Pirjo Honkasalo tunnetaan ennen kaikkea poikkeuksellisen persoonallisena dokumentaristina, mutta hänellä on myös laaja fiktioelokuvien tuotanto. Yhdessä Pekka Lehdon kanssa ohjatut Tulipää (1980) ja Da Capo (1985) edustavat aikansa komeinta suurelokuvaa, kun taas Tulennielijä (1998) ja Betoniyö (2013) intiimimpää kerrontaa. On kyse sitten traagisesti virittyneistä taiteilijamuotokuvista tai sielua viiltävistä sisaruuskuvauksista, Honkasalo etsii elokuvissaan aina tietä syvälle ihmisen sisimpään. DocPointissa nähtyä Honkasalon dokkareiden retrospektiiviä jatkaa nyt Cinema Orionissa nähtävä Pirjo Honkasalon neljän fiktioelokuvan sarja.
14.3. klo 17 BETONIYÖ (Pirjo Honkasalo, Suomi, 2013, 96 min, K12)
Pirkko Saision romaani Betoniyö ilmestyi vuonna 1981 ja siitä on tullut yksi aikakautensa tärkeimmistä syrjäytymisen kuvauksista. Honkasalon ja Saision yhdessä käsikirjoittama elokuva siirtää vaikuttavasti romaanin yhden vuorokauden tapahtumat elokuvaksi. Äiti (Anneli Karppinen) ja kaksi poikaa, veljekset Simo (Johannes Brotherus) ja Ilkka (Jari Virman), asuvat betonilähiössä. On painostavan kuuma kesäpäivä, isoveli-Ilkka on sekaantunut rikoksiin ja odottelee vankilaan lähtöä, Simo on irtautumassa murrosiästään, ympäristön antamat mallit maskuliinisuudesta ja väkivallasta alkavat viedä häntä kohti järisyttävää loppua. Honkasalo oli suunnitellut Betoniyön filmaamista toistakymmentä vuotta. Lopputuloksena monen mielestä tekijänsä mestarillisin työ. Peter Flinckenbergin mustavalkoinen cinemascope-kuvaus korostaa urbaania, unenomaista runoelmaa. Elokuva palkittiin useasti ulkomailla ja kotimaassakin kuudella Jussi-palkinnolla.
Sarjan avauselokuvan näytöksessä julkistetaan ohjaajan kunniatuoli. Ohjaaja on paikalla näytöksessä.
21.3. klo 17 TULENNIELIJÄ (Pirjo Honkasalo, Suomi, 1998, 104 min, K7)
Tarjoilija lähtee jatkosodan loppuessa saksalaisotilaiden perään ja jättää vastasyntyneet kaksostyttärensä näiden isoäidin hoivaan. Myöhemmin hän tulee hakemaan teineiksi kasvaneita lapsiaan mukaan kiertävään sirkukseensa. Honkasalon ensimmäinen itsenäisesti ohjaama näytelmäelokuva on hallittu syöksylaukaus uuteen tematiikkaan, lämpimänkipeisiin perhe- ja sisaruussuhteisiin. Se on suomalaisittain harvinaisen naisvoittoinen kuvaus sodan seuraamuksista. Tulennielijä merkitsi myös kahden merkittävän uuden näyttelijän läpimurtoa – sisaruksia näyttelevät Elena Leeve ja Elsa Saisio ovat sittemmin nousseet sukupolvensa huipuiksi. Tulennielijä palkittiin peräti kahdeksalla Jussi-palkinnolla (naispääosa, naissivuosa, kuvaus, leikkaus, musiikki, äänisuunnittelu, lavastus, puvustus).
28.3. klo 17 DA CAPO (Pirjo Honkasalo, Pekka Lehto, Suomi, 1985, 121 min, K12)
Armoitettu viultaiteilija Heimo Haitto (1925-1999) on innoittanut suomalaisia elokuvantekijöitä hyvinkin erilaisina aikoina. Toivo Särkkä teki lapsitähdestä harmittoman Pikku pelimannin jo vuonna 1939. Kun ihmelapsen elämäntarina oli aikuisuudessa saanut taakseen jo varsin yllätyksellisiä käänteitä, innoitti se uutta, vakavampaa lähestymistä elokuva-alalla. 1980-luvulle ominaista pelotonta taiteellisuutta henkeen ja vereen edustava Da Capo kasvaa haittomaisen Arto Arsin tarinasta yleisluontoisemmaksi kuvaukseksi hyväksikäytöstä ja menetetystä lapsuudesta. Nuorta Arsia esittää nuori viulistilahjakkuus Jan Söderblom, joka sittemmin on vaikuttanut laajasti muusikkona, kapellimestarina ja musiikkifestivaalien taiteellisena johtajana. Haiton opettajan Boris Sirpon roolissa Sergei Rippaksena nähdään Tarmo Manni, joka oli tekijöidensä mielestä ainoa mahdollisuus tehtävään. ”Kaunis elokuva, josta en tunnista itseäni”, totesi Haitto.
4.4. klo 17 TULIPÄÄ (Pirjo Honkasalo, Pekka Lehto, Suomi, 1980, 155 min, K16)
Algoth Tietäväinen, Algot Untola, Irmari Rantamala, Maiju Lassila… – millä nimellä hänet nyt parhaiten tunnemmekaan? Pirjo Honkasalo ja Pekka Lehto tarjoavat poikkeuksellisen muotokuvan kirjailijasta historian myllerryksessä, lähtökohtanaan Untolan omaelämäkerralinen teos Harhama (1909). Tulipää oli 28 vuoteen ensimmäinen elokuva, joka pääsi Cannesin filmifestivaalin viralliseen kilpailusarjaan. Se elävöittää harvinaisen runsaalla pieteetillä kymmenen vuoden kulttuurisen ajanjakson päättyen vuoteen 1918. ”Suomalainen mestariteos”, totesi Helsingin Sanomien Helena Ylänen.