet otettiin Suomen Teatterikouluun vuonna 1960. Vuosien mittaan hän oli näyttelijäkiinnityksellä Suomen suurimmissa teattereissa, Helsingin kaupunginteatterissa, Suomen Kansallisteatterissa ja Tampereen Työväen Teatterissa.
Vuodesta 1959 lähtien hän kuului Suomen työllistetyimpiin elokuvanäyttelijöihin, joka jo teatterikoululaisena sai elokuva- ja televisiorooleja. Hänen filmografiassaan on 81 nimikettä. Vaikuttavan läpimurron hän teki Veikko Itkosen viimeisessä ja parhaassa ohjauksessa Vaarallista vapautta (1962). Vuonna 1963 tehdyssä haastattelussa nuori taiteilija kertoi työtavastaan: ”En minä roolintekemisessä ainakaan vaistoihminen ole; ei tunteelle ja vaistolle voi esityksessä perustaa paljon mitään. Tietoisuus näyttelemisestä ja tekniikasta täytyy esityksessä aina säilyttää, vaikka toisaalta taas pelkän tekemisen läpi näkyy helposti falskius”.
Mies, joka ei osannut sanoa ei oli Litjan toinen läpimurto. Tässä hän loi omaleimaisen ja supisuomalaisen komediahahmonsa, jota hän sitten hyvällä menestyksellä muunteli ja kehitteli edelleen Jarvan kahdessa seuraavassa elokuvassa.
Litjan Aimo Niemi on mies tienristeyksessä, ikuinen empijä, väärinkäsitysten keskipiste, peruskansallinen tyyppi, sivullinen, ujo jurrikka, hämmentynyt naisten edessä, eksyksissä maailmassa tavalla joka hipoo eksistentialistista kommenttia, oltiinpa sitten vanhassa puu-Vallilassa, vahingon kautta etelänmatkalla tai yrittämässä kertakaikkista loikkaa ulos porvarillisesta todellisuudesta. Viattomuudessaan ja epäkäytännöllisyydessään hän on outo lintu kaikkein tavanomaisimmissa askareissa ja tilanteissa, tehokkuusajattelun kyynärpäätaktiikan sisäistäneiden, harhakuvattomien lähimmäistensä joukossa.
Litja näytteli hieman samantapaisen roolin kahdessa myöhemmässäkin Filminorin tuotannossa, Antti Peipon Ihmemiehessä (1979) ja Timo Linnasalon Aurinkotuulessa (1980), ja löysi sen jälkeen uuden hedelmällisen hahmon Anssi Mänttärin elokuvien jokamiehenä, kuten elokuvissa Huhtikuu on kuukausista julmin (1983) ja Muuttolinnun aika (1991). Ylikomisario Hanhivaaraksi hän muovautui Mänttärin tv-sarjoissa. Hänen monista televisiotehtävistään kenties tunnetuin on nimiosa Veikko Kerttulan ohjaamassa ja Veijo Meren tekstiin perustuvassa Taksikuskissa (1969).
Litjan tulkinnoille on ominaista vivahteikas näyttelemättömyys, ja hänen loistavat koomikon taitonsa ovat taitavassa käytössä myös vakavissa osissa, kuten erinomaisessa rähjääjän roolissa Matti Kassilan Ihmiselon ihanuudessa ja kurjuudessa (1988).
Litjan viimeisten vuosien merkkirooli oli Tuomas Kyrön luoman Mielensäpahoittajan radiokuunnelmat ja elokuva vuodelta 2014. Litja näki roolihahmossa paljolti samaa salaperäistä lämpöä ja surumielistä huumoria kuin Jarvan elokuvien rooleissaan ja istui lopulta siihen täydellisesti.
Eero Taivalsaari kirjoitti v. 1979 otsikolla ”Vuosikymmenen elokuvanäyttelijä”: ”Antti Litja on jo tavallaan käsite suomalaisessa elokuvassa. Mies, joka tekee työnsä pienesti, ’anglosaksinen alinäyttelijä’ niin kuin eräs alan ammattilainen Litjan määritteli.”
Litja kommentoi itse: ”Se lähtee mun henkilöstäni. En ole sitä tyyppiä, joka yhtäkkiä räjähtää johonkin ihmeelliseen paloon. Jos sitä joutuu yrittämään, niin tietää jo tehdessään ettei tästä tule sitä eikä tätä. Teatterissa on pakko useinkin tehdä toisin kuin perusluonne edellyttää. ”
”Elokuvaan nämä minulle luontaiset keinot sopii. Ainakaan toistaiseksi en ole joutunut sellaisen tilanteen eteen että olisi ollut pakko tehdä jotain muuta, kokemukset ovat miltei yksinomaan positiivisia. ”
”Marlon Brando on sanonut, että elokuvanäytteleminen on itse asiassa hyvin yksinkertaista: on vain kameran edessä sen näköisenä kuin koko ajan ajattelisi jotain. Tämän kyllä pitkälle allekirjoitan. Jos nimittäin elokuvassa alkaa näytellä, niin silloin rajaa aika paljon pois. Mutta jos et näyttele, niin katsojilla on mahdollisuus kokea se mitä erilaisimmilla tavoilla ja tässä se juju onkin. Teatterissa tällainen ei kanna ollenkaan. Se on enemmän sitä että yks plus yks on kaksi, plus kolme on viis, pois kaks on kolme…”
”Kun filmauksen kuluessa katsoo työkopiota, niin tuntee itsensä aika tylsäksi ensin, leikkaaja on saattanut tehdä mitä kummallisimpia löydöksiä ja sitä sanoo itselleen, että voi hyvä sylvi kun olit kauan kylässä. Nimittäin se kuva mitä pyörität päässäsi on yleensä ihan erilainen kuin mihin ohjaaja tai leikkaaja pyrkii. No, sitten saattaa vähän aikaa kaikki näyttää kelvolliselta, mutta yhtäkkiä taas jokin kohta hirvittää. Mutta jos sä rupeet sitä korjaamaan, niin ei se oo ollenkaan taattu, että se onnistuu.” (Näköpiiri 12/1979)
Antti Litja sai parhaan miesnäyttelijän Jussin kahdesti (Mies, joka ei osannut ei ja Mielensäpahoittaja). Betonisella elämäntyö-Jussilla hänet palkittiin vuonna 2015, Sodankylä-palkinnolla v. 1991 ja Pro Finlandialla v. 2002.