Mika Waltarin WSOYn kilpailusta v. 1937 diskattuun ja alkuaan jatkosodan aikana jatkokertomuksena julkaistuun pienoisromaaniin Ei koskaan huomispäivää perustuva vahva draama on Matti Kassilan apulaisohjaajana aloittaneen William Markuksen parhaita ohjaustöitä.
Kyseessä on illuusioton tutkielma eksistentialistisesta ulkopuolisuudesta, syyllisyydentunnosta ja henkisestä pahoinvoinnista. Jussi Jurkka tekee vakuuttavan outsider-roolin pitkästä sotavankeudesta NL:sta palaavana kapteenina, joka saa ex-komppanianpäälliköltään (Tauno Palo) hyvän työpaikan ja tilaisuuden sopeutua rauhan ajan siviilielämään. Hän kuitenkin sortuu hyväntekijänsä vaihtelunhaluisen seurapiirivaimon (Elina Pohjanpää) viekoitteluun ja tulee syrjähypyn aikana aiheuttaneeksi pienen pojan kuoleman maantieonnettomuudessa.
Ruotsalainen käsikirjoitus filmattiin Helsingissä ja lähiympäristössä kesällä 1957 kahdesti, sekä SF:n suomiversiona että Svea Filmin tuottamana ruotsalaisena tulkintana Ingen morgondag, jonka ohjasi Arne Mattsson ja pääosassa nähtiin Jarl Kulle. Verta käsissämme juuttui meillä sensuuriin ja ehti ensi-iltaan vasta loppuvuodesta 1958.
Näytöksen alustaa toimittaja ja Mika Waltari -seuran aktiivi Risto Raitio.
Erityisesti leikkaajana (Punainen viiva, Kaasua, komisario Palmu!) ansioituneen Ossi Skurnikin ainoaksi Ossi Skurnikin ohjaamassa jännitysdraamassa nietzscheläisyyteen viehtynyt lakitieteen ylioppilas Klaus Grahn (Jarno Hiilloskorpi) suunnittelee täydellistä rikosta. Tyttöystävä Anita (Elina Salo) ja ystävä Reino (Ismo Kallio) yrittävät kääntää tapahtumien suuntaa, mutta Klaus on jo tiellä pimeään.
Skurnikin oppimestarimaisen silmän alla työtään tekivät elokuvan eri osa-alueiden parhaat ammattimiehet: kuvauksessa mustavalkoisen ilmaisun mestari Esko Nevalainen ja äänissä luotettava Tuomo Kattilakoski. Skurnik itse hoiti leikkauksen apunaan toinen alan guru, Juho Gartz. Mietitty rekvisiitta ja osuva sijoittelu (gargoili, kynttilänjalka) sekä innoittunut kuvauspaikkojen elementtien käyttö eivät jää huomiotta. Kaupunkikuvauksen elokuvallisessa arkkitehtuurissa ja otosten sisäisessä sommittelussa Tie pimeään on aistivoimaisimpia kautta aikojen. Matti Kassilan Komisario Palmu -sarjan ohella Skurnikin ohjaustyö on upeimpia Helsinki-filmejä.
Suomalaisetkin ovat taipuneet joukkosiirtolaisiksi, siitä lähin muisto löytyy varmasti 1970-luvun Ruotsista. Yksikään aikalaiselokuva ei tavoittanut yhteiskunnallisen murroksen taustoja ja tunnelmia niin tehokkaasti kuin hankolaissyntyisen, mutta parikymppisenä Tukholmaan muuttaneen Jon Lindströmin tiukka esikoiselokuva Yön sylissä. Sen päähenkilö Harri (Lasse Hjelt) muuttaa työn perässä Ruotsiin, mutta joutuu yllättävän piinaaviin vaikeuksiin yrittäessään sopeutua uuden maan kulttuuriin.
Jörn Donnerin tuottama Yön sylissä on siitä eriskummallinen elokuva, että sitä on kuvattu laajalti niin Helsingissä kuin Tukholmassa, mutta erityisesti Hangossa, jossa kamerat harvemmin ovat piipahtaneet. Kuvaajana toimi myöhempi mestariohjaaja Bille August, joka muistetaan esimerkiksi Pelle Valloittajasta (1987).
”Suoraan sydämestä tehty, rehellinen ja kliseetön elokuva, joka kuvaa elämää niin raadollisena kuin se on”. Näin kuvaili Jorma Kalliokoski (1948-2020) esikoisohjaustaan ja jatkoi: ”En pyri tekemään elämää suurempaa elokuvaa, vaan elokuvaa elävästä elämästä.”
Hyvästi ennen aamua valmistui juuri samana vuonna kuin Peter von Baghin tiiliskiviuran käynnistänyt Elämää suuremmat elokuvat ja tarjosi silmille hyppäävän aikalaisvastineen elokuvataiteen korkeammalle, salonkikelpoiselle historiankirjoitukselle. Suomalaisiin musiikkipiireihin syvälle kuin käyrätorven kätköihin sukeltava, kimuranttia isä-tytär-suhdetta näissä puitteissa parhaansa mukaan peilaava elokuva tempaisee jalat alta kaikilta, jotka luulevat 80-luvun kotimaisen elokuvan olleen täyttä tylsyyttä. Keskeisessä osassa ovat Reijo Hirvelän rouhean juuripitoinen musiikki ja Jarkko Rantasen (1946-2008) elokuvauran keskeisin rooli rocklaulaja Tommina, joka elää aikuisen tyttärensä Susanin (Anna Haaranen) hoteissa yrittäen comebackia.
Kalliokosken esikoinen sai Helsingin ensi-illalleen komean teatterin, eteläisen kantakaupungin selviytyjältä vielä 33 vuotta sitten vaikuttaneen Glorian. Ohjaaja jouti kuitenkin jättämään hyvästit uralleen teatterielokuvien ohjaajana heti ensi töikseen, ja Gloria suljettiin EU-Suomen ensitoimina 1995.
